Syysilta Suomessa
Sumu nousee pellon reunasta,
kuu kurkistaa pilven takaa.
Koivut kuiskivat kultaista kieltään,
lehdet tanssivat jäähyväisiä tuuleen.
Hiljaisuus kantaa pitkälle,
vain varis muistaa kesän äänet.
Maa tuoksuu sateelta ja savulta,
ja sydän – se tietää, että lepo lähestyy.
Tämä runo ei ole minun käsialaa, mutta minulla on runontekijän suostumus julkaista runo. Runoniekka on ehkä vähän ujo.😼
Menneen kesän jäljet
Aurinko suli hitaasti järven pintaan,
päivä viimeinen kietoi rantaan verhonsa.
Tuuli vei mennessään heinänkorsien kuiskauksen,
niin kuin salaisuuden, jota ei enää kysytä.
Kaste jäi aamuihin, joita ei enää tule,
sammaleen tuoksu jäi mieleen asumaan.
Polku, jota pitkin kuljin paljain jaloin,
on nyt täynnä lehtiä — mutta muistan sen lämpimänä.
Jossain laulaa vielä myöhästynyt satakieli.
——————————————
Tämäkin runo on tuon ujon runoniekan rustaama.
Minullekin tuttuja tunnelmia polullani. 2 vuotta sitten satakieliä puoli tusinaa. Sen jälkee ei ainoatakaan. Joutsenia ja pöllöjä kyllä. Polultani ovat löytyneet minkin, lumikon, mäyrän, saukon ja ahman jäljet, joten näätien sukua riittää, vain heimon nimikkoeläimen, näädän, olen polullani nähnyt.
Satakielet lauloivat toissa vuonna kuudessa kohtaa. Sen jälkeen ei havaintoja. Pesii maassa, ehkä minkit pistäneet laulajat poskeensa.
Ahma toi toissa talvena pentunsa. Sudet käyvät harvoin jäljistä päätellen Yhden olen nähnyt. Pakoon pötki. Ketuista jälkiä vähän, ilveksistä enemmän. Supikoira silloin tällöin. Karhu pitänee pesäänsä 150:n metri.n päässä polustani. Eräänä kiirastorstaina oli kulkenut erauspentunsa kanssa ladun poikki. En ole enää uskaltanut laskea loppulumilla siihen suuntaan. Kova vauhti, vaikea väistää.
Kanalinnut vähentyneet, silti pyitä näkyy joka ilta. Pyynuoriso torkkuu polulla. Hyvä, jos ei päälle astu. Eivät otsalamppua pelästy.
Hiihdellessäni huhtikuussa näkyi polulla melkein satamäärin nokkos- ja sitruunaperhosia, nyttemmin vähemmän, kun emojen hyödyntämät pajut ja paatsamat ovat vähentyneet.
Aina ennen kansalliskoiramme haukkui iltaisin puolen kilometrin päässä. Tänä syksynä ei mitään. Olisiko kuollut vai sekin perheineen muuttanut pois? Hiljaista on, varsin hiljaista. Vain omien askelten kahina. Pyytkin lehahtavat oksillensa äänettömästi. Pidän hiljaisuudesta.
Viime talvena lumet sulivat jääksi. Kiersin iltalenkin potkukelkalla. Viinamäen nousu oli raskas ja alas tullessa sai pelätä.
Mäkiä laskevia lapsia ei ole näkynyt enää missään. Koulubussissa vain muutama matkustaa kaupunkiin. Surua pukkaa.
Ei mene kauaa siihen, kun lenkkipolkuni varrella tuomet kukkivat. Tuomikujien varrella on moni avioliitto saanut alkunsa. Siksikin moni perhe otti nimekseen Tuominen, kun sukunimiä sata vuotta sitten valittiin. Sisarenikin nimi Tuominen on. Minullakin muistoja tuomien ajoista on.
Mutta syödäkin pitää. Polkua pitkin on marjassa käyty.
Polulla on silta yli Karhujoen. Veden korkeus joessa on nyt alimmillaan 2000-luvulla. Mutta ehkä huhtikuussa säynettä saadaan, sen jälkeen ahventa, sitten särkeä ja lahnaa. Sorva ehkä viimeisenä.
Voi olla ettei joutsenia joella ensi keväänä nähdä veden vähyyden takia.
Mutta nyt lähden polulleni illan sijasta aamusella.
Liian aniharva näkee lähelle kulkiessaan
Suomen luonnon vuodenajat
ovat näyttö elämän kiertokulusta
Syksy on aikaa jolloin
suuntaamme kohti uutta
vaikka luonto asettuu talvilepoon
Rehellisen työn tuoksuinen mies paremmassa paidassaan, jaloissaan sisäänajetut Tangolerat, hengityksessä häivähdys Koskenkorvaa.
Kukkamekkoon sonnustautunut keinosiementäjä puristaa herneenpalosta helminauhan, joka sekoittuu parketin perunajauhoihin,
Satumaa soi juhannusyöhön “ oi jospa kerran…”
Sävelet kantavat rannoilla savua tupruttavien saunojen sydämiin, vihtojen tanssiin selkänahoilla ja kiuaskivien eroottisen kuiskintaan.
Aitosuomalaiset ilakoivat ilmiasuissaan,
laiturit tömisevät jalkojen alla, ilma on täynnä iloa,odotusta ja paistuvan makkaran tuoksua.
Juhannustulien loimussa kuin nuori rantakoivvu tuulessa taipuu seminologin selkä aitan oljille, tie on auki taivaisiin,reitti reisien väliin.
Runoilija rukka kääntää katseen kohti järven selkää, jota laineet keinuttaa.
“ Oi jospa kerran…”
Tätä Leinon runoa ei olisi ite Peetohveenikään pystynyt säveltämään.. Miksikö? No, tietenkin siksi, että tässä kuunnellaan hiljaisuutta.
Hoilaakohan tässä porukka laput korvilla, kun eivät kuule edes omaa hoilaamistaan?
https://youtu.be/4RqgGcDXwHI?si=W53djqVqJ0MogPu6
Enpä tiedä… Mielestäni marraskuun linnuksi pitäisi valita Suomessa varis: Masentavan ja harmaan näköinen.
Variksen rokahtava ääni pahiten riipii korvaa. Närhen rääkäisy on varsin siedettävä , samoin harakan käkätys, korpin ääntelyssä on taiteellisia vaikutelmia.
Jos minulla olisi riikinkukko, se tuskin saavuttaisi eläkeikää, on sillä sen verran tökkäävä äänipäästö.