Kolumni: Rikos ja rangaistus

Valtakunnanmediamme nostaa aika ajoin esiin juttuja jos jonkinlaisia, tuomio siitä, vapautus tuosta ja asiantuntijalausunto muista. Iso kuva kriminaalipolitiikasta on kuitenkin unohtunut. Rohkenen yrittää hieman rapsutella muutamia eri pintoja. Juttua varten lähteitä lukiessani huomasin, että hyvä ratkaisu on myös ristiriitainen. Se, että yhdessä kohtaa kevennetään ei tarkoita etteikö toisessa paikkaa voisi kiristää. Isoin haaste on pitää katse tärkeimmässä pallossa, joka mielestäni on turvallinen yhteiskunta. Otettakoon siis kiinni isosta paketista, mahdollisimman monen näkökulman kautta.

Rikoksesta on oltava seurauksia

Keskustelut rangaistusten muodoista, pituuksista sun muista omaavat paljon näkökulmia, mutta yhdestä asiasta on asiantuntijoilla laaja konsensus: rikoksen on johdettava seurauksiin. Kiinnijäämisriskin tulee olla iso. Tehty rikos ei saa jäädä vaille huomiota. Se on vaarallisin signaali, jonka yhteiskunta voi antaa.

Minkä asioiden on oltava rikollisia?

Ensimmäinen mielipiteitä laajasti haastava aihe on siinä, minkä asioiden pitää olla rikoksia. Huumausaineiden käyttörikokset nousevat useimmiten listan kärkeen. Esiin ovat nousseet myös kaikkein lievimmät ns. sananvapausrikokset, kuten jumalanpilkka, jota nykyään uskonrauhan rikkomiseksi kutsutaan. Toivoisin keskustelun menevän yhä laajemmin siihen suuntaan, että rikoksen, jolla ei ole uhria, ei välttämättä tarvitsisi olla rikos. Aiheesta on paljon poliittisia heittoja, mutta ei pitkään, pitkään aikaan yhtään vakavaa keskustelua. Median laiskuus tässä aiheessa on yksiselitteisen häpeällistä. Koska tällaiset muutokset ovat kivuliaita ja mielipiteitä on laidasta laitaan, on asiallisen keskustelun tarve huutavan kova.

Mitä rikosseuraamuslaitos tekee?

Sitten on nostettava esiin rikosseuraamuslaitoksen tehtävä. Medioissa on esiintynyt taannoin haastatteluja henkilöistä, jotka ovat tarjonneet mielenterveyspalveluita tuomituille seksuaalirikollisille, sekä samalla yrittäneet ymmärtää rikosten taustoja. Moni pitää tätä työtä tuhlailevana, mutta itse koen sekä ymmärryksen lisäämisen että rikollisten yhteiskuntakelpoisuuden parantamisen äärimmäisen tärkeinä tehtävinä. Rikosseuraamuslaitoksessa pitäisi yhdistyä useampi asia vailla ristiriitaa: rangaistuksen toteuttaminen ja valvonta, tuomittujen rikollisten auttaminen takaisin yhteiskuntakelpoiseksi ja uusintariskin pienentäminen. Tarvitaan myös kyky ja mahdollisuus ilmoittaa, milloin jokin vanki ei yksinkertaisesti ole kykenevä palaamaan vapaaseen arkeen. Tämä kaikki maksaa, mutta hyvin toteutettuna on myös ehdottomasti rahan arvoista.

Vankeinhoidon kulut

Ruotsi on siirtämässä vankeja Viroon, paitsi auttaakseen ylikuormituksessa, mutta myös säästääkseen kuluissa. Mallin selvittäminen Suomen osalta on hyvä idea, mutta ymmärtääkseni se ei täällä toisi vastaavia etuja. Kahta tärkeämpää onkin keskustella vankeinhoidon kuluista aivan itse toteutettuna. On asioita, joista ei voida tinkiä, kuten työntekijöiden määrä ja osaaminen. Sen sijaan käymättä on keskustelu, jossa muita kuluja pohditaan. Mediaan nousevat esimerkiksi kovin usein esiin vankien alati monimutkaisemmat vaatimukset erikoisruokavalioista, joiden taustalla ei ole allergioita tai muita terveyssyitä, vaan ainoastaan makuasioita. Vielä kiinnostavampi on keskustelu mahdollisesta tulopuolesta. Voisiko vangeilla olla kykyjensä mukaisia työvelvoitteita, joiden suorittaminen tuo etuja vankilaoloihin? Moni nykylaki on epäilemättä esteenä nopeille muutoksille, mutta keskustelua sen ei pitäisi estää.

Vahingonkorvausten määrät

Vahingonkorvausjärjestelmässä moni asia on Suomessa aika hyvin verrattuna vaikkapa Yhdysvaltoihin. Keskustelu järjestelmästä on kuitenkin aika kepeää. Talousrikollisuudessa voisi olla hyvä puida mahdollisuudesta asettaa rikoshyödyn korvauksille kertoimia. Raha on yllättävän kova motivaattori rikolliselle. Jos saadun hyödyn joutuisikin korvaamaan tuplana, ja jos samalla kiinnijäämisriski olisi suuri, se voisi toimia sekä pelotteena että valtiontalouden pienenä piristäjänä. Tämä voisi myös helpottaa talousrikosten tutkinnan resursointia ja tehostaa harmaan talouden torjuntaa laajemmin.

Rangaistusten muodot

Sakot, yhdyskuntapalvelu, ehdonalainen, pantarangaistus ja vankila – onko paletti sopiva? Itse koen, että vankila on oikea paikka henkilöille, jotka ovat vaaraksi toisille ihmisille. Muille on löydettävä ensisijaisesti toisenlaisia ratkaisuja, joissa avainasemassa on aiheutetun vahingon sovittaminen. Yhdyskuntapalvelusta on kuitenkin kovin helppo lipsua ja moni taparikollinen suorastaan odottaa vankilan täysihoitojaksoa. Keskustelua tulisi käydä velvoittavuuden luonteesta. Olemme jo avanneet keskustelun sosiaaliturvan rajoittamisesta ei-kansalaisille. Pitäisiköhän avata myös keskustelu sosiaaliturvan osittaisesta eväämisestä yhdyskuntapalvelun laiminlyöneelle? Niin tärkeää kuin onkin tarjota tie rikoksen sovittamisen kautta uuteen mahdollisuuteen, on myös tärkeää tehdä sovittamisen suorittamisesta tehokkaampaa.

Kaipuu vankilaan

Joissain maissa ilmiö on tutumpi, mutta merkkejä on yhä enemmän Suomessakin – ihmisiä, jotka tekevät rikoksia vain jotta saisivat yhteiskunnan huomiota. Monelle ajatus vankisellistä, valmiista ateriasta ja mukana tulevista hoivapalveluista, on sangen houkutteleva. Aivan liian moni kokee, että apua ei muutoin saa. Tässä voi olla hieman aasinsillan vikaa, mutta ehkäpä hyvä terveydenhoitojärjestelmä ja sosiaalipolitiikka pitäisi myös nähdä hyvänä tapana vähentää paineita poliisilta ja rikosseuraamuslaitokselta? Osattomuus ruokkii rikollisuutta. Kun puhumme rangaistusten koventamisesta kovaan ääneen, sietäisiköhän meidän puhua rikosten ennaltaehkäisystä vielä kahta kovempaan ääneen? On tarjolla heikonlaisesti todisteita siitä, että kovemmat vankilarangaistukset toimisivat pelotteina rikosten ehkäisyyn. Sen sijaan on tarjolla runsain määrin todisteita sen puolesta, että hyvinvoiva yhteiskunta kärsii vähemmästä rikollisuudesta. Ehkäpä olemme myös ymmärtäneet hyvinvoinnin väärin. Katseen voi käääntää vaikkapa etelänaapuriimme, jossa arvomaailma on Suomea perinteikkäämpi ja sosiaaliturva rajallisempi, mutta rikollisuus on väkevästi laskusuunnassa.

Vankeusrangaistuksen kesto

Harva asia lämmittää kansalaiskeskustelua niin kuin rangaistusten suuruus. Tässä jos missä asiassa on osattava pitää pää kylmänä ja numerot pöydässä. Mielestäni järjestelmän on joustettava moneen suuntaan. Väkivaltaiseksi todetun ihmisen ei pidä päästä vankilasta kovinkaan nopeasti. Vastaavasti väkivallaton rikollinen voisi hyötyä muunlaisesta interventiosta enemmän. Vankilapaikkoja ei ole rajattomasti vaikka mitä tekisimme. Emme saa joutua jatkuvasti tilanteeseen jossa väkivaltainen, tuomittu rikollinen pyörii vapaana odottelemassa vankilapaikan vapautumista. Tämä on johtanut aivan liian moneen tragediaan. Lopulta tulemme myös ihmisoikeuskysymysten perimmäisten aiheiden äärelle. Jos vaikkapa henkirikoksen tehnyt ihminen ei ole asiantuntijoiden mukaan kykenevä palaamaan vapaalle jalalle, silloin häntä ei kannattane vapaalle päästää. Jos hän ei pysty siviilissä selviämään aiheuttamatta vakavaa vaaraa toisille, silloin siviili ei ole optio, maksoi mitä maksoi.

Karkoitukset

Kaikkein kuumin peruna lienee kuitenkin ulkomaalaistaustaisten vankien kohtalo. Ristiriidan osapuolina on se kuuluisa, muttei suinkaan turha kansan oikeustaju, sen hetkisten päättäjien tahto sekä kansainvälisten sopimusten tulkinta. Saksan aloitettua rikollisten karkoitukset Afghanistaniin, on tullut selväksi että ainakin viimeisestä kohdasta löytyy joustovaraa halukkaille. Keskustelun kaikkein tärkein kulma löytyy kuitenkin ehkäpä maista kuten Iso-Britannia tai Espanja, joissa kansalaiset ovat siirtyneet kaduille ilmaisemaan mielipiteensä maahanmuuttopolitiikan epäonnistumisista. Mellakointia ei voi hyväksyä, mutta juuri tässä aiheessa olemme monen kansalaisen huolen ytimessä. Rikollisten ulkomaalaisten karkoittamisesta kieltäytyminen voi tuoda moraalipisteitä toimittajalta, mutta hinta voi olla vakava uhka yhteiskuntarauhalle – sekä suoraan, että välillisesti.

Kootaanpa yhteen

Edellinen ei ole täydellinen tai tyhjentävä analyysi rikoksen ja rangaistuksen tilasta Suomessa, mutta pieni muistutus siitä, miten monenlaiset näkökulmat aiheeseen liittyvät. On ymmärrettävää, että kansalaisten mielipiteen ilmaisut vaikkapa sosiaalisissa mediassa keskittyvät yksittäiseen kulmaan, kunkin päivän uutisen pohjalta. Päättäjiltä voisi vaatia hieman enemmän, joskin saman somen säännöillä hekin nykyään kannatuksensa hakevat. Epäkaupallisella yleisradiomedialla ei sen sijaan ole mitään syytä tyytyä pölhöpopulismiin.

Kyse ei nimittäin ole siitä, saako rikollinen A, B tai C vuoden vai kaksi linnaa, tai onko hän syntynyt Savossa vai Somaliassa. Kysymys on kokonaiskuvasta. Rikollisuus herättää huolta. Huolet eivät kaikkoa haukkumalla huolestuneet äärioikeistolaisiksi tai idiooteiksi, etenkin kun yhä useampi huoli perustuu henkilökohtaiseen kokemukseen.

Osaan huolista voi tarjota ratkaisua, joka uppoaa kansaan helposti. Osaan taas ratkaisut ovat monimutkaisia ja kuulostavat jopa maalaisjärjen vastaiselta. Silloin tarvitaan malttia, sivistystä, perusteltuja, asiantuntemusta ja nöyryyttä ymmärtää, että viestintään on joskus laitettava yhtä paljon voimavaroja kuin itse ongelmanratkaisuunkin.

Ja silloin, hyvät ihmiset, nähdään kokeeko yleisradioyhtiö tehtäväkseen kansan sivistyksen ja hyvinvoinnin parantamisen, vai toimittajan henkilökohtaisen poliittisen känkkäränkän levittämisen.