Tekijä: Juhani Putkinen

Eversti Hjalmarson antoi joukkojensa pääosan levätä rikkoen saamaansa hyökkäyskäskyä.

Hjalmarsonin joukot olivat valloittaneet Kurun ja hän oli luvannut väsyneille joukoilleen lepopäivän. Saattoi hyvinkin olla oikea ratkaisu olla rikkomatta lupaustaan ja sen sijaan rikkoa saamaansa hyökkäyskäskyä. Toki Hjalmarson teetti valmisteluja, että Muroleeseen voidaan hyökätä täysin voimin 19.3.1918 aamulla. Siltä varalta, että vihollinen olisi poistunut Muroleesta tai vetäytyisi vapaaehtoisesti Malmbergin tykistön tykkitulen tieltä Hjalmarson lähetti Snellmanin kolmen johdossaan olevan komppanian kanssa Muroletta vastaan.

”Snellman hyökkäsi klo 1,30 ip. kolmine komppanioineen Karjulasta Muroletta vastaan. Johtaen henkilökohtaisesti etupartiota lähestyi hän hieman varomattomasti maastoa, missä vihollinen edellisenä iltana oli pysähdyttänyt Åströmin. Siellä laski vihollinen hänet aivan lähelle itseään ja avasi sitten äkkiä tulen. Snellman itse jäi vahingoittumattomaksi; muut partiossa olleet kaatuivat tai haavoittuivat. Vihollinen oli siis paikallaan, ja sen asema havaittiin erinomaisen vahvaksi. Sitä puolusti, mikä sittemmin kävi ilmi, 60 venäläistä kahden konekiväärin kera. Tätä asemaa vastaan ei Snellman, jolla ei ollut konekivääriä ja joka huonosti tunsi miehistönsä, katsonut voivansa mitään. Hän rajoitti sen vuoksi toimintansa tarmokkaaseen tiedusteluun ja sijoitti illan tullen pienen voimansa niin hyvin kuin taisi erääseen metsästyshuvilaan ja muutamiin muihin taloihin läheisyydessä.”[i]

”Walleniuksen ryhmässä ei maaliskuun 18 p:nä tapahtunut mitään mainittavaa. Kun Hjalmarson ei vallannut Muroletta, jatkoi Wallenius edelleen tiedustelutoimintaa eteläänpäin.”[ii]

Vilppulan ja Mäntän joukot valtaavat Lylyn

”Stjernchantzin ja Väinönheimon yhteisestä hyökkäyksestä Pynnöstä vastaan maaliskuun 18 p:nä tuli, koska punaiset yöllä olivat paenneet koko Lylyn pohjoispuolella olevalta alueelta, isku tyhjään ilmaan.

Kun Stjernchantz noin klo 7,30 ap., tapaamatta merkkiäkään vihollisesta, oli saapunut Pynnöseen, pysähtyi hän sinne odottamaan lähempiä määräyksiä. Samaan aikaan oli Väinönheimo edetessään etelästä käsin päässyt selville, että vihollisia ei ollut näillä seuduilla, kun sitävastoin Lylyä piti hallussaan 300-400 miestä, joilla oli useita konekivääreitä ja pari tykkiä. Kun hän oli tästä tiedottanut ryhmän päällikölle, teki hän täyskäännöksen ja marssi Lylyä vastaan. Täten suureni yhä enemmän välimatka näiden molempien, yhteistoimintaan toistensa kanssa osoitettujen osastojen välillä, ja kului tunteja, ennenkuin asema selvisi, niin että ryhmän päällikkö saattoi puuttua asiaan.

Klo 11 ap. antoi eversti Wetzer kuitenkin Stjernchantzille määräyksen etsiä Väinönheimo ja yhdessä tämän kanssa hyökätä Lylyä vastaan, joka oli valloitettava mitä pikimmin. Samanaikaisesti asetettiin 7. komppania, joka junalla lähetettiin Vilppulasta, Stjernchantzin käytettäväksi. Kun tämä sen johdosta oli pannut komppaniansa marssimaan maantietä pitkin ja antanut Ahlforsin patterin, joka oli seurannut etenemistä, asettua asemaan Sankilan luona, ratsasti hän edeltäpäin etsimään Väinönheimoa. Noin 4-5 km:n päässä Lylystä pohjoiseen kohtasivat molemmat päälliköt toisensa; täällä oli Väinönheimo pysähtynyt saadakseen yhteyden Ellilän komppanian kanssa, joka oli jätetty Kolokulmaan.

Stjernchantz otti nyt johdon, ja yhteinen suunnitelma hyökkäystä varten Lylyä vastaan laadittiin. Molemmat krenatöörikomppaniat saivat poiketa maantieltä ja edetä rataa pitkin, Väinönheimon molempien komppanioiden jatkaessa matkaa maanteitse; Ellilä lähetettiin Liesjärven yli Hulipasjärven itäpuolitse Autionmaata vastaan.

Klo 3 aikaan alkoi taistelu rautatienasemasta. Krenatöörien tunkiessa sinne suoraan rataa myöten kehitti Väinönheimo 6. komppaniansa sekä konekiväärin lännestä päin, valtasi työväenyhdistyksen talon noin klo 5,30 ip. Valkoisten tappiot olivat pienet. Asemalta otettiin huomattava saalis, m.m. yksi tykki.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, oli Väinönheimon 4. komppania lähetetty maantietä myöten Juupaa vastaan ja onnellisesti päässyt yhteistoimintaan Ellilän kanssa. Tämä oli Autionmaasta karkoittanut noin 80 punaista. Kun nämä nyt Hulipasjärven jäitse pakenivat länteen päin, joutuivat he suoraan 4. komppanian syliin. Pakenevien hevoset ammuttiin, kaksi konekivääriä vallattiin, ja vihollinen hajaantui suurin tappioin. Oli pilkkopimeä, ennenkuin taistelu päättyi.”[iii]

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 187-190

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 191

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 192-194

Kerroin 3.3.2016 artikkelissani kuinka Suomen Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat hyökkäykseen. Venäläiset ja apurinsa punikit 10.3.1918 ja Suomen armeija 15.3.1918.

11.3.2018 artikkelissani on kerrottu miten punaisten hyökkäys sujui, oli vaikeuksia päästä aloittamaan aikataulussa.

Nyt ollaan siinä 15.3.1918 – 100 vuotta sitten, mutta Suomen armeijan hyökkäys ei päässyt vielä kunnolla käyntiin. Punaisten hyökkäykset olivat sitoneet, väsyttäneet ja kuluttaneet Suomen armeijan joukkoja, tieolot hidastivat tykistön keskittämistä, uusia joukkoja valmistui hitaasti, jne.

Mannerheimilla oli perustellut syyt siirtyä puolustuksesta hyökkäykseen mahdollisimman pian. Vielä maaliskuun 12. päivän illalla vahvistetussa päämajan käskyssä numero 593 sanottiin mm.:

”Tarkoitukseni on 15 p:nä päivän koittaessa ryhtyä linjalta Kuru-Ruovesi-Vippula-Mänttä-Jämsä hyökkäykseen Orivettä kohti. – –

3. Satakunnan ryhmän päällikön käskyssä n:o 400, kohta 1 määrätty rautatielinjan Karkku-Kulovesi y.m. valtaaminen on toimitettava maaliskuun 15 p:nä. – –

4. Hämeen ryhmän oikea sivusta (eversti Hjalmarson) etenee, työntäen tieltään Vaskivedellä olevat vihollisjoukot, Kuruun, jonka tulee olla vallattuna 14 p:n iltana.

5. Wilkmanin osasto on matkavalmiina 14 p:n iltana, jolloin voidaan odottaa oltavan selvillä tilanteesta.

Mannerheim” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 106)

13.3.1918 lykättiin käskyssä 593 määrätyt liikkeet seuraavaan päivään.

”Huolimatta niistä sangen painavista syistä, joiden katsottiin puoltavan uudistettua lykkäystä, päätti ylipäällikkö antaa asian nyt mennä omaa kulkuaan.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 108)

Satakunnan ryhmän taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 41 komppaniaa, 4476 miestä, 36 konekivääriä ja 5 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 115)

Hjalmarsonin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 18 komppaniaa, 2303 miestä, 12 konekivääriä ja 8 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122)

Ryhmä Wetzerin taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 24 komppaniaa, 3375 miestä, 33 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä ja 7 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 128)

Wilkmanin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 27 komppaniaa, 3749 miestä, 22 konekivääriä ja 9 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 132)

”Hjalmarson, joka maaliskuun 15 p:n aamulla ryhtyi etenemään Virtain Vaskivedeltä valloittaakseen Kurun, aloitti yleisen hyökkäyksen.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 136)

Punaisten maaliskuun hyökkäys Satakunta-Häme

Punaisilla oli vaikeuksia saada keskitettyä joukkojaan eversti Svetshnikovin hyökkäyssuunnitelman mukaisesti aikataulussaan.

”Näistä syistä ei sivustoilla saatu hyökkäystä käyntiin ennen kuin 10 p:nä ja Laviaa vastaan ei voitu alkaa hyökkäystä ennen kuin 14 p:nä, vaikka sen piti tapahtua yhtaikaa. Aikaisemmin olivat valmiina Leinosen ja Stolbovin osastot, jotka ryhtyivät hyökkäykseen jo maaliskuun 9 p:nä.

Huolimatta näistä epäsuotuisista oireista ja niistä vaikeuksista, joita jo 9 p:nä ilmaantui Ikaalisissa ja Vaskivedellä, näyttää mieliala Tampereella, missä Haapalainenkin silloin oleskeli, olleen korkea vielä päivää ennen yleisen hyökkäyksen alkua. Helsinkiin lähetetyt raportit olivat laaditut toivehikkaaseen sävyyn, ja suureen ylivoimaan luottaen odotettiin pikaista ja huomattavaa menestystä.

Mutta jo varhain niin suurin toivein odotettuna maaliskuun 10 p:nä saapui johdolle äärimmäisen masentavia tietoja. Vilppulassa päästiin hyökkäämään vasta myöhään keskipäivällä eikä missään voitettu alaa. Sekä Salminen että Stolbov ilmoittivat, että asema oli huolestuttava ja että taistelut olivat tuottaneet suuria tappioita. He pyysivät lisäjoukkoja voidakseen jatkaa hyökkäystä. Myöskin Leinonen pyysi apua; saamatta lisää tykistöä ei hän mitenkään selviäisi Ikaalisten puolustajista, jotka hän arvioi hyvin vahvoiksi.

Illalla tuli oikea surmanisku, kun aluksi heikot ja ristiriitaiset huhut suuresta vastoinkäymisestä Kuhmoisissa vahvistuivat. Tuli tieto, että Grönrosin joukko oli lyöty ja pakeni Luopioisiin päin.

Kuinka epäsuotuisaa kaikki tämä olikin, ei punaisten päämaja kuitenkaan näytä heittäneen toivoa, että alettu toiminta vie hyviin tuloksiin. Vastoinkäymisen Kuhmoisissa korvasi jossain määrin samanaikainen menestys Lusissa, jonka vuoksi toivottiin, että pian voitaisiin uudelleen alkaa eteneminen Jämsää kohti. Pääasiahan sitä paitsi oli, että neljä keskimmäistä osastoa onnistuisivat hyökkäyksessään. Apuväkeä oli päivän kuluessa sen vuoksi lähetetty rautateitse Korkeakoskelle ja hevoskyydillä Kuruun. Ja nyt koetettiin kaikin keinoin pysäyttää Grönrosin pakeneminen. Saatavissa olevat Riihimäen ja Hämeenlinnan reservit lähetettiin tukemaan hänen pelon vallassa olevia joukkojaan ja helpottamaan niiden uudelleen keräämistä.

Näillä toimenpiteillä olikin menestystä, ja kun oikea sivusta oli Luopioisissa uudelleen saatu järjestykseen, voitin se lähipäivinä työntää eteenpäin Kuhmalahdelle. Ennenkuin tätä millään tavalla ennätettiin käyttää hyväksi, oli asema muilla tahoilla arveluttavasti huonontunut.

Maaliskuun 11 päivän kuluessa saapuivat vakavimmat onnettomuuden viestit Ikaalisten rintamalta, ja jälkeenpäin selvisi, että siellä oli kohdannut täydellinen katastroofi. Odottamaton yöllinen vastahyökkäys oli aikaansaanut täydellisen pakokauhun Leinosen joukoissa. Itse hän oli hävinnyt, esikunta pyysi eroa ja venäläiset joukot kieltäytyivät tappelemasta. Joukot olivat täydessä sekasorrossa peräytyneet Hämeenkyröön, olipa pari sataa pakolaista tullut aina Tampereelle asti.

Kun samaan aikaan Kiikoisista, mistä Salminen näyttää osastoaan johtaneen, esikunta itsepintaisesti pyysi apua, tultiin Tampereella kovin levottomiksi ja pidettiin jo yhteyttä Porin kanssa uhattuna. Svetshnikovin yleinen reservi näyttää silloin osittain asetetun käytettäväksi, koskapa Riihimäeltä ja Hämeenlinnasta seuraavana päivänä siirtyi joukkoja, luvultaan noin 650 miestä, Satakunnan rintamalle.

Muiltakin rintamilta olivat tiedot yhtä masentavia. Stolbov ilmoitti maaliskuun 11 päivän iltana, että hänen oli ollut pakko keskeyttää hyökkäyksensä valkoisten asemia vastaan Vaskivedellä ja vetäytyä joukkonsa pääosan kanssa aina Kuruun asti. Seuraavana päivänä täydennettiin näitä ilmoituksia ja silloin näyttäytyi, että Stolbovia oli kohdannut vakava vastoinkäyminen. Tappioiden ilmoitettiin olleen 50 kaatunutta ja noin 200 haavoittunutta siltä kolmen päivän ajalta, jonka taistelut Vaskivedellä olivat kestäneet; karkureiden luku laskettiin sadoissa. Erittäin raskaasti olivat tappiot koskeneet konekivääri- ja tykkimiehiä; lisäksi suurin osa päällystöstä haavoittunut. Stolbov pyysi sen vuoksi lisäväkeä, ja on itsestään selvää, ettei mitään hyökkäyksen uudistamista Virroille päin voitu juuri ajatellakaan, ennenkuin apua oli saatu.

Koska Sorinin hyökkäyksellä Ruoveden rintamaa vastaan ei ollut 10 eikä 11 p:nä ollut vähintäkään menestystä, oli nyt aivan selvää, että suunniteltu suuri saartoliike valkoisten Hämeen osastojen oikeata sivustaa vastaan oli tällä kertaa mennyt myttyyn. Samalla kävi selville, että myöskin vastaava liike valkoisten vasenta sivustaa vastaan, jonka kautta oli toivottu aluksi päästävän Mänttään, oli pysäytetty alkuunsa. Hurrin joukon Eväjärvellä kärsimän tappion koko laajuus ei tuullut Tampereella tunnetuksi ennenkuin 13 p:nä, mutta sen verran tiedettiin jo 12 p:nä sekä täällä että Lylyssä, että Hurrin hyökkäys oli pysäytetty.”[i]

Kuvan lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 49

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 50-52