Mun liim Elias, máttááttijjee. Mun aasam Avvilist.
Ja nyt, kun olen kirjoittanut kaiken, mitä inarinsaameksi osaan, palaan äidinkielen pariin. Ensimmäinen viikko työntekoa Inarissa takana. Loppuviikon tapahtumia ja aikatauluja muokkasi Ijaris Idha; saamelaisten festari, johon perjantaina osallistuimme oppilaiden kanssa ja johon lauantai-iltana lupauduin narikkahemmoksi. Meidän perjantain osallistumistamme ei edes kauheasti kyselty, koska luokkahuoneenamme toimiva tila tarvittiin esiintyjien backstageksi.
Viikko alkoi perinteiseen koulumaailman tapaan kokouksella. Ilahduin erityisesti siitä, että kaikkiin vinkattuihin ja ehdotettuihin projekteihin, tiimeihin ja kehittämishankkeisiin ei lähdetty, vaan niistä käytiin kriittistä ja avointa keskustelua. Siltä ainakin porukan sisäisiä jengoja sen paremmin tuntemattomalta tuntui. Puhuttiin myös paljon perustehtävään, opettamiseen ja kasvattamiseen, keskittymisestä. Tällaista puhetta kaipasin kaikkina Joensuun vuosinani. Jostain syystä siellä piti olla intopiukassa sanomassa jaa ja aamen kaikkiin tarjottuihin palkattomiin lisätöihin, olkoon kyseessä sitten vaikka hyönteisharrastajien tarvitsema kärpästilasto.
Lapset ovat ihania. Tiedän, että jonkinlaista testausta tai muuta jumpittelua on ihan varmasti luvassa, mutta ensivaikutelma on niin positiivinen, että sillä jaksaa pitkälle. Yläkoululaisetkin lapa pystyssä moikkaavat töistä lähtiessä. Kukaan ei niille ole ilmeisesti vielä kertonut, että teiniangstia kuuluu harrastaa mulkoilemalla asfalttia ja pälyilemällä alta kulmain. Mainittakoon vielä, että heidän kyydinodottamisdiskurssiinsa kuuluu näköjään jalkapallon pelailu – ei notkuminen.
Ijahis Idhasta: Kyseessä on Saamelaiskäräjien masinoima tapahtuma, joka toteutetaan kulttuurikeskus Sajoksen välittömässä läheisyydessä. Perjantaina päivällä paikalle tuli meidän koulun lisäksi oppilaita ainakin Sevettijärveltä, Vuotsosta ja Karigasniemeltä. Oppilaille oli monenlaisia saamenkielisiä pajoja, joihin olivat saaneet etukäteen ilmoittautua. Iltapäivän ensimmäinen ulkokonsertti oli myös kasvavalle kansalle tarkoitettu.
Tapahtuman erottaa muista festareista se, että esiintymiset tapahtuivat jollain saamenkielistä. Lisäksi yleisöstä melkein puolet näytti pukeutuneen saamenpukuihin tai niiden muunnelmiin. Niihin liittyy kaikkea tietoa kotipaikasta, suvusta ja vaikka mistä, jota ei lantalainen (Läddilâs) huomaa tai ymmärrä. Teen, kuten Luther kehottaa vaikean raamatunkohdan vastaan tullessa; nostan virtuaalista hattuani ja jatkan matkaa. Musiikki sinänsä oli kivan kuuloista, vaikkakin lauantain viimeinen bändi kuulosti purkkapopilta, jota ei vain laulettu englanniksi. Kulttuurinen omiminen taas on teema, johon täytynee palata ja jota täytyy tarkkailla. Onneksi olen opiskellut tarkkailuluokan opettajaksi.
Ensi viikko onkin jälleen mielenkiintoinen, etten sanoisi odotettu. Olemme lähdössä viidesluokkalaisten kanssa leirikouluun Lemmenjoelle. Pääsemme tutustumaan kullanhuuhdontaan. Valehtelisin, jos väittäisin öisin herääväni murehtimaan leirikoulua, mutta täysin huolettomana en lähde. Pitää vielä ottaa mukaan nuo kaksi karvaista kämppäkaveria. Toisaalta leirikoulut ovat selkeästi tämän työn parasta osuutta. Sanoisin ’parhautta’, mutta en ole varma, onko sana vielä riittävän hyväksyttävä. Katselen kirjoittaessani Rillit Huurussa- sarjaa ja huomaan näköjään kirjoitukseeni tarttuvan vaikutteita Sheldonilta ja hänen hypervarautumisestaan kaikkeen mahdolliseen. Ellen palaa pellolleni, touot tehkööt joku muu.
