Metoo, BLM ja tuhat muuta poliittista tempausta ovat nostaneet naisten asemaa esille, pitkälti aivan syystä. Hollywood on hypännyt kelkkaan tutulla takinkäännön taidollaan ja mielestäni lopputulos on, noh, täyttä paskaa. Tuttuun tapaan, ette kysyneet joten kerron miksi.
Marvel ja Janeway
Männä vuosien yksi ison metelin supersankarielokuva oli Captain Marvel. Naispuolista vahvaa päähenkilöä ylistettiin arvoliberaaleissa medioissa, kun hän oli niin hyvä. Todellakin, sitä hän oli. Hän oli täydellinen, vahva, selviytyi joka haasteesta ja muutoinkin täydellinen. Toisin sanoen, aivan järkyttävän tylsä.
1990-2000 luvun taitteessa pyörinyt Star Trek Voyager oli tutun avaruusoopperan neljäs painos. Naispuolinen kapteeni ja päähenkilö oli silloin iso juttu. Kapteeni Kathryn Janeway oli alun kömpelyyden jälkeen loistava hahmo. Hän puolusti miehistöään ja arvojaan määrätietoisesti ja jämäkästi, itse asiassa putkinäköön asti kompastuen. Hän teki virheitä, kompastui kapekatseisuuteensa ja oli ajoittain täysin periksiantamaton, mutta siivosi aina jälkensä. Hän oli inhimillinen, erehtyväinen ja juuri siksi niin esimerkillinen naispuolinen päähenkilö. Hän ei ollut täydellinen, vaan vahva. Tätä ei Hollywood enää halua.
Eräs tuttava totesi, että muut maat ovat alkaneet huomata tämän. Kiitos Netflixin ja kumppanien, voit katsoa viihdettä vaikka Koreasta, Japanista, Kiinasta tai miksei vaikka pitkin eurooppaakin, ja kas kummaa kun standardit ovat erilaiset. Sinänsä juoneltaan surkea espanjalainen animaatio The Idhun Chronicles tarjoaa perinteikkään vahvan naishahmon, kiinalainen The Wandering Earth pistää koko perhe- ja arvojärjestyksen länsimaittain uuteen uskoon, japanilaistuotos Brand New Animal (BNA) tarjoilee ihanan vängän naispäähenkilön voimineen ja haasteineen ja ranskalaisten toteutus War of the Worldsista tarjoaa monotonisten hahmojen joukossa myös monotonisen klassisia naishahmoja vahvuuksineen ja virheineen.
Pari edellisistä tuotoksista on oikeasti ihan hirveää kuraa juoneltaan, mutta katson niitä silti ihan vaan saadakseni erilaista maailmankuvaa. Olen niin jukolauta lopen kyllästynyt siihen, että inklusiivinen ja intersektionaalinen maailmankuva vaatii naisista ja vähemmistöhahmoista virheettömiä ja täydellisiä, kuin patsaita. Se on tylsää, mutta ennen kaikkea se on järkyttävän ala-arvoista. Eikä tämä koske vain naisia. Pistä pyörimään Netflixin taannoinen hittileffa Dolemite is my name tai Apple TV:n The Banker jos haluatte nähdä tyylikkäitä tummaihoisten tähdittämiä tuotoksia. (eikä se uusi Shaftikaan pöhkömpi ole)
Suuri vene kääntyy nopeasti
Hollywood on aina osannut rahastaa sillä mikä on trendikästä. Se on hyvä muistaa: jos trendikäs media yhtäkkiä sanoisi että kansallissosialismi on mahtavaa ja rasismi coolia, näkisimme sen fiktiossa nopeammin kuin ehdit sanoa yltiökaupallista sontaa. Tätä kestää nyt hetken aikaa ja seuraavaksi tilalle tulee joku uusi hitti. Sillä ei nyt paljoa ole väliä saammeko naisten asemaa maailmassa parannettua vai ei, koska ei sillä bisnestä tehdä. Se on sääli, mutta se on vanha tarina. Naisten asemassa on tottavie parantamisen varaa aika monessa maailman kolkassa, mutta sillä ei kukaan rikastu. Tarinalla epärealistisista naisista sen sijaan rikastuu – vielä hetken.
En hitossakaan aio väittää että ennen oli kaikki paremmin. Uudet sarjat, elokuvat ja musiikki ovat elämän suolaa, kunhan vain ymmärtää nauttia tiedon valtatien eduista. Jos Yhdysvallat ei tarjoa, muu maailma tarjoaa. Ehkä tämä ei olekaan ongelma vaan upea asia – paitsi että maailmankuvamme avartuu, tulee viihdealalle myös yhä enemmän tervettä kilpailua. En tiedä auttaako sekään naisten asiaa maailmassa, mutta väitän että maailman ymmärtäminen on aina voittava arpa, vähintään pitkässä juoksussa.
