Kaikki blogaukset

Tällä kertaa kolumnista tulee lähestulkoon tilitys ja aiheena tuore kuuma peruna kulttuurirahoituksesta. Kuuntele tai lue – sama sisältö.

Seurasimme äskettäin poliittista draamaa, kun Sanna Marin päätti julistaa avoimen sodan Sanna Marinin tekemiä kulttuurirahoituksen leikkauksia vastaan. Onneksi Sanna voitti ja Sannalle näytettiin kaapin paikka. Itsehän olen kulttuurin kokemiseen ja tekemiseen addiktoitunut, joten olen varmaan iloinen rahoituksen palautuksesta? En ole. Joskus enemmän on vähemmän. Onko tämä kirjoitus analyysi, tilitys vai oikeistoliberaalin kulttuuri-ihmisen hutera puolustuspuheenvuoro, sen saa kukin itse päättää.

En ole mikään kulttuuritietämyksen ylin oraakkeli, mutta väitän puhuvani jonkin asteen osaamispohjalla. Olen pyörinyt näissä piireissä reilut parikymmentä vuotta. Olen ollut vapaaehtoisena järjestämässä satoja kulttuuritapahtumia, tehtävinä kaikki ylimmästä johdosta riviapuriin, lukuisilla eri tehtäväalueilla. Olen ollut kymmenissä kulttuurijärjestöissä moninaisissa rooleissa sekä julkisen sektorin luottamustoimessa valvomassa kulttuurirahojen käyttöä. Olen ollut tekemässä tukihakemuksia ja olen ollut käsittelemässä niitä. Olen myös itse ollut rahoittamassa kulttuuria, omilla ja omistamani yrityksen rahoilla. Minä haluan henkilökohtaisesti tukea kulttuuria. Minä en vain rakasta kulttuuria, vaan pidän sitä sekä terveen yhteiskunnan että koko ihmiskunnan olemassaolon, hyvinvoinnin ja kehityksen edellytyksenä. Minulle se ei ole rahan ja vallan vaan ihmisyyden ja hyvinvoinnin väline. Puhtaan itsekkäästi ajatellen kulttuuri pitää minut terveenä ja hyvinvoivana.

 
Kaiken tämän pohjalta ehdotan, että julkinen kulttuurirahoitus toimii liian usein kuten surullisenkuuluisat TE-palvelut: ensin on työtön jolla on vaikeuksia päästä eteenpäin (1), asian korjaamiseksi valtio rahoittaa miljardilla TE-palveluita (2) ja TE-palveluiden jäljiltä on entistä kauempana työn saannista ja mielenterveydestä oleva työtön (3). Kulttuurirahoituksessa käy liian usein samoin, sillä liian suuri osa rahasta rikkoo kulttuurin tekemistä ja kokemista. Sitä lapataan järjestöille jotka kylpevät rahassa. Sillä kustannetaan viinanhuuruisia kekkereitä, poliitikkojen vaalikampanjoita ja kaikkea kivaa mutta turhaa. Sillä rakennetaan suojatyöpaikkoja pilaamaan monien erinomaista hyvää tekevien järjestöjen mainetta. Sitä käytetään leluihin ja pelleilyihin. Sitä jaetaan pääosin suhteilla ja pieneltä osin faktoilla. Toki kaikelle edellisille kirjoitetaan kauniit perustelut ja uskottavat selitykset, mutta liian usein se on höttöä. Raha tulee rahan luo ja paha reppuselässä. Olen nähnyt tämän liian usein.

Heittämällä lisää rahaa rahan päälle heikennämme rahan valvontaa. Saamme koko ajan vähemmän tulosta ja enemmän pahoinvointia. Tämä kuulostaa kovasti huumeaddiktin helvetiltä. Ongelman korjaamista voisi lähestyä inhimillisen tuloksen mittareilla ja se voisi alkaa vaikka tästä: kuinka monta ihmistä saa kuinka pitkäksi aikaa hyötyä jokaista annettua euroa kohden? Teatterikerho, kerran viikossa puolen vuoden ajan, 20 henkeä, helppo matikka. Pitsinnypläysfestivaalit, yksi päivä, 500 henkeä. Tapahtumista puheen ollen, lähtökohtaisesti pääsymaksullisia kulttuuritapahtumia ei mielestäni pitäisi tukea lainkaan. Ehdottomasti muitakin numeroita tarvitaan ja on selvää, että vaikkapa kehitysvammaisille tai suomen kieltä osaamattomille järjestettävä toiminta tarvitsee enemmän resursseja. Kyse voi myös olla puitetoiminnasta, joka tukee epäsuorasti monenlaista toimintaa. Kaikissa näissä tuloksellisuutta voidaan mitata, kunhan vain unohdetaan termin kaupallinen puoli. Tulosta se hyvinvointikin on ja usein paljon euroja tärkeämpää. Päästäisiin kuitenkin ehkä hitusen mallista, jossa rahaa hakiessa luvataan kuu taivaalta, mutta lopulta toimitetaan vain havunneulanen murkkupesän päältä.

Tiedän seuraavan lauseen herättävän ilkeää naurua, mutta sanon sen silti: minua ottaa päähän maailman epäreiluus. Tiedän ettei elämä ei ole reilua, mutta silti yhteiskunnan pitäisi siihen pyrkiä. Minua ottaa päähän, että yksi maksaa samoista tuloista 50 % veroa, toinen 0 %. Minua myös ottaa päähän, kun yksi saman mittakaavan kulttuuritoimija saa tonnin avustuksen, toinen sata tonnia ja kolmas ei senttiäkään. Arvatkaa kenellä näistä on päättäjiä tuttuina? Reilua emme maailmasta saa, mutta hieman reilumman kyllä. Rahaa on aina rajallisesti. Surkein lause poliitikolta on ”kyllä nämä rahat jostain löydetään”. Ei velanotto kansan piikkiin ole löytämistä ja ratkaisemista, se on luovuttamista ja vastuun pakenemista.

 
Kulttuurirahoituksesta on tullut yksi niistä monista kivoista tavoista, joilla poliitikot voivat lapata rahaa lähipiireilleen. Veikkaushäviörahojen ympärille näitä piirejä on ilmestynyt kuin sieniä sateella. Niin kauan kun on ollut rajattomasti peliongelmaisia, ei ole ollut hätää ja juhlat ovat jatkuneet vuosikymmeniä. Urheilusta minua paremmin ymmärtävät ovat saman todenneet, sielläkin puolen veikkaussotkua rahan tarkoitus on ollut rahaverkoston ylläpito. Kansanterveys rapistuu ja urheilumenestys surkastuu, vaikka rahaa molempien muka parantamisen laitetaan koko ajan enemmän. Molempien esimerkkien osalta irvokkuus korostuu katsoessamme rahoituksen puolesta äänekkäimmin puhuvien taustoja. Niin julkisen kulttuuri- kuin urheilurahoituksenkin suurimmat puolustajat ovat juuri mukavimmissa suojatyöpaikoissa istuvia. Siinä ei ole ojassa vain oma lehmä vaan koko navetta.

Meillä on tässä maassa yksi Senja Larsen, jonka toiminta veikkausvarojen tonkimisessa on sankarillisen tason suoritus. Tarvitsisimme hänenkaltaisiaan vielä pari tusinaa lisää. Vuosikymmeniin ei ole näin suurta ongelmaa saatu näin suureen näkyvyyteen, näin lähelle pintaa että sitä voisi korjata. Aika korjata ongelmat on nyt. Ei se tarvitse vallankumousta tai anarkiaa. Se tarvitsee vain pintaa syvemmän tilintarkastuksen, vähän uusia ja puolueettomampia kasvoja sekä aktiivisia toimittajia ja tutkijoita. Kenenkään henki, elämä tai terveys ei vaarannu kun suuntaamme vihdoin kiikarit siihen haisevaan jäteojaan, joka veikkausrahoina tunnetaan. Koska sekä kulttuuri että liikunta tekevät terveydelle hyvää, ounastelen tuloksen olevan hyvinvoinnin osalta hurjan positiivinen.

Minä rakastan ja kaipaan kulttuuria. Niin rakastat sinäkin! Juu, juuri sinä joka haukut sitä feministiseksi turhakkeeksi ja vasemmistolaiseksi hapatukseksi. Sinulla, sinulla ja myös sinulla on jotain kulttuuria mitä rakastat. En minä tiedä mitä se on ja hyvä niin, koska ihmisiä ja kulttuurin muotoja on moneksi. Olit sitten tekijä tai kokija, pala sielustasi on kulttuurissa ja sillä on siellä hyvä paikka. Sen paikan rakentaa meistä jokainen itse. Kas, kulttuurirahoituksen ehkä suurin viisaus piilee tässä: julkinen valta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain antaa sen tapahtua. Puitteita voi rakentaa, tukea voi antaa, mutta itse tekemiseen tarvitaan sydäntä ja sielua, ei virkaprosessia.

Lopetan tämän pieneen kertomukseen noin vuosikymmenen takaa. Tamperelainen kulttuuripersoona, jokapaikanhöylä ja muutoinkin monipuolinen heppu Perttu Pesä kutsui silloisessa apulaispormestarin virassaan allekirjoittaneen ja muutaman muun kulttuurin vapaaehtoistyöläisen jutustelemaan. Nautimme veronmaksajien piikkiin pastasalaattia. Hänellä oli meille yksi pyyntö, että jatkaisimme kulttuuritapahtumiemme järjestämistä itse, emmekä koskaan päästäisi kaupungin hallintoa siihen mukaan. Hän sanoi jotakuinkin näin: ”Jos me sen tekisimme, se maksaisi kymmenen kertaa enemmän eikä olisi puoltakaan niin hyvä”. Kiitos Perttu, olemme pitäneet tästä kiinni.