Kuuntelin juuri viime viikon jakson Roman Schatzin Maamme-kirjasta. Tällä kertaa puhuttiin Tampere-ilmiöstä yhdessä kaupunkimme moniottelija Perttu Pesän sekä kirjailija Linda Huhtisen kanssa. Toimittaja oli jälleen tehnyt läksynsä ja ohjelma paljasti uutta jopa paljasjalkaiselle.
Puutos ja pakko
Tampereen kehitys on ollut vähintään tyydyttävää viime vuosikymmeninä. Syitä tähän on monia. Yksi on pakko – kun savupiiput alkoivat kaatumaan, oli pakko etsiä uutta. Se toi kaupunkiin tiedettä ja osaamista. Kun oli pulaa tulevaisuuden suunnasta, se rakennettiin. Leijonaosaa historiallisista päätöksistä koristaa halu ja valmius tehdä jotain täysin uutta. Tämä johti keskustelijat käymään läpi kaksi todella merkittävää asiaa, mitä Tampereelta puuttui: vanha raha ja ruotsin kieli. Kummallakaan ei ole ollut minkään asteen merkittävää asemaa kylässämme 1900-luvun jälkipuolella.
Tässä kohtaa täytyy nostaa hattua työväenliikkeen historialle. Tampere on historiallisesti näyttänyt niin mitättömän pahaiselta duunarikylältä, että yksikään hienopieru ei ole halunnut toriamme läsnäolollaan rikastaa. Vastaavasti työväenliike on rakentanut ja ylläpitänyt ihmisille sopivia palveluita halki kulttuurikentän. Tänne on jäänyt muodostumatta sellaisia pitkäaikaisia dynastioita, jotka pitävät de facto veto-oikeutta muutosten ja kehityksen tiellä. Helsinki on malliesimerkki kyvyttömyydestä kehittyä: kriittisen tärkeitä kehityshankkeita lykätään ja lykätään, hallinnoidaan huonosti, tehottomia käytäntöjä ylläpidetään. Suomenruotsalainen eliitti (eliitti; ei koko kansanryhmä) on painanut jarrua joka kerta kun Helsingissä on ehdotettu pöhköjä asioita kuten nopeusrajoitukset, julkinen liikenne tai opetuksen kehitys.
Käymme yhdessä ain
Miten eri tavoin Tampereen parempi malli sitten näkyy? Otetaan esimerkiksi opiskelu. Tampereen korkea-asteisiin opintoihin pääsee kiinni pisteillä ja/tai pääsykokeilla, selvällä hakuprosessilla jossa katsotaan hakijan kykyjä. Helsingissä ja Turussa hurja osa paikoista on lukittu kielikiintiöihin. Tämä heikentää rajusti tieteen tasoa ja luo rajua kitkaa osaajien välille. Sama pätee laajalti Tampereen ruohonjuuritasolla. Uimarannat, julkiset saunat, päiväkodit, museot, ravintolat ja vaikka mitä – etnistä profilointia on tehty lähinnä suosikkiurheilujoukkueiden välille. Tampereen palvelut ovat yhtenäisiä ja siitä on syytä olla todella ylpeä.
Toki Tampereella suomenruotsalaisia on, mutta he elävät täällä kuin ketkä tahansa rotvalliin kompastujat: ihmisinä, tasavertaisina ja kaiken kokemukseni mukaan ihan mukavina kavereina. He muistuttavat siitä, että eliitin niin rakastama kielisota ja etninen profilointi on paitsi vahingollista, myös täysin tarpeetonta. Leena vai Lena, Pertti vai Per, parhaiten pärjäämme kavereina. Synnymme, käymme koulua, lyömme vetoa väärän joukkueen puolesta, kiroilemme paluumatkalla nyssen kyydillä ja mutustamme murheeseen mustaamakkaraa.
Koko tarinasta voi ottaa tämän opetuksen: vanha puutalo on kaunis ja tuo toivoa, vanha raha puolestaan vie sitä.