Maanalaiset aarteet taas ulkomaanpelleille

Tämänpäivän paperi-Hesarissa DI Janne Korhonen kirjoittaa aiheesta, josta AL-blogeissakin on keskusteltu
Korhonen on Outokummun historiasta väittelevä tutkija Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulussa. 

Mielipide on kirjoitettu Rautalammin skandium-löydön innoittamana. Koska  en löytänyt sitä Hesarin verkkoversiosta, kommentoin sitä täällä:

  • JK:  ”Kun esiintymä on tyhjennetty, sen hyödyntämistä varten perustetun suomalaisen tytäryhtiön varallisuus lienee huvennut emoyhtiöltä veronkiertotarkoituksessa otettujen lainojen hoitoon.  Jälkien korjaaminen jää veronmaksajalle.”

Tässä tutkija arvailee eikä tutki. Pyhäsalmen kaivos on nyt ainoa ulkom. omistuksessa ollut lopettanut kaivos. Avolouhoksen maisemointi on suoritettu ja maanalaisille käytäville on suunniteltu hyötykäyttöä, esim hiukkaskiihdytintä.

  • JK kaipaa uusien löydöksien hyödyntäjäksi valtiota. Outokummun historiasta väittelevän tutkijan pitäisi tietää, että juuri tämä valtionyhtiö luopui malminetsinnästä ja värimetallien jalostuksesta liiketoiminnallisista syistä. Hänen pitäisi myös ymmärtää, että uusien löytöjen muuntaminen kaivosliiketoiminnaksi vaatii miljardien panostamista ja huomattavaa riskinottokykyä.

Ajattelemisen aihetta antoi jälleen Harri Rautiainen
Outokummun historiaa välttelevä
Aalto-yliopiston Teknillisestä korkeakoulusta.

Enemmän tulosvastuuta, vähemmän fiilistä

Nostan nyt esille kaksi taannoista uutista, somalijärjestöjen avustuksiin ja ministeri Lindströmiin liittyvä tapaus, sekä kysely kehitysyhteistyöstä. Molemmissa tapauksissa puhutaan rahan antamisesta hyväntekeväisyyteen, vaan mielestäni kovin kritiikittömästi. Vaan kukapa sitä nyt kehtaisi hyvyyttä vastustaa? Kiintiökyynikkonne ilmoittautuu.

Tuloksia vai huumeaddiktioita?

Lähes kiistämätön yleisen mielipiteen ja poliitikkojen lausumien väite on, että kehitysyhteistyöllä nostetaan maita köyhyydestä ja etenkin viime aikoina korostetaan sen vähentävän turvapaikanhakijoiden määrää. Globaali kehitysavun rahoitus on ollut kasvussa, mutta sen paremmin kehitysmaiden väestönkasvua kuin rajua maahanmuuttoaaltoakaan ei ole lainkaan hidastettu – päinvastoin. Rohkenen kysyä, toimivatko kehitysyhteistyön tekijät maahanmuuton jarruna vaiko kaasupolkimena, kehuessaan laajoille kansanjoukoille mahdollisuuksia Euroopassa? En tietenkään kiistä etteikö monia maita olisi saatu köyhyydestä ulos, mutta näkemättä on tutkittu syy-seuraussuhde kehitysavun suhteen.

Esille sopii nostaa myös referoimani tutkimus, jossa yhä useampi epäili kehitysavun tehoa. Epäilemättä tietoisuus on lisääntynyt, esimerkiksi Eero Paloheimon tai Matti Kääriäisen kirjojen johdosta. Kyse ei ole mistään kehitysapuänkyröistä, vaan molemmat ovat antaneet lukuisia, konkreettisia ideoita Afrikan auttamiseen tehokkaammilla tavoilla. Silti heidät leimataan vihapuhujiksi. Totisesti kysynkin: onko kehitysavusta saatava mielihyvä tullut meille niin tärkeäksi kehon sisäiseksi huumeeksi, että se estää ajattelemasta edes kehitysavun kohteiden parasta? Ajatus vaikkapa joidenkin Afrikan maiden auttamisesta on jalo ja tuettava, mutta sitä ei saa tehdä laput silmillä. Mikä on avun tarkoitus? Onko se hyvän olon tunne meille, vai apu heille?

Järjestöille on käyttöä

En missään nimessä lähde kiistämään tarvetta monenlaisille kansalaisjärjestöille. Näin kohta 20 vuoden järjestökokemuksella ehdotan kuitenkin että pelkkä laitoksen kutsuminen järjestöksi ei takaa mitään, vaan joukossa on monenlaista toimijaa. Mennään vaikka suoraan asiaan ja kysytään, miten näin jättimäisiä tukia saaneet somalijärjestöt ovat voineet hoitaa asiansa näin katastrofaalisen huonosti? Somalit ovat tasan samoja ihmisiä siinä missä muutkin maahanmuuttajat, mutta jostain syystä heidän työllisyysaste ja muut integroitumisen luvut ovat surkeita. Näin hirveiden lukujen äärellä on jo tarpeen etsiä syitä. Ehkäpä avustustoiminta onkin kääntynyt itseään vastaan ja ne korkeaan arvoon nostetut avustusjärjestöt ovatkin osaltaan syyllisiä tilanteeseen? Ehkä näin, ehkä ei – mutta kun asiaa ei näy saavan tutkia, kaikkea voi spekuloida.

Luulisi olevan helppoa pistää avulle ehdot. Jos järjestö auttaa vaikkapa 100 kpl työikäistä ja -kykyistä työtöntä henkilöä, pitäisi vuoden päästä heistä puolen olla vakituisessa yksityisen sektorin työssä ja toisen puolen jatko-opinnoissa. Jos määrä alittuu tästä hurjasti, järjestö ei selvästikään ole tehtäviensä tasalla ja sitä on turha tukea. Järjestöt ovat yhteisöjä missä firmatkin – jotkut onnistuvat, jotkut kaatuvat.

Tase töihin

Sipilän yksi suosikkifraaseja on vaatia että pistetään tase töihin. Lähtökohtaisesti lausahdus on varsin pätevä, joskaan en ole vielä nähnyt Sipilän itse tuota noudattavan. Tässä kohtaa se kuitenkin pätee. Rahaa on kaikesta huolimatta rajallinen määrä, oli se sitten kehitysavun 900 miljoonaa tai somalijärjestöjen muutama miljoona. Veronmaksajien rahaa on käytettävä vastuullisesti ja tehokkaasti. Jos menee metsään, sitten vihelletään peli poikki. Jos menee hyvin, koitetaan laajentaa.

Hyvyys on kaunis ajatus, mutta ontot sanat eivät ole minkään asteen peruste vastuuttomaan rahankäyttöön. Kas, kun kriittisellä suhtautumisella sitä ihan aitoa, varmaa hyvääkin saa paljon, paljon enemmän.