Kirjoitin taannoin interaktiivisesta TV-elokuvasta Bandersnatch oman jutun. Kuten todettua, koin sen aika vahvasti. Se pisti miettimään muita televisiosarjojen herättämiä tunnekokemuksia. Tarjoan pari omaani ja sitten vain koko yleisö mukaan keskusteluun.
Tiedettä ja luontoa
Ennen Bandersnatchia, edellinen kerta kun sain TV-sarjasta vahvoja kokemuksia lienee alkuvuosi 2015 ja sarjana japanilainen animaatio Sword Art Online, toinen tuotantokausi. Lähitulevaisuuteen sijoittuva sarja kertoi sen ajan nettipeleistä ja niiden pelaamiseen käytettävistä virtuaalipäähineistä, jotka veivät pelaajan hyvin syvästi fiktiivisen tarinan ääreen. Kauden viimeiset jaksot ottivat käsiin todella vakavan aiheen, kuolemansairaan ja sairaalapetiin vangitun ihmisen mahdollisuuden kokea elämäniloa virtuaalisessa maailmassa. Tunnelataus oli valtava, aihe erittäin haastava ja myös lähellä meitä. Monet sarjan tapahtumista ovat ehkä lähellä totuutta vuosikymmenen tai parin päästä. Seitsemän jaksoa käsittävä tarinakokonaisuus oli erittäin kaunis ja koskettava.
Aamulehden blogeissa opin aikanaan, että Star Trek: Uuden sukupolven (The Next Generation) faneja oli useampiakin. En ole ihan varma mitä kaikkea se opetti, mutta ainakin toivoa ja monimuotoisuutta. Sukupuolikäsitykset, ihmisten erilaisuus, ymmärrys ja käsitys mahdollisuuksien tulevaisuudesta – siinä muutama oppi jotka eivät ojaan kaataneet. Star Trek -universumin myöhemmistä sarjoista ei enää löytynyt niin paljon sydäntä ja etenkin viime vuosina alkuperäinen sydän on hiljentynyt. 90-luvulla vielä yritettiin, esimerkiksi Deep Space Nine esitti uskontojen väliset kiistat tavalla jotka heijastavat nykypäiväämme kovasti. Voyager puolestaan tarjosi muutamia todella ovelia ja ajatusta herättäviä tarinoita useammistakin aiheista. Tuorein sarja Discovery jättää toivomisen varaa, ehkä pahimpana ongelmanaan se että sarja koittaa pureskella kaikki vastaukset valmiiksi, eikä jätä mitään katsojalle. Juuri katsojiin herätetyt moraaliset pohdiskelut olivat aiempien sarjojen vahvuus.
Luontodokumentit ovat erinomainen tapa nähdä luonnon eri särmiä, mutta joskus fiktio onnistuu myös rikastuttamaan luontokuvaamme. Erittäin avartavasta, monimuotoisesta ja luonnon syvimpään kauneuteen menevästä fiktiosta annan hatunnostot kahdelle japanilaissarjalle. Natsume Yuujinchou kertoo nuorukaisesta joka pystyy näkemään luonnon näkymättömiä olentoja, ja hänen yhteiselosta heidän kanssa. Mushishi puolestaan kertoo miehestä joka vaeltaa ympäri maan, kohdaten niinikään luonnon monenlaisia voimia. Tarinat ovat fiktiota, mutta niiden esittämä rakkaus luontoon on varsin todellista.
Kunniamaininnat
Tuore ja monin tavoin pirteä scifisarja The Orville on tarjonnut erinomaista viihdettä ja ajateltavaa monestakin aikamme vakavasta aiheesta. Se on onnistunut scifin ja huumorin keinoin käsittelemään äärimmäisen kovia aiheita, kuten uskonto, demokratia, huuhaalääketiede, moraali sodankäynnissä ja paljon muuta. Sarja ei kerro miten pitäisi ajatella, vaan jättää pohdiskelun siitä kiinnostuneelle katsojalle. Olen varsin toiveikas että sarjan jatkuessa se saattaa onnistua tekemään vielä yhden täysin tajuntaa ravistelevan jakson. Aivan oman jokerinsa tuovat ammattikriitikkojen ja yleisön väliset riidat. Ymmärsin, että yli puoli vuosisataa sitten Rovaniemen Markkinoilla oli yleisön rakastama ja kriitikoiden vihaama elokuva maassamme. Orville tekee juuri nyt samaa maailman mittakaavassa. Yleisö rakastaa hurjasti, kriitikot vihaavat sydämensä kyllyydestä. Tämä eripura on aikaansaanut melkoisia debatteja ja paljastanut myös niin poliittisia kuin kaupallisiakin ristiriitoja näkyvien kriitikoiden ympärillä.
Scifipuolelle annan myös kaksi pikaista mainintaa, sarjoille The Expanse (näytelty) ja Planetes (animaatio). Näiden nostamista esiin perustelen ns. hard scifin tekemisellä viihteelliseksi. Hard scifillä tarkoitetaan vahvasti realistista teknologian kuvausta, sellaista jossa sarja ei ota oikoteitä ohi fysiikan lakien viihteen nimissä.
Keveämmistä sarjoista pitää lyhykäisesti mainita parin vuosikymmenen takainen komediasarja Frasier, jolle haluan nostaa hattua terapeuttisesta vaikutuksesta. Kun on ollut kipeänä tai mieli apeana, se on onnistunut kerta toisensa jälkeen tuomaan voimia huumorin ja älyn yhdistelmällä. Se ei ole tyytynyt vain taputtelemaan pärjäämisiä, vaan on auttanut pohdiskelemaan omaa vointia ja siten placebovaikutuksellaan parantanut jaksamista.