”Kantapersermaanilainat” witusta Saamelaiskulttuurin ensyklopediassa…

Kantagermaani

Kantagermaani, nykyisten germaanisten kielten (saksa, hollanti, englanti, skandinaaviset kielet) yhteinen kantakieli, josta osa saamen kielen indoeurooppalaista vaikutusta on peräisin. Suurin osa kantagermaanista peräisin olevasta sanastosta on omaksuttu suomalais-saamelaiseen kantakieleen eli varhaiskantasuomeen, ja nämä sanat ovat siten yhteisiä saamelaisille ja itämerensuomalaisille kielille (itämerensuomi). Näitä sanoja on yhteensä joitakin kymmeniä, esim.

  • bargat ’to work’ (suomen pyrkiä) [bargat ja pyrkiä kuuluvat yhteen (ja myös seuraavan sana purje kanssa), mutta work ei !
    https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/10/viron-pan-germanistinen-susi-etymologinen-sankirja-2]
  • borjjas ’sail’ (suomen purje) [kantasana bur– = tuulla, kantabaltoslaa- via; germaanikielissä ei edes ole tuollaista purje-sanaa, vaan siellä on segel.]
  • gierdat ’to endure’ [= kärsiä, tulle kantabaltin sanalta *ker-s-ti(s) = kosta(utu)a, kirjaimellisesti ”hakata (tulla hakatuksi) takaisin”, liettuan ker̃šyti(s) (~ija, ~ijo); germaaniseksi kantamuodoksi väitetty hardjan to harden = kovettaa/ua ei missään tapauksessa olla kantamuoto, vaikka germaanin *har-t = ”(kovaksi) hakattu” (esim. puimatantere, lattia) = samaa kanta-IE:n *kʷer lyödä -juurta.]
  • luoikat ’to borrow’ [Koivulehdon  juoksutus on helvetin monimutkinen, balttitymologia suora kuin variksen suoli.
  • mođđi ’mud’ [Omaperäinen, ruotsin mud laina SU-kielestä.]
  • ruovdi ’iron’ [Rauta (rauda) on vasarakirvestä ja tarkoittanut alun perin punaista ruumisväriä. Yhä liettuasa rauda on sekä punerrus että itkuvirsi. ]
  • sadji ’place; room’ [sija, liettuaa: sija = tukipiste, tukialue, (sidottu) kannatin]
  • vuorbi ’lot, destiny’ [Balttia, tulee prepostiosta arba = joko -tahi.]
  • vuordit ’to wait’. [Balttia: tvardyti (tvardo) = vartioda, varrota, odottaa.]

Koko joukko on myös kantagermaanisia sanoja, joilla ei ole vastineita itämerensuomessa, ja jotka siten mahdollisesti on lainattu varhaiseen kantasaameen (early Proto-Saamic). Nämä kontaktit ovat mahdolli- sesti tapahtuneet lännessä, Keski-Skandinaviassa ennen ajanlaskun alkua, mahdollisesti ensimmäisellä esikristillisellä vuosituhannella. Vain saamessa tavattavia kantagermaanisia lainasanoja ovat esim.

  • arvi ’rain’
  • fiertu ’good weather’
  • gáma ’shoe’
  • lieđđi ’blossom’,
  • ruovda ’side, edge’.

Joitakin saamen indoeurooppalaisperäisiä lainasanoja on pidetty myös esigermaanisina (Pre-Germanic) sillä perusteella, että niiden lainanan- tajakielen äänteelliset tuntomerkit viittaavat lähinnä indoeurooppalai- sen kantakielen tasoon, mutta sanojen levikki nykyisissä indoeurooppa- laisissa kielissä rajoittuu läntisiin kieliin, joko vain germaanisiin tai mahdollisesti myös balttilaisiin kieliin. Tällaisia hyvin arkaaista änneasua kuvastavia lainasanoja saamessa ovat

  • čuonjá ’goose’
  • geahči ’end, point’
  • ja mahdollisesti lasta ’leaf’ (joka voi indoeurooppalaisen levikkinsä puolesta olla myös esibalttilainen).

Sisällysluettelo: Kielet ja nimistö

Ulla-Maija Kulonen

Muokkaa tätä sivua

Suomenkieliset artikkelit  ”

http://dynamic.hs.fi/2017/kontiki/

”Kon-Tikin matkan synkkä totuus” …

Kummallisinta on, että Ulla-Maija Kulonen on ennen itsekin ärähtänyt tasan samasta asiasta:

https://www.tieteessatapahtuu.fi/012/kesk.htm

 

Etymologin älähdys (Ulla-Maija Kulonen)

En ole kumpikaan niistä etymologeista, joihin professori Jorma Koivu- lehdon kalikka kalahti (Tieteessä tapahtuu 1/2001), mutta katson vel- vollisuudekseni reagoida kirjoitukseen sillä perusteella, että olen itse viime vuosina harjoittanut erityisesti etymologisen tutkimuksen arvi- ointia Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan päätoimittajana ja toiseksi edustan Suomalais-Ugrilaista Seuraa, jonka julkaisupolitiikkaan kirjoituksessa viitataan. Aloitan jälkimmäisestä.

Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia (SUST) on monografiasarja, jossa jo sadan vuoden ajan on julkaistu fennougristiikan ja itämeren- suomalaisten kielten tutkijoiden väitöskirjoja. Tätä perinnettä on jatket- tu viime vuosiin saakka ja näin haluttu tarjota julkaisufoorumi merkittä- ville uusille alan tutkimuksille. Väitöskirjat ovat rinnastettavissa mihin tahansa referee-arvioinnin läpäisseeseen tutkimukseen sillä perusteel- la, että ne ovat saaneet julkaisuluvan yliopiston puolesta esitarkastus- prosessin kautta ja ovat näin kahden ansioituneen tutkijan tarkastamia ja hyväksymiä. Tällaisen esitarkastusprosessin jälkeen on myös Eino Koposen väitöskirja (Eteläviron murteen sanaston alkuperä; itämeren- suomalaista etymologiaa SUST 230, 1998) päätynyt Seuran julkaisu- sarjaan, ja se hyväksyttiin sitä paitsi väitöstilaisuuden jälkeen toiseksi korkeimmalla arvosanalla, joten kyseessä ei mitenkään voi olla muu kuin erinomainen alan tutkimus (selvennettäköön, että tämän kirjoittaja ei ole osallistunut arviointiprosessiin missään vaiheessa).

Suomalais-Ugrilainen Seura on julkaisupolitiikallaan halunnut osaltaan myös edistää tieteenalaan liittyvää keskustelua.Tästä syystä Seura aktii- visesti kannusti Kari Liukkosta julkaisemaan osan balttilaisista etymo- logioistaan, joita sanastotutkijoiden sisäpiirin tiedon mukaan hänellä oli pöytälaatikossaan merkittäviä määriä. Etymologien yhteisö odotti nimittäin kiihkeästi näitä olemassa oleviksi tiedettyjä uusia aja- tuksia, ja siksi kirja haluttiin julkisuuteen. Nyt kun se on ilmestynyt (Kari Liukkonen: Baltisches im Finnischen SUST 235, 1999), meillä on taas lisää aihetta keskustella itämerensuomalaisten kielten balttilaisista lainoista ja lainasanatutkimuksesta yleisemminkin, mikä on erityisen ilahduttavaa. Toivottavasti keskustelua voidaan jatkossa käydä ilman suuria affekteja.

Ei vain yhtä oikeaa metodia

Muusta kirjoituksen sisällöstä haluan puuttua yhteen keskeiseen asi- aan: Minusta ei voida lähteä siitä, että etymologiassa olisi vain yksi sal- littu metodi, vaikka sellainen, hyväksi havaittu, olisikin lainasanatutki- muksessa kehitetty. On ikävä, että professori Koivulehto on Eino Ko- posen kirjaa arvioidessaan irrottanut sen alkuosasta äänteellisesti motivoitujen sanojen tutkimuksen metodiikkaa käsittelevän jakson ollenkaan kiinnittämättä huomiota siihen, miten elimellisesti tämä metodi liittyy väitöskirjan aineistona olleeseen eteläviron sanastoon. Väitöskirjatutkimus on kokonaisuus, jossa metodi palvelee aineistoa ja päinvastoin.

Tutkimus poikkeaa Koivulehdon itsensä harrastamasta etymologisesta tutkimuksesta olennaisesti aineistonsa puolesta samalla tavalla kuin siitä poikkeaa myös etymologinen leksikografia,nimenomaan kokoo- mateoksen laatiminen. Koposen väitöskirjassa sanastoa ei ole valittu etukäteen alkuperälajin mukaan (kuten laina- sanatutkimuksessa) vaan levikkikriteerin nojalla. Sanakirjaa laadittaessa taas tarkastellaan kielen sanastoa kokonaisuutena. Tällaisessa työssä päällimmäiseksi havain- noksi muodostuu se, että äänteellisesti lähekkäiset sanat hyvin usein muistuttavat toisiaan myös semanttisesti. Sanat toisin sanoen hakevat toisiltaan sekä äänneasuja että merkityksiä ja kaikki kielen sanat eivät missään tapauksessa ole johto-opin sääntöjen mukaisia (esim. tarrau- tua, tarttua ja tarra, joista viimeinen on nuorin, sekä känny (ja sen johdos kännykkä; se, että sana on syntynyt lastenkielessä ei ole vasta-argu- mentti: hoivakielikin on spontaania puhetta, jossa sanoja muovataan tarpeen mukaan).

Minun mielestäni Koposen kirjassa ei esitetä kategorisia väitteitä, niin- kuin Koivulehto antaa ymmärtää, vaan vaihtoehtoisia selitysmahdolli- suuksia. Juurilla operointi on vain yksi keino yrittää selittää sitä ilmiötä, että sanat niin suuresti muistuttavat toisiaan muutenkin kuin todettujen sananmuodostussääntöjen mukaan.

 

Suomen sanojen alkuperä

 

Koivulehto harmittelee erityisesti sitä, että lainasanoiksi esitetyille sa- noille esitetään kotoperäisiä vaihtoehtoja viittaamalla äänteellisesti lä- heisiin muihin sanoihin. SSA:ssa (Suomen sanojen alkuperä; etymologi- nen sanakirja 1-3 1992-2000),joka tässä saa osansa kritiikistä,tähän on käytetty mahdollisimman neutraalia ilmausta »vrt.».Tällä halutaan tuoda esiin juuri se seikka,että kielessä on selkeiden lainasanojen ohella myös paljon vuorovaikutusta sanojen välillä.Tällaisten äänteellisesti ja semant- tisesti toisiaan muistuttavien sanaryppäiden taustalla voi olla monen- laisia kehityskulkuja,joista yksi mahdollisuus on se,että lainattu sana luo ympärilleen äänteellisesti ja semanttisesti läheisten sanojen verkoston (olisiko esim. tahdas ’taikina’ sellainen, jonka vaikutuksesta sitten ovat syntyneet myös tahkea, tahmea, tahma ja tahra; kaksi viimeksi mainit- tua ovat taas selvästi myöhäisiä, mutta perusvartalon näköisiä sanoja). Toinen mahdollinen kehityskulku on se,että lainataan sana,joka valmiik- si sopii tällaiseen assosiaatioympäristöön. Kolmas mahdollisuus on se, että sana ei olekaan laina, ja neljäs se, että se ei assosioidukaan muuhun sanastoon muuten kuin sanastontutkijan mielessä. Erityisesti viimeksi mainittua mahdollisuutta ajatellen kritiikki on tervetullutta. Etymologi- set vaihtoehdot ovat toisinaan todella tasavahvoja esimerkkinä suo- men sana tuhto, jolle on täsmälleen yhtä säännönmukainen ja uskotta- va selitys niin germaanisena lainana kuin kantakielen perintösananakin.

Varsinaiset deskriptiivisanat ovat luku sinänsä. Se, että SSA:ssa maini- taan deskriptiivisen sanan yhteydessä sitä muistuttavia sanoja, on tie- toinen ratkaisu, joka johtuu selitystavan aiemmin saaneesta kritiikistä. Nimenomaan lainasanatutkijat ovat valittaneet, että deskriptiivinen alkuperä on usein vain heitto, joka ei semmoisenaan vielä ole sanan al- kuperänselitykseksi riittävä, ellei sana ole selvästi äänteillään maalai- leva. Vertailulla äänteellisesti läheisiin sanoihin voidaan osoittaa niitä mahdollisia assosiaatioyhteyksiä, joilla saattaa olla osuutensa sanan muotoutumisessa. Sitähän ei voitane kiistää, että deskriptiivisillä sanoilla sananmuodostu(mi)skeinot ovat monenlaiset. Toivottavasti muut sanakirjan lukijat eivät tulkitse annettuja selityksiä niin, että deskriptiivislähtöisten sanojen takana olisi aina ise-johtiminen verbi; ennemminkin on kyse äänteellisistä konventioista ja niihin liittyvistä mielleyhtymistä sekä jälleen sanojen keskinäisestä vuorovaikutuksesta.

Valitan, että Koivulehto pitää »pelottavana» sitä, että Eino Koponen on kuulunut Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan toimituskuntaan. Ehkä on lukijoillekin helpottavaa, jos kerron, että juurimetodia ei ole sanakir- jassa sovellettu; ammattitaitoinen leksikografi ymmärtää toki, mikä asema tällaisella kokoomateoksella on. Eihän siellä ole muitakaan uusia ajatuksia haluttu esittää lopullisina totuuksina. Puolustettakoon tässä yhtä Koivulehdon pelottavana pitämää esimerkkiä: sanasta virta tode- taan (Koivulehdon esittämän) balto-slaavilaisen alkuperänselityksen jälkeen, että »myös omaperäistä alkuperää on pidetty mahdollisena», ja kirjallisuusluettelossa viitataan tässä kohdin paitsi Koposeen myös hän- tä ennen mm. huomattavaan suomalaisen johto-opin tutkijaan Mauno Koskeen. Ellei sanan mahdollisesta (myöhäisestä? assosiatiivisesta?) yhteydestä sanoihin viri, vireä ja virkeä olisi mainittu tutkimuskirjallisuu- dessa useaan otteeseen ennen ja jälkeen lainaetymologian esityksen, se tuskin olisi pelkästään yhden tutkijan ideana päässyt sanakirja-artikkeliin.

Ja lopuksi vielä sanasta Suomi, vaikka en varsinaisesti haluaisikaan osallistua sanasta käytävään keskusteluun sen enempää kuin mitä olen jo julkisuudessa tehnyt (Helsingin Sanomat 5.12.00, Sananjalka 2000). SSA:n suhtautumista Kari Liukkosen esittämään etymologiaan ei voi pitää järin vakavana, mikä kyllä näkyy asianomaisesta artikkelista: sen kirjoittaja ainakin halusi tuoda esiin ajatuksen, että mitä enemmän seli- tysyrityksiä tulee, sen vähemmän todennäköistä on, että mikään niistä olisi ehdottomasti oikea. Innoittajani on itsekin esittänyt pari erilaista alkuperänselitystä, niin kuin SSA:n Suomi-artikkelin kirjallisuusviitteistä näkyy, ja toinen niistä on sentään artikkelissa ensisijaisena annettu vaihtoehto!

Suomalais-Ugrilainen Seura arvostaa suuresti kunniajäsentään profes- sori Jorma Koivulehtoa ja hänen elämäntyötään. Tästä osoituksena Seura julkaisi vuonna 1999 juhlakirjan, joka sisältää Koivulehdon mer- kittävimpiä etymologian alan artikkeleja yhteen koottuina ja tekijän uudelleen kommentoimina (Verba mutuata, SUST 237, 435 s.). Asian- tuntevat sanastontutkijat kyllä osaavat panna nämä Seuran julkaisut painoarvonsa mukaiseen oikeaan järjestykseen. Mutta keskustelu jatkukoon.

 

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Hel- singin yliopistossa, Suomen sanojen alkuperä -sanakirjan päätoimittaja sekä Suomalais-Ugrilaisen Seuran esimies. ”

(Äh, tuo ei nyt ollutkaan se artikkeli, jossa Kulonen motkaisi Koivuleh- toa, etteivät hänen etymologiansa ole sen luotettavampia kuin Liukkosenkaan.)

kielitutkijat

Haistapaskantieteilijät pällistelee. Forsberg on ent. Kulonen. Riho Grünthal, viron myrkytetty ”lahja” Suomen tieteelle… Helveti ovelasti ottivat ”vaihdossa” OIKEAN FENNOUGRISTIN, Tampereella väitelleen ja täältä savustetun vironjuutalaisen Lembit Vaban…

PS: Voin auttaa ”akateemikko” kulosta (Ansioituneen oikean katemikon Mikko Korhonen leskeä) noiden ongelmasanojen tahkea, tahmea, tahma ja tahra etymolgiassa. Hän ei ottanut huomioon nejättä mahdollisuutta, joka on USEITA ERI LAINAVARSTALOITA, koska juuri *tah- voi pelkästään indoeuroopastakin lainautua suomeen ainakin vartaloista *(s-)-t/dak/g-:

https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/03/saamelaisten-historia-nakokulman-poistoja

Saamelaisten historia (Näkökulman poistoja)

riittinen 01.12.2014 16:12

Näyttää vähän siltä, että suomessa ja saamessa on ainakin joitakin vasarakirvessanoja, joista suomessa on vanhempi muoto kuin saamessa: suomessa kentum- mutta saamessa satem-vaiheen/kielen muoto.

Näin on sanojen tahtoa ja duostot kohdalla, jos ne ovat tuota perua.

Lainaus käyttäjältä: riittinen – 29.11.14 – klo:16:03

Sanapari ´taha(llinen)´, ´tahto´ viittaa indoeurooppalaiseen ja siellä baltoslaavilaiseen alkuperään, sillä –t– on todennäköisesti passiivin partisiipin preteritin pääte: ”**tahattu”. (Aktiivin partisiipin preteritin pääte oli –m-: ”**tahma”, aktiivin partisiipin preesensin –v– (w, engl.): ”**tahva”, adjektiivin pääte oli –n-: **tahna, toinen adjektiivin pääte, ”jollakin varustettu”, olisi –k-:**tahka (tahko) = **tahakas (”tahallinen”), **tahokas = tahollinen).

Nämä kaikki tutut sanat eivät kuitenkaan liity yhteen kuin ryhmittäin (joihin sitten liittyy lisää tuttuja sanoja kuten tahdas, tahra ja tasa/taso), sekä vähän ”kauempaa”: tehdä, taula, takiainen. Tarjolla on nimittäin useita kantaindoeurooppalaisia vartaloita ja ainakin kolme kieltä: vasarakirves, muinaisliettua ja kuuri, ensi alkuun.

Oletusarvoinen verbi olisi vasarakirveskielessä muotoa **(s)t/d/a/k/g/-ti (/-tum?).

Verbi on johdannainen kantamuodosta, jossa vokaalina on –e– (kuten lähes kaikissa kantaindoeuroopan juurissa).

Muinaisliettuasta tällaiseen muotoon johtaisivat muotoa **(s/š)_t/d/_a_/š/z/ž/_-(ti).

Tällaisia verbejä ovat ainakin

1. *degti = *de-g-ti = panna tapahtumaan, nykyliettuan degti (dega, dego) = palaa, polttaa (myös viinaa, tervaa, lantaa jne)

KanntaIE:n *dʰē- on samaa kuin englannin to do. Johdin –g– on kantabalt(oslaav)in aiheutettua, pakotettua toimintaa tarkoittava johtopääte. Tästä tulee myös sanat dagys = takianen, ”tulikukka”, käytettiin moneen tapaan tulenteossa (kuten myös tulikukkaa), josta kuurin kautta takertua ja dagla = taula, deglas = täplä (eteläistä latviamaista vasarakirveskieltä, aapa vs. akaa < *akʷ´a).

Pitkä  ē on allekirjottaneen arvaus, lähteissä esiintyy tavallinen. Ovat olleet myös tätä lähellä olevat, ehkä kanta-IE:ssa tästä johdetut vartalot/juuret

2. *den-  = asettua (tasoon, makuulle,paikalleen) >  venäjän det´ (denet) = pistää, asettaa, det´sja = asettua hoitua, kadota, liettuan denis (pl. denys) = laivan kansi, sekä

3. *dem= asettua aloilleen (eläin, joki), kesyyntyä, patoutua, padota, josta mm. damba (dambis) = pato(allas), ruotsin tam = kesy, kr. demos = ”paikalleen asettunut (kaupungiksi järjestetty tavallinen) kansa”?, latinan domus = koti, talo (dominatio = ”kotivalta”, tosin varman erilainen kuin nykyään, silloin isännän dominaatio tilallaan orjien ja muiden alaisten ja perheen yli.

(Huom! Domestic/tame, tam ei tarkoita ”lauhkeaa” (eräs epäonnistunut Tampere-etymologia), vaan ”navettaeläintä, ainakin johonkin aikaan vuodesta!).

Osa tuon virheellisen poistettavan mutta suuntaa näyttävän ”proto-IE-wikiliitteen” sanoista on näiden johdannaisia.

(Kyseessä ei siis ole alkuperäinen palaa, liekehtiä-sana, vaan sellainen on *plem, josta itäbaltissa (ja suomessa) putoaa alusta p– ja länsibaltissa putoaa –l-.)

2. *Tešti, tašti, nykyliettuan tašyti (tašo, tašė) = tasata, tasoittaa, telsota, veistää tasaiseksi, piiluta, mahdollisesti verbistä *telšti = ”rakennella”, verbistä *telti, *tilti = rakentaa, ”tiiletä”, josta lt. tiltas, pr. tiltan = > silta, ja talo (pr. talus = alun perin = ”lattia”).

Tästä tulevat sanat tasa, taso (vsk.) sekä taho, mahdollisesti myös tahko, viron tahk, mutta eivät sanat taha- tai tahto.

3. *Dažti, nykyliettuan dažyti (dažo, dažė) = maalata, koristella. Dažai = maali(t), väriaineet. Tästä tulevat tahdas, tahna, tahmea, mahdollisesti myös tahra (värillinen), joskin se voi kyllä tulla ykkösestäkin ja tarkoittaa palanutta, nokista kohtaa.

Kolmonen voi periaatteessa seurata ykkösestä, jos on maalattu mustalla nokimaalilla eli kimröökillä.

Näiden ei pidä antaa hämätä: tahto tulee ykkösestä, on vasarakirveskieltä ja samaa juurta kuin tehdä. Noissa on yhä jäljellä johdos entisellään: tahtoa on saada tekemään, teettää, vaikka sitten itsellä.

Yksi asia, joka ei tämän kanssa täysin ole linjassa, on saamelaiskielten s-äänteet suomen h:n paikalla, tasan päin vastoin kuin monissa muissa yhteyksissä, kuten Häme, saame, Saimaa, Suomi.

http://kaino.kotus.fi/algu/index.php?t=sanue&lekseemi_id=85923&hakusana=tahto&sanue_id=40340

Tämä tarkoittaa, että suomessa olisi vanhempi sama IE-sana kuin saamessa.

Latviassa on kaksi degt– sanaa:
degt (deg, dega) = palaa (myös esimerkiksi lanta tunkiossa), sekä
degt (dedz, dedza) = sytyttää, aloittaa. Jälkimmäinen on originaali.

Myös suomen tehdä-verbillä on aloittamisen, osaobjektiivilla jopa valmistelemisen vivahde: tehdä sota(a) on täysin eri asia kuin käydä sota(a).

http://kaino.kotus.fi/algu/index.php?t=sanue&lekseemi_id=60443&hakusana=tehd%C3%A4&sanue_id=41420

Täällä on poistettavalla wiki-sivulla lähellä vasarakirveskieltä olevia asiaan liittyviä sanoja muka ”kantaindoeurooppana”, jota ne eivät suinkaan ole, eikä tämä *dʰegʷʰ- ole juuri vaan johdannainen, eikä sen merkitys ole palaa, vaan ”sytyttää, alkaa, panna vireille, tulemaan, menemään”.

http://en.wiktionary.org/wiki/Appendix:List_of_Proto-Indo-European_roots/d%CA%B0

PS: Germaanien riimukirjoitus perustuu pohjois-Italian etruskien kirjoitukselle.

http://www.iflscience.com/editors-blog/archaeologists-discovered-brand-new-ancient-god/

Archaeologists Have Discovered A Brand New Ancient God

Researchers in Italy have spent the last several months translating an ancient text recovered from a 2,500-year-old Etruscan temple, and believe they may have stumbled upon the name of a previously unheard of goddess. The inscription makes reference to a character named Uni, who the archaeologists say could have been the patroness of a fertility cult.

The text is among the largest ever discovered in the Etruscan language, and was inscribed into a 225-kilogram (500 pounds) stone slab – known as a stele – buried beneath a temple at the Poggio Colla sanctuary, once a key Etruscan settlement.

Occupying much of northern Italy from 400 to 800 BCE, the Etruscans are attributed with establishing many of the major cities that later become prominent centers of activity during the Roman Empire. However, because very few examples of Etruscan writing have been recovered, little is known about their way of life or belief system.

As such, lead researcher Gregory Warren has described the stele as “one of the most important Etruscan discoveries of the last few decades,” since it provides some key insights into the ancient civilization’s language and practices.

content-1472140062-etrusc-stele.jpg

The stele contains one of the largest Etruscan texts ever discovered. Mugello Valley Project

Other artifacts unearthed at Poggio Colla include a ceramic-based depiction of a birth scene, leading scientists to speculate that the temple may have had connections to a fertility cult. Warren and his colleagues suspect that the stone slab may contain the names of the deities to whom the temple was dedicated, and therefore believe that Uni may have been the site’s titular divinity.

Containing a total of 120 different characters, the stele has helped archaeologists learn more about Etruscan language and grammar. However, after more than two and a half millennia of erosion, much of the text has faded to the point where it is barely visible. Researchers have therefore spent the past several months carefully examining and restoring the inscription using photogrammetry and laser scanning, and are due to present their findings on August 27 at an exhibit in Florence.

According to Warren, the discovery “will provide not only valuable information about the nature of sacred practices at Poggio Colla, but also fundamental data for understanding the concepts and rituals of the Etruscans, as well as their writing and perhaps their language.”

Etruscan Language


En Français

 

   Introduction   |    Alphabet   |    Interpretation   |    Paleography   |    Numbers   |    Home   |



 

Introduction

 

Unlike Greek and Latin, Etruscan, the third great ancient language of culture in Italy, does not survive in any great literary works. An Etruscan religious literature did exist (1), and evidence suggests that there was a body of historical literature and drama (5) as well. Known, for example, is the name of a playwright, Volnius, of obscure date, who wrote ”Tuscan tragedies”. (4),(2) Although there is no evidence of notation, it is possible that Etruscan music was in written form. (6)

The Etruscan language is universally accepted as an isolated case. It cannot be shown conclusively to be related to any other language, living or dead, except for a couple of sparsely attested extinct languages.

Raetic, recorded in the Alps, was clearly related to Etruscan judging by the few inscriptions found.

Lemnian, recorded on the island of Lemnos, also appears to have been related to Etruscan. A third language, Camunic, sparsely recorded in NW Italy and written in the Etruscan alphabet, may possibly also have been related, but the evidence is too sparse to allow any safe conclusions.

Etruscan had ceased to be spoken in the time of imperial Rome, though it continued to be studied by priests and scholars. The emperor Claudius (d. 54 CE) wrote a history of the Etruscans in 20 books, now lost, which was based on sources still preserved in his day. The language continued to be used in a religious context until late antiquity; the final record of such use relates to the invasion of Rome by Alaric, chief of the Visigoths, in 410 CE,(1) when Etruscan priests were summoned to conjure lightning against the barbarians.

There is a corpus of over 10,000 known Etruscan inscriptions, with new ones being discovered each year. These are mainly short funerary or dedicatory inscriptions, found on funerary urns, in tombs or on objects dedicated in sanctuaries. Others are found on engraved bronze Etruscan mirrors, where they label mythological figures or give the name of the owner, and on coins, dice, and pottery. Finally, there are graffiti scratched on pottery; though their function is little understood, they seem to include owners’ names as well as numbers, abbreviations, and non alphabetic signs.

The origin of the Etruscan alphabet is not in doubt. The first alphabet was invented by Semitic-speakers in the ancient Near East, though the Caananite and later Phoenician alphabets had only consonants, and no vowels. The Greeks derived their alphabet from the Phoenicians and added vowels, producing the first true alphabet. A western variety of the Greek alphabet was carried by the Euboean Greeks to Italy, and the Etruscans acquired the alphabet from them. The Etruscans in turn passed on the alphabet to the Romans.

(In its turn the Etruscan alphabet was diffused at the end of the Archaic period [c. 500 BCE] into northern Italy, becoming the model for the alphabets of the Veneti and of various Alpine populations; this happened concurrently with the formation of the Umbrian and the Oscan alphabets in the peninsula.)

The Germanic Runes (the Futharc) are now thought to derive from the Northern Etruscan alphabet, a fact which supports the existence of a vast Etruscan trading network.

Interpretation

The present day notion that there is a ”mystery” regarding the Etruscan language is fundamentally erroneous; there exists no problem of decipherment, as is often wrongly asserted. The Etruscan texts are largely legible. The real problem with the Etruscan texts lies in the difficulty we have in understanding the exact meaning of the words and grammatical forms. A fundamental obstacle stems from the fact that no other known language has close enough kinship to Etruscan to allow a reliable, comprehensive, and conclusive comparison. The apparent isolation of the Etruscan language had already been noted by the ancients; it is confirmed by repeated and vain attempts of some to assign it to one of the various linguistic groups or types of the Mediterranean and Eurasian world.

However, there are in fact connections with Indo-European languages, particularly with the Italic languages, and also with more or less known non-Indo-European languages of western Asia and the Caucasus, the Aegean, Italy, and the Alpine zone as well as with the relics of the Mediterranean linguistic substrata revealed by place-names. This means that Etruscan is not truly isolated; its roots are intertwined with those of other recognizable linguistic formations within a geographic area extending from western Asia to east-central Europe and the central Mediterranean, and its latest formative developments may have taken place in more direct contact with the pre-Indo-European and Indo-European linguistic environment of Italy. But this also means that Etruscan, as scholars know it, cannot simply be classified as belonging to the Caucasian, the Anatolian, or Indo-European languages such as Greek and Latin, from which it seems to differ markedly in structure.

The traditional methods which have been employed in interpreting Etruscan are (S4):

(1) the etymological, which is based upon the comparison of word roots and grammatical elements with those of other languages and which assumes the existence of a linguistic relationship that permits an explication of Etruscan from the outside (this method has produced negative results, given the error in the assumption);

(2) the combinatory, a procedure of analysis and interpretation of the Etruscan texts rigorously limited to internal comparative study of the texts themselves and of the grammatical forms of the Etruscan words (this has led to much progress in the knowledge of Etruscan, but its defects lie in the hypothetical character of many of the conclusions due to the absence of external proofs or confirmations), and;

(3) the bilingual, based on the comparison of Etruscan ri tual, votive, and funera ry formulas with presuma bly analogous formulas from epigraphic or literary texts in languages belo nging to a closely connected geographic and historical environment, such as Greek, Latin, or Umbrian. Nonetheless, with the increase of reliable data, in part from more recent epigraphic discoveries (such as the Tabula Cortinensis and the Pyrgi Lamellae), the need to find the one right method appears to be of decreasing importance; all available procedures tend to be utilized.

Paleography

Of the longer inscriptions, the most important is the Zagreb mummy wrapping or ”Liber Lintaeus”, found in Egypt in the 19th century and carried back to Yugoslavia by a traveler (National Museum, Zagreb). It had originally been a book of linen cloth, which at some date was cut up into strips to be wrapped around a mummy. With about 1,300 words, written in black ink on the linen, it is the longest existing Etruscan text; it contains a calendar and instructions for sacrifice, sufficient to convey some idea of Etruscan religious literature.

From Campania, Italy comes an important religious text, inscribed on a tile at the site of ancient Capua. From Cortona comes an inscription on bronze,(top of article) which details a land contract between two families.

The few Etruscan-Latin bilingual inscriptions, all funerary, have some limited importance with respect to improving our knowledge of Etruscan. However, the inscribed gold plaques found at the site of the ancient sanctuary of Pyrgi, the port city of Caere, provide two texts; one in Etruscan and the other in Phoenician, of significant length (about 40 words) and of similar content. They are the equivalent of a bilingual inscription and thus offer substantial data for the elucidation of Etruscan by way of Phoenician, a known language. The find is also an important historical document, which records the dedication to the Phoenician goddess Astarte of a ”sacred place” in the Etruscan sanctuary of Pyrgi by Thefarie Velianas, king of Caere, early in the 5th century BC.

The Pyrgi Lamellae 

The following is an attempt to translate the (first) Pyrgi Tablet based on a number of sources. In the transliterataion I have used an upper case K to represent the Etruscan letter ”ch” (as in the German Bach). The Etruscan letter which resembles the Greek Theta, pronounced like ”th” in ”thing” is represented by Anglosaxon ”Eth” (ð).

Original Etruscan:
Transliteration:……………
ita.tmia.icac.he
ramasva.vatieKe
unial.astres.ðemia
sa.meK.ðuta.ðefa
riei.velianas.sal
cluvenias.turu
ce.munistas.ðuvas
tameresca.ilacve.
tulerase.nac.ci.avi
l.Kurvar.tesiameit
ale.ilacve.alsase
nac.atranes.zilac
al.seleitala.acnasv
ers.itanim.heram
ve.avil.eniaca.pul
umKva.
Rough Translation:

This temple and (this) statue have been dedicated to Uni / Astarte. Thefariei Velianas, head of the community, donated it for the worship of our peoples. This gift of this temple and sanctuary and the consecration of its boundaries during his three year term in the month of Xurvar(June?) in this way, and in Alsase (July?) this record together with the divinity/statue shall thus be buried by order of the Zilach that the years may outlast the stars.

The Numbers in Etruscan

The Etruscan numbers were represented by the symbols shown above, and were used very much in the same style as Roman numerals. The very term ”Roman numerals” is a misnomer, since the prototype number system was originally Etruscan,

A comparison of the numbers from 1 to 10 in various languages

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10
Sumerian desh min pesh lim i i-ash i-min i-us i-lin Hu
Akkadian ishten shena shalash erbe h.amish shishshu sebe samane tishe esher
Phoenician -h-d sh-nm sh-l-sh -r-b h.-m-sh sh-sh sh-b s-h-m-n t-sh -sh-r
Etruscan thu zal ci huth maK sa semph cezp nutph sar
Latin unus duo tres quatuor quinque sex septem octo novem decem
Oscan uinus dus tris petora pompe sehs seften uhto nuven deken
Umbrian uns tuf trif petur- pumpe sehs nuvim desem
Basque bat bi hiru lau bost sei zazpi zortzi bederatzi hamar
Greek heis duo treis tettares pente hex hepta okto ennea deka

 

é
References (Primary)

1. Zosimus, Historia Novae

Several other sources talk of the Sacred books being kept in the temple of Apollo, with some direct quotes from this source.

2. Censorinus De Die Natali

-describes the Annals of Etruria.

3 Titus Livius History of Rome IX, XXXVI

The fact that the Etruscans had a literature of their own is testified by Livy writing of the Etruscan city of Caere in the 4th Century BCE:

”I have authority for believing that in that age Roman boys were regularly schooled in Etruscan literature, as nowadays they are trained in Greek.”

4.Varro Lingua Latina V, IX

We have the name of one writer of ”Tuscan tragedies” named Volnius, obviously a Latinised form of the name (possibly Velnies in Etruscan):

”Ager Romanus primum divisus in partis tris, a quo tribus appellata Titiensium, Ramnium, Lucerum. Nominatae, ut ait Ennius, Titienses ab Tatio, Ramnenses ab Romulo, Luceres, ut Iunius, ab Lucumone; sed omnia haec vocabula Tusca, ut Volnius, qui tragoedias Tuscas scripsit, dicebat….”

5. Titus Livius: History of Rome Book 7.2

”The Etruscan word for an actor is istrio, and so the native performers were called histriones. These did not, as in former times, throw out rough extempore effusions like the Fescennine verse, but they chanted satyrical verses quite metrically arranged and adapted to the notes of the flute, and these they accompanied with appropriate movements….”

6. Titus Lucretius: De Res Natura

A brief mention of Tyrrhenian songs read backwards.

Secondary References

S1: Pallottino, M ”The Etruscans” 1978

S2: Pallottino,M. Testimonia Linguae Etruscae (TLE),1968 Firenze

S3: M. Grant, The Etruscans, 1981

S4: Encyclopaedia Britannica, Standard Edition, 1999.

Related Web Sites

Etruscan Glossary Online
Compilation and translations from French, Italian and Latin by Rick Mc Callister and Silvia Mc Callister-Castillo. A comprehensive site, which gives extensive comparisons of Etruscan words with other languages.

Four Short Articles on the Etruscan Language

Etruscan Vocabulary

The Liber Lintaeus
Gabor Z. Bodroghy’s suberb site on the Liber Lintaeus of Zagreb

Etruscan Philology Online
– Mostly in Italian, but excellent for the inscriptions alone. See also the section on Alphabet and the Etruscan numbering system

Etruscan Language

Footnote
(There are numerous crank theories which relate the Etruscan language with Hungarian, Israeli, Ukranian, Basque, Turkish or Akkadian. There is usually a good reason for trying to find such a connection, reasons which have more to do with nationalism than science. Many such websites can be found littering the web, and may be found with most search engines. The translations are quite creative, and read like crossword clues. One would have to wonder why any ancient civilisation would write such strange disjointed phrases on their grave stelae etc)

***

 

Ei välttämättä islamista…

https://yle.fi/uutiset/3-9864897

Ruotsin viikinkihaudoista löytyi merkkejä islamista

Tutkijan mukaan myös itämaisen silkin yleisyys viikinkien hautavaatteissa kertonee yhteyksistä islamiin.

Lautanauhan palanen ja paperille piirretty kuvio, joka heijastuu viereen asetetusta peilistä.
Geometriset kuviot ovat tavallisia viikinkien kutomissa nauhoissa. Oikealla on Birkasta löydetyn nauhan kuvio, jossa on Allahin nimi peilikuvana. Annika Larsson / Uppsalan yliopisto

Uppsalan yliopiston tutkimuksessa on selvinnyt, että tyypillisesti viikinkikoristeluksi tulkitut geometriset kuviot viikinkien hautavaatteissa ovatkin arabiankielisiä kalligrafiamerkkejä. Niissä myös mainitaan nimeltä muslimien Jumala, Allah.

Vaatteiden viimeistelyssä ja koristelussa käytettyjä nauhoja, joihin merkit oli kudottu, on löytynyt sekä venehaudoista että hautakammioista keskeisiltä viikinkialueilta, kuten Mälarenin saaresta Birkasta. Se oli yksi viikinkien tärkeimmistä asuin- ja kauppapaikoista.

Vakiintunut selitys viikinkihautojen itämaisille esineille on ollut, että ne ovat ryöstösaalista tai kauppatavaraa idästä. Uppsalan yliopiston tekstiiliarkeologin Annika Larssonin mukaan selitys ei tässä tapauksessa päde.

– Nauhat ovat tyypillisissä viikinkivaatteissa. Vastaavia pukuja on säilynyt valkyrioita esittävissä kuvissa.

Valkyriat olivat skandinaavisen mytologian kuoleman haltijattaria.

Käänteistä arabiaa?

Nauhan kutominen litteiden puupalojen avulla oli varhain vakiintunut ja yleinen tekniikka eri puolilla maailmaa. Vanhin pohjoismainen näyte lautanauhakudonnasta on Tanskasta peräti kolmen vuosituhannen takaa eli kauan ennen viikinkiaikaa.

Pukujen reunustamisen lisäksi nauhoja käytettiin vöinä, hiusnauhoina ja kenkien pauloina. Epäilemättä samalla tyydytettiin ihmisen ikuista kauneudenkaipuuta.

Viikinkinauhojen kuvioiden islamilainen kirjoitus valkeni tutkijoille, kun Enköpingin museon viikinkimuotinäyttelyyn ryhdyttiin valmistamaan arkeologisiin löytöihin perustuvia vaatteita.

Nauhan Allah-sana osoittautui peilikuvaksi. Ehkä arabiankieliset rukoukset yritettiin kutoa niin, että ne olivat luettavissa vasemmalta oikealle, arvelee Larsson. Arabiaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle.

Enemmän silkkiä kuin pellavaa

600-luvulla syntyneitä kuufalaisia merkkejä käytettiin Koraanin varhaisimmissa käsikirjoituksissa. Viikinkiaikana merkit olivat tavallisia etenkin Keski-Aasian hautamonumenteissa ja mausoleumeissa.

– Islam ja sen ajatus kuolemanjälkeisestä ikuisesta paratiisista luultavasti vaikuttivat viikinkien hautaustapoihin, Larsson päättelee.

Eksoottisista kankaista huolella ommellut hautavaatteet tuskin kertoivat vainajan arjesta, aivan kuten tämän päivän juhlavaatteet eivät heijasta meidän arkipäiväämme, Larsson sanoo. Hienoilla hautavaatteilla aineellistettiin hengellisiä arvoja, hän arvioi.

– Koraanissa lukee, että paratiisissa pukeudutaan silkkiin. Yhdessä kirjainmerkkien kanssa se saattaa selittää, miksi itämainen silkki on niin tavallinen löytö viikinkiajan haudoissa. Se on yhtä tavallista miehillä ja naisilla.

Silkki tuli kaukaa

Larsson on aiemmissa tutkimuksissaan osoittanut, että muun muassa Valsgärden venehautojen vainajilla lähellä Uppsalaa oli yllään paljon enemmän silkkiä kuin kotimaisia villaa ja pellavaa.

Silkin materiaalin, kudontatavan ja kuviokielen perusteella kankaat ovat peräisin persialais- ja keskiaasialaisilta alueilta.

Enköpingin museon Viking Couture -näyttely esittelee tekstiiliarkeologian rinnalla ihmisjäänteiden DNA-analyyseihin perustuvia tutkimuksia. Niissä pyritään vastaamaan kysymyksiin vainajien sukulaissuhteista ja siitä, mistä he olivat syntyisin.

Jaa käyttäen:


Yksi vastaus artikkeliin “”Kantapersermaanilainat” witusta Saamelaiskulttuurin ensyklopediassa…”

  1. Heh-heh!

    Tämä taitaa olla etrukilais-foimikialaista, kirjoitus molempiin suuntiin eli häränkääntömenetelmällä. Allah foinikiaa?

    http://mikisileoni.puheenvuoro.uusisuomi.fi/245644-valemediasta

    ” Valemediasta
    6.11.2017 15:59 Miki Sileoni 7 kommenttia

    ilmoita asiaton viesti

    Muistatteko kun Yle julkaisi jutun viikinkien haudasta löytyneille arabialaisille kuvioille?

    Uppsalan yliopiston tutkimuksessa oli siis selvinnyt, että tyypillisesti viikinkikoristeluksi tulkitut geometriset kuviot viikinkien hautavaatteissa olivat arabiankielisiä kalligrafiamerkkejä. Näissä oli ollut myös maininta muslimien jumalasta, Allahista. Toki peilikuvana, mutta olipahan vaan.

    Paitsi että se ei sitten pitänytkään paikkansa. Historian kirjoituksia ei sittenkään tarvitse muuttaa Ylen toimittajien fantasioiden mukaiseksi. Fiktiosta oli tullut totta alun perin kun Uppsalan tutkijat ovat nähneet ja tulkinneet kalligrafiaa luultavasti täysin oman toiveajattelun perusteella.

    Kalligrafia joka oli löytynyt Birkan kauppakaupungin alueen haudasta, oli tullut islamilaisessa maailmassa käyttöön vasta 500 vuotta kaupungin katoamisen jälkeen.

    Koska Ylen toimittajat ovat sitoutuneet eettisiin ohjeisiin, jossa journalismi perustuu totuudenmukaiseen, olennaiseen ja monipuoliseen tiedonvälitykseen jonka perusta on oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin sekä mahdollisimman tarkkoihin havaintoihin perustuvan maailmankuvan rakennusaineiden tarjoamiseen, jään suorastaan henkeäni pidätellen odottamaan toimittaja Annina Walleniuksen korjaavan tämän ilmiselvän valeuutisen johon moni muukin ulkomainen valtamedia innoissaan tarttui.

    https://yle.fi/uutiset/3-9864897

    http://www.independent.co.uk/news/world/europe/allah-viking-burial-fabrics-false-kufic-inscription-clothes-name-woven-myth-islam-uppsala-sweden-a8003881.html

Kommentoi