Välillä pitäisi pysähtyä miettimään erilaisia prioriteetteja.
Esimerkiksi sitä, että onko Suomen prioriteetti numero yksi säilyttää itsenäisyys, vaiko olla maailman vähiten velkaantunut maa. Vaiko ehkä onnellisimmalta näyttävä maa?
Suomen pääministerinä toimi vuosina 1932-1936 T. M. Kivimäki. Kivimäen ”kitsaana” valtionvarainministerinä toimi H. M. J. Relander. Samaan aikaan Suomen pankin pääjohtajana toimi myöhempi tasavallan presidentti Risto Ryti.
Tällä kaudella olisi, nyt jälkiviisaasti, tullut panostaa Suomen puolustuskykyyn tulevaa Talvisotaa varten. Siis suunnitella miten Suomea tullaan tarvittaessa puolustamaan, millaisia materiaalisia resursseja tullaan tarvitsemaan ja tehdä tilauksia – mm. tykistöä ja tykistön ampumatarvikkeita. Ne olisivat sitten olleet olemassa kun oli tarpeen puolustaa Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta mm. Kollaalla, Summassa ja Taipaleessa. Miehet olisi myös ennätetty kouluttaa käyttämään uutta varustusta tehokkaasti.
En halua tässä syyttää pelkästään edellä mainittuja henkilöitä – pois se minusta – myös jatkossa mm. valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministeri Cajander ovat toki osasyyllisiä, mutta maanpuolustus on rakennettava pitkäjänteisesti. Puolustuskykyä ei polkaista esiin hetkessä.M. Kivimäki kertoo muistelmissaan Suomalaisen poliitikon muistelmat seuraavasti: ”Pysyvän luottotarpeen tyydyttämiseksi oli välttämätöntä, että myös muita entisiä valtion velkoja maksettiin, ja Suomen Pankki menettelikin tässä suhteessa niin, että Suomi alkoi ennen pitkää olla vähimmin velkaantunut maa maailmassa.
Oman talouspolitiikkamme ja maailmantaloudessa ilmenevän jatkuvan helpottumisen ansiosta pulakausi oli vähitellen siirtymässä historiaan.”[i]
Oliko Suomen prioriteettina olla ”vähimmin velkaantunut maa maailmassa”, vaiko säilyä itsenäisenä valtiona säilyttäen alueellisen koskemattomuutensa?
Entäpä nyt – mikä on Suomen prioriteetti? Pyrimmekö jälleen olemaan vähiten velkaantunut maa maailmassa, pyrimmekö näyttämään rikkailta rakentamalla pröystäileviä pytinkejä, pitääkö meillä kaikilla olla uudet suuret hienot autot (yms.), vai pitäisikö meidän panostaa enemmän rakkaan isänmaamme puolustukseen – varsinkin kun itänaapuri jälleen varustautuu voimakkaasti, siellä ei ole demokratiasta tietoakaan ja se pullistelee sen kuin ennättää?
Tämä kysymys on sitäkin aiheellisempi kun Suomi valitettavasti hävittää parhaillaan täysin käyttökelpoista puolustusmateriaalia valtavia määriä ja on tehnyt idioottimaisen päätöksen luopua jalkaväkimiinoista.
Lainataan vielä Kivimäkeä: ”Puheena olevan esityksen lopullisesta hylkäämisestä sain sen opetuksen, että taloudellisesti vaikeiden aikojen varalta perustettiin sittemmin 1 miljardiin kasvanut suhdannerahasto. Jatkosodan aikana se jouduttiin kuitenkin käyttämään loppuun, eikä sellaista ole myöhemminkään saatu monista puheista huolimatta edes korkeasuhdanteiden vallitessa perustetuksi.”[ii]
Entäs jos sekin suhdannerahasto olisi käytetty ennen Talvisotaa Suomen puolustuskyvyn kohottamiseen – olisiko arvokas Karjala meidän hallussamme, vai Venäjän miehittämänä kuten se nyt on?
—–
[i] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965, sivut 78-79
[ii] T. M. Kivimäki, Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965, sivu 81
Nyt taitaa hallituksen tavoitteena olla vatuloida ennätysmäisesti. Ei ole saatu aikaan mm. tiedustelulakeja.
Sipilä vatuloi ja kun vatuloidaanollaan ollaa tekvinämme ja kun vatulointi on menossa ei voida päättää – jotain tosin on päätetty ja jotain on sentään peruttu sillä vatulointi on ollut puuttellista – onneksi vatuloijat saavat työtä ja sekin korjaa tilastoja työllisyydestä.
Politiikko joka kannattaa puolustusmäärärahojen korotusta menettää kannatustaan vaaleissa sillä kansa ymmärtää puolustuksen vasta sitten kun asemat on jätettävä ammusten puuttuessa.
Oikeastaan maanpuolustus nousisi arvoonsa vasta sitten, kun kaikkien olisi osallistuttava maanpuolustuskoulutukseen ja koulutuksen tulisi sisältää osio jolla kerrotaan mitä jos ei puolusteta. Nythän kaikenmaailman verukkeilla voi välttää koulutuksen. Yhtenä työnhakukriteerinä nuorelle voisi oola hyvät arvosanat maanpuolustuskoulutuksesta.
Niilo: ”Yhtenä työnhakukriteerinä nuorelle voisi oola hyvät arvosanat maanpuolustuskoulutuksesta.”
Näin oli ennen ja pitäisi olla vastedeskin. Itsekin olen ollut palkatessani kiinnostunut menestyksestä intissä.
Virossa aletaan jättämään erilaisia lupia antamatta jos laiminlyö maanpuolustusvelvollisuuden – esimerkiksi ei saa ajokorttia, aseenkantolupaa, jne.
Keskustelu prioriteeteista olisi kyllä tarpeen. Tällähetkellä julkisista rahoista taitaa mennä ns. lillukoihin enemmän jo kun kriittisiin. En erottele valtiota ja kuntia koska ovat samasta pussista.
Mikä siis on kriittistä? Mielestäni sellaiset asiat ovat kriittisiä, jotka vaikuttavat suoraan kansalaisten turvallisuuteen (armeija, poliisi), kansanterveyteen (sote, ympäristö), työmarkkinoiden tarpeisiin (koulu) ja perustarpeisiin (ruokaturva, sähkö-, data-, vesi-, ja liikenneverkostot).
Heti kakkosprioriteetilla tulevat asiat joista on todettua hyötyä kansanterveydelle ja jotka ovat kaikkien kansalaisten tasavertaisesti hyödynnettävissä – liikunta, osa kulttuurista, asumisviihtyvyys, tietyt muut harrastukset, tietyt sosiaalipalvelut.
Tämä alle jää sitten aika paljon muuta jolle rahaa kannetaan vähän turhan jykeviä määriä.
Juuri näin Kyuu.
Minun mielestäni (olen sitä ennekin esittänyt) pitäisi kaikki julkiset palvelut asettaa tärkeysjärjestykseen – ja lakkauttaa kokonaan vähemmän tarpeellisia palveluja niin paljon, että tulot ja menot ovat tasapainossa. Lakkautettavien palvelujen henkilökunta pitää irtisanoa lyhyellä irtisanomisajalla.
Juuri nyt olisi oikea aika tehdä se – Suomessahan on työvoimapulaa monilla aloilla.
Suomen prioriteetti on olla koko maailman sosiaalitoimisto. Varsinkin itsenäisyydestä viis.
No, ei ehkä sentään ihan koko Maailman, mutta ainakin Afrikan ja Lähi-Idän.
Se on väärää politiikkaa.
Ehkä Perneri järkkää kiinalaiset sähköpyörät sisseille.
Eiköhän Suomen ja suomalaisten tavoite ole edelleenkin pysyä itsenäisenä ja kohtuullisin kustannuksin. Jatkuvasti on tehtävä tilannearvio, miten se on mahdollista ja pystytäänkö siihen ilman sotilaallista varautumista muiden maiden ja liittymien kanssa.
Suomi on edelleenkin pieni maa ja ne sotilaalliset menot kovasti rajallisia. Eivät ne Naton määrittelemät 2%;n varautumismaksut ole yksin ratkaisevia,aina on tehtävä se ajankohtainen tilannearvio.
Puolustuskykyä ei voi luoda sormia napsauttamalla, eikä NATOn jäseneksi pääse sormia napsauttamalla. Maanpuolustuksessa kaikki positiivinen kehitys ottaa aikaa aivan valtavasti.