Tämä tutkimus sattaa sisältää suo- malaisille jytkytietoa, mutta mm. naa- purimaissamme sen tulokset ovat ovat perusoletusten mukaisia, uusin menetelmin: itäbalttilainen vasara- kirveskansa tuli idästä tuoden uuden kielen ja uudenlaisen, ympäristöä ak- tiivisesti muuttamaan pyrkivän asen- noitumisen, uutta teknologiaa ja pit- kän matkan vuorovaikutussuhteiden järjestelmän, joka käytti vesireittejä.
Korjaan eräitä yksityiskohtia.
https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0305440317302091
https://yle.fi/uutiset/3-10129250
” Taitavat naiset toivat kivikauden Suomeen uuden kulttuurin idästä
Saviastioiden materiaali kertoo laajoista vaihtokauppareiteistä kivikauden Pohjolassa.
4 500–5 000 vuotta sitten yhdellä jos toisella kivikautisella asuinpaikalla Etelä-Suomessa epäilemättä ällistyttiin saviastioista, jotka olivat peräisin jostakin muualta.
Vanhat kampakeraamiset astiat olivat paksuseinäisiä ja ämpärin kokoisia, eivätkä ne pysyneet pystyssä kuin maahan painettuina. Tulokkaan nuorakeraamiset tuomiset näyttivät aivan erilaisilta.
Ne olivat paljon pienempiä ja ohutseinäisempiä, niissä oli kaula, ja pohja oli tasainen. Koristeetkin olivat uutta muotia, tehty nuoralla painamalla, eivät enää kamman piikkien jäljiltä näyttäviä painaumia.
– Ne olivat oikeasti aika korkeaa teknologiaa. Ei onnistuisi minulta. Kampakeraamisen pytyn voisin yrittää saada aikaiseksi, nauraa arkeologi Elisabeth Holmqvist-Sipilä. ”
RK: Käsitys erityisestä ”naisten teknologiasta”, joka saattaa toki olla tottakin, on muodostettu avoimesti sen perusteella, miten ja keiden toimesta nykyisissä ja viimeaikaisissa kultturiessa tällaiset hommat on tehty. Muullakin tavalla olisi voitu järkeillä: esimerkiksi useinkin ovat alun perin ”miesten” kuten sodan- ja kaupankäyntikäyntiteknologiat siirtyneet naisille keittiöön ja pelloille kehittyessään ja rutinoituessaan.
Tästä saa myös käsityksen, että uusi pienten kattilamaisten (mikä tu- kee kotitalousoletusta) ruukkujen teknologia olisi ollut jotenkin vallan- kumouksellista ja että vasarakirveskansan keramiikka olisi yleisesti ollut kampakeramiikkaa korkeampaa.
Näin ei voida ykskantaan sanoa, eikä se edes syrjäyttänyt kampakera-miikkaa,vaan voitolle selviytynyt Kiukaisten kulttuuri,ilmeisimmin itäme- rensuomalaisuuden perusta, johon vasarakirveskulttuurikin liittyi siltä osin kuin se liittyi suomalaisiin, oli kampakeraamisen perustan kulttuuri.
Varsinkin kampakeraamisia ruukkuja oli monenlaisia: vanhimpia, kuop- pakeraamisia, Sarsan-Tomnitsan, ja hienoimipia: asbestikeraamikkojen (Kierikin, Pyheensillan ym.) suuria (< 100 litraa) keveitä ohutseinämäisiä mutta lujia ruukkuja, jotka kestivat tuhansien asteien kuumennuslämpö- tilan. Niitä olisi voitu käyttää metallien sulattamiseen ja erottamiseen näin malmista, mutta toistaiseksi ei ole löydetty kuin kokeellisen arkeo- logian todisteita. Noita ruukkuja on saatettu käyttää kuljetukseen esi- merkiksi hevos- tai pororekipelillä. Asbestikeraamikkojen katsotaan tulleen muita kampakeraamikkoja myöhemmin kaakosta Peips-järven itäpuolen suunnalta. Heidän uskotaan olleen saamelaisten kokoonpanoon päätynyt heimo.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kierikin_keramiikka
Kierikin (asbesti)keramiikkaa.
” Hämeeseen syntyi keramiikkatehdas
Holmqvist-Sipilä työskentelee Helsingin yliopiston arkeologian labo- ratoriossa. Hänen johtamassaan tutkimuksessa selvitettiin saviastioi- den sirpaleista, miten nuorakeraaminen kulttuuri levisi Suomen lisäksi Ruotsissa ja Virossa.
– Halusimme tutkia, olivatko astiat vain tuontitavaraa vai tuliko meille taitavia keraamikkoja, jotka ryhtyivät harjoittamaan muualla oppimaansa teknologiaa uudessa ympäristössä.
Tulihan heitä. Hämeeseen, Hauhon Perkiöön, syntyi suoranainen nuorakeramiikkatehdas.
– Sieltä löytyi jo vuosikymmeniä sitten aivan poikkeuksellisen suuri keramiikka-aineisto, noin 30 000 sirpaletta, mutta niitä ei ole aiemmin tutkittu yksityiskohtaisesti.
Yleensä nuorakeraamisesta kohteesta Suomesta löytyy ehkä muuta- mia paloja tai muutamia kymmeniä paloja, Elisabeth Holmqvist-Sipilä kertoo.
– Tuntuu, että siellä on ollut kivikauden mittapuulla suorastaan teolli- nen valmistuskeskus. Jostakin syystä; emme tiedä miksi. Olisiko savi- aines ollut erityisen soveliasta? Vai keskittyikö sinne paljon keramiikan valmistajia?
Taito siirtyi naiselta naiselle
Astiantekijöistä itsestään ei ole jäänyt jälkiä, sillä eloperäinen aines maatuu Suomen happamassa maaperässä nopeasti. Luita ei löydy kertomaan mahdollisista eroista ihmisten perimässä.
Silti tutkijat ovat valmiita sanomaan, että nuorakeramiikkataiturit olivat todennäköisesti naisia.
– Etnografisissa tutkimuksissa on todettu, että tämäntyyppisissä yh- teisöissä keramiikka-astioiden valmistaminen oli nimenomaan naisten aktiviteetti. Se on sellainen käsityötaito, joka ajatellaan perinteisissä yhteisöissä naisten työksi ja taidoksi, joka opitaan toiselta. Ehkä äidit opettivat tyttäriään.
Lisäksi nuorakeraamiselta ajalta esimerkiksi Saksasta on löytynyt keramiikka-astioita nimenomaan naisten haudoista.
Holmqvist-Sipilä myöntää, etteivät arkeologit voi varmasti tietää hau- tojen astioiden valmistajiksi naisia. Silti hän sanoo, että juuri naisilla näyttää olleen yhteys keramiikkaan.
Ellei toisin todisteta?
– Nimenomaan.
Yhä pienemmät näytteet, yhä tarkempaa tietoa
Arkeologisten tutkimusmenetelmien kehittymisen ansiosta yhä pie- nemmät näytteet antavat yhä enemmän ja yhä tarkempaa tietoa.
Holmqvist-Sipilä ei pidä mahdottomana, että jonakin päivänä hauto- jen maa-ainekseen jääneistä pienenpienistä orgaanisen aineksen hippusista pystytään tekemään DNA-tutkimuksia.
– Arkeologia kehittyy niin valtavasti, että 20 vuoden päästä voi olla jo aivan eri mahdollisuudet. Tuntuu, että kaikessa luonnontieteellisessä arkeologiassa näytekoot pienenevät vuosikymmen vuosikymmeneltä.
Geokemia vei astioiden syntysijoille
Holmqvist-Sipilän johtamassa tutkimuksessa analysoitiin 24 arkeolo- gisesta kohteesta Suomesta, Virosta ja Ruotsista löytyneitä astioita kahdella geokemian menetelmällä.
– Käytimme elektronimikroskoopin mikroanalysaattoria, jolla pystyim- me analysoimaan savimassasta sekä astian itsensä saven että siinä olleiden murskahippujen kemiallisen koostumuksen.
Tuloksia vertaamalla tutkijat pääsivät myös sen jäljille, missä edellisen sukupolven astiat oli tehty, sillä murskahiput ovat peräisin vanhoista, rikkoontuneista astioista.
– Teimme myös yhteistyötä Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen ma- teriaalifyysikkojen kanssa. He analysoivat samat näytteet hiukkashe- rätteisellä röntgen-emissio-menetelmällä, jolla saatiin selville todella tarkkoja pieniä alkuainepitoisuuksia, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Astian raakasavilähde selviää vain tällaisista miljoonasosapitoisuuksista.
Muisto kotoa?
Särkyneen astian murskaaminen uuden astian raaka-aineeksi oli käy- tännöllistä. Rikkoontunut astia oli käden ulottuvilla, kun saveen tarvittiin sekoiteainesta.
– Ei tarvinnut lähteä hakemaan hiekkaa, saattoi murskata sitä kera- miikkaa. Ja koska se oli savea, astiaan tuli poltettaessa todennä- köisesti vähemmän halkeamia, koska lämpölaajenemisominaisuudet ovat samat. Murska myös tekee astian seinämistä kestävämpiä, Holmqvist-Sipilä sanoo.
Mutta oliko astiamurskan käyttö vain käytännöllistä, vai oliko siihen muitakin syitä? Ehkä muualta tullut astiantekijä halusi säilyttää viimeisen konkreettisen muiston menneisyydestään?
Onhan siinä jollakin tavoin arjen symboliikkaa, sanoo Elisabeth Holmqvist-Sipilä.
– Ehkä joku nainen on tuonut mukanaan uudelle asuinalueelle astian, jonka hän oli tehnyt äitinsä kanssa kotiseudullaan. Kun astia meni rikki, niin ainakin itse ajattelisin, että toki haluaisin säilyttää siitä jotakin. Sillä tavalla menneisyys jatkoi jollakin tavalla elämäänsä siinä arjen esineessä, Holmqvist-Sipilä spekuloi.
Kauppaa ristiin rastiin
Astioiden materiaalin analyysit todistivat, että kivikauden ihmisillä oli paljon yhteyksiä ja vaihtokaupan verkostot ulottuivat ristiin rastiin yli Itämeren. Suomessa, Virossa ja Ruotsissa oli ainakin viisi aluetta, joilla valmistettiin nuorakeramiikkaa.
Hämeessä tehtyjä astioita kulkeutui ensin Suomen rannikolle ja sieltä Viroon.
– Suomeen tuli keramiikkaa Virosta ja Ruotsista. Ajan myötä sitä liikehdintää oli moneen eri suuntaan, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Näihin tuloksiin sisältyi yllätys ruotsalaisille arkeologeille. Näyttää nimit- täin siltä, että itäiset vaikutteet olivat tuohon aikaan hyvin muodikkaita.
– Meillä oli aika vahva löydös siitä, että keramiikkaa siirtyi nimenomaan Virosta Etelä-Ruotsiin. Se on täysin vastoin sitä, mitä ruotsalaiset ar- keologit ovat usein halunneet ajatella: että nuorakeraaminen kulttuuri olisi tullut Etelä-Skandinaviasta Ruotsiin. Kyllä nyt vaikuttaa siltä, että se tuli sen sijaan täältä idän suunnalta, Suomesta ja Virosta Ruotsiin.
RK: Tässä asiatiedon vahvistamisen ohella anne- taan valitettavasti väärä todistus naapurimaiden muinaistutkimuksesta, joka ei ole ollut ainakaan sen matalammantasoista kuin Suomessa:
Nykyruotsalaiset arkelogit ja kielitieteilijät ovat SUORASTAAN PAUK- KUREHELLISÄ JA ÄÄRIKRIITTISIÄ verrattuna SUOMALAISIIN JA BALTIANSAKSALAISIIN PAN-GERMANISTI-SÄÄTIÖ-tieteiljijöihin, jotka nimenomaan täällä Suomessa ovat ”niskan päällä”!!!
Tuossa EI OLE UUTTA RUOSTALAISILLE, VAAN ASIA ON SIELLÄ TIE- DETTY SATA VUOTTA, ETTÄ VASARAKIRVESKULTTUURI TULI RUOTSIIN ENSIKSI SUOMESTA!
https://sv.wikipedia.org/wiki/Stridsyxekulturen
https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2014/01/itameren-laivahaudat-eivat-ole-hautoja-1
SUOMALAISET JA BALTIANSAKSALAISET OVAT ”MUUTA MAATA”:
https://hameemmias.vuodatus.net/lue/2015/12/suomen-pan-germanisti-antibaltisteille-lapi-nakymatonta-vesitonimistoa
” Tuotiinko Suomeen viljaa?
Tutkimus siis todistaa, että astioita vietiin hyvinkin kauas paikoista, joissa ne oli tehty. Mutta olivatko ne tyhjiä?
– Niin… olivatko ne astiat oikeasti se primääri tuote tässä vaihdannas- sa? Vai kuljetettiinko niissä jotakin, esimerkiksi maataloustuotteita, vaikka viljaa? Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Ruotsissa ja Virossa oli jo maanviljelystä. Suomesta siitä ei ole löytynyt varmoja todisteita. ”
RK: OHO! NYT TULI PAHA!!!
Samaan aikaan kalliomaalausten ja uralilaisten N1c-haplojen kanssa Suomeen on samalta suunnalta tullut myös maatalous: tattarinviljelys:
http://www.helsinki.fi/hum/ajankohtaista/2013/01/0128b.htm
” Maanviljely levisi Suomeen Itä-Aasiasta jo 7000 vuotta sitten
Siitepölytutkimusta ja arkeologiaa yhdistävä tutkimushanke ”Kouvolan seutu muinaisuudessa, korpea vai kaskenkaatajia” on selvittänyt vuosina 2010-2012 nykyisen Kouvolan pohjoisosan esihistoriaa ja maankäyttöä jääkaudelta 1200-luvulle jKr. Hankkeen tuloksena on syntymässä uudenlainen näkemys suomalaisen maatalouden alkutaipaleesta.
Tutkimusalue sijaitsee Kouvolan pohjoisosassa, Jaalan Huhdasjärvellä. Alueen maatalousasutuksen on aiemmin oletettu syntyneen vasta historiallisella ajalla, viimeistään 1500-luvulla. Arkeologiset löydöt kuitenkin osoittavat, että alueella on elänyt yhteisö, joka on ylläpitänyt kalmistoa 600-luvulta 1100-luvulle jKr. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää, harjoittiko yhteisö maa- vai erätaloutta. Toisena kysymyksenä olivat maanviljelyn alkuvaiheet – onko Huhdasjärveltä löydettävissä yhtä vanhoja maanviljelyn tuloksia kuin läheltä, Repoveden kansallispuiston alueelta muutama vuosi sitten löydettiin.
Saadut tutkimustulokset muuttavat käsitystä maanviljelyn alkuvaiheista niin kivikauden kuin rautakauden osalta. Varhaisin metsänraivausvaihe ajoittuu kivikaudelle 5300 – 4000 eKr. Ensimmäisenä viljelykasvina oli tattari 5300 eKr., ja noin 4200 eKr. ilmestyvät ensimmäiset merkit ohran viljelystä. Nämä viljelyn merkit ajoittuvat kivikaudelle, samaan aikaan saviastioiden valmistustaidon omaksumisen kanssa (varhaiskampakeramiikka).
… ”
”YLEn” tutkijatytöt eivät usko tätä tutkimusta… He ovat selityksen velkaa!
” Nuorakeraamista kulttuurivaihetta kutsutaan Suomessa myös vasara-kirveskulttuuriksi. Varmasti myös vasarakirveitä vaihdettiin, mutta laajoja verkostoja pitkin ei kulkenut vain aikansa arvotavara, Holmqvist-Sipilä sanoo.
– Eivät ne kauppatavarat tällaisessa pitkän matkan tai alueiden väli- sessä kaupassa välttämättä olleet eksoottisia, vaan ne saattoivat olla esimerkiksi jokapäiväisessä käytössä olleita astioita. Arkeologitkin usein hämmästelevät sitä, miten arkisia asioita vaihdettiin.
Juuret ulottunevat syvemmälle itään
Elisabeth Holmqvist-Sipilän haave on, että materiaalitutkimusta voitaisiin jatkaa.
Tähänastisten tulosten perusteella nuorakeraamisen kulttuurin juuret vievät myös Suomesta ja Virosta itään, nykyisen Venäjän alueelle.
– Menisimme ehkä vielä syvemmälle nuorakeramiikan mahdollisille syntysijoille, pidemmälle Baltiaan tai Venäjälle, jotta voisimme verrata tuloksiamme sieltä löytyneisiin astioihin. Löysimme nimittäin joitakin tunnistamattomia geokemiallisia ryhmiä, ja jäimme miettimään, ovatko ne peräisin jostakin, mistä meillä ei ollut vertailuaineistoa. ”
Menestystä tutkimukselle!
Täältä löytyy kielitieteellisiä vihjeitä niille, edellisten lisäksi:
Juha Kuisma ja Hämeen paikannimet: peruslinja oikea, Lempo luuraa yksityiskohdissa
SU- ja balttilaisten kielten kehitys-yhteyksistä balttilaisen lähteen mukaan
Jorma Koivulehdon ”suomen arkkimuinaiset kermaanilainat 3000 vuoden takaa” ovat humpuukia
FINÞLAND ”HAKOTEILLÄ” – JA PUTIN !!!???
Suomen sanat Fraenkelin Liettuan etymologisessa sanakirjassa
Hesari 29.3.20016: Suomalaiset tulleet Suomeen 500 j.a.a., PERSERMAANIT 2000 e.a.a!
Sven = svin (etymologiaa)
Nimi ”Tampere” merkitsee kuuriksi ”VENEVINSSIÄ”
***
Täältä tullaan saamaan lisää tietoa:
” Suomen pronssikautiset luulöydöt tutkitaan uudessa projektissa
Suomesta on löydetty noin 10 000 pronssikautista röykkiötä, mutta vain murto-osa niistä on tutkittu kaivauksin (Lavento 2015:164). Tavallisin arkeologinen löytö röykkiöstä on palanut luu, mutta monet röykkiöt ovat kokonaan löydöttömiä (Lavento 2015:169). Arkeologit ovat jo lähes sadan vuoden ajan miettineet, ovatko pronssikauden massiiviset kivirakenteet hautaröykkiöitä, merenkulkijoiden maamerkkejä, rajamerkkejä vai uhriröykkiöitä (mm. Europaeus 1925, Lavento 2015:210). Suurinta osaa röykkiöistä löytyneistä luista ei kuitenkaan ole koskaan analysoitu.
Aloitan syksyllä 2017 Helsingin yliopiston rahoittaman projektin Suomen pronssikautiset röykkiöt – hautoja, maamerkkejä vai uhriröykkiöitä?, jossa on tarkoitus analysoida luut Suomen kaikista sellaisista pronssikautisista röykkiökohteista, joista on löytynyt luita ja joista luuanalyysiä ei ole aiemmin tehty. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Kuinka monesta pronssikauden hautaröykkiöstä on ihmisen luiksi tunnistettavia luita (eli vahvistaa käsityksen siitä, että kyseessä todella on hautaröykkiö)? Onko haudassa osia useammasta kuin yhdestä vainajasta? Mitä anatomisia luuston osia on tunnistettavissa? Onko vainaja saanut mukaansa eläimiä, ja mitä eläinlajeja ja niiden luuston osia on tunnistettavissa? Pystytäänkö luiden perusteella tekemään päätelmiä vainajan kuoliniästä, sukupuolesta, koosta, vainajan kärsimistä sairauksista tai geneettisistä ominaisuuksista? Harvinaiset luustossa esiintyvät geneettiset merkkitekijät ovat tyypillisiä tietyille populaatioille. Näitä merkkkitekijöitä on joissain tapauksissa pystytty yhdistämään geeneihin ja muihin perinnöllisiin ominaisuuksiin, kuten aasialaisilla populaatioilla yleiset lapionmuotoiset etuhampaat EDAR-geeniin ja tuuheisiin hiuksiin (Kimura et al. 2009).
Raaseporissa sijaitseva Rullarsböle Kasberget -niminen pronssikautinen röykkiökohde. Paikkaa ei ole tutkittu kaivauksin. Kuva: Ulla Moilanen.
Luuanalyysi kertoo myös sen, missä lämpötilassa vainaja on poltettu, sillä luun väri kertoo palamisasteesta. Kovassa lämpötilassa palaneesta luusta ei tällä hetkellä osata eristää muinais-DNA:ta, mutta menetelmät kehittyvät koko ajan. Palaneesta luusta voi teettää radiohiiliajoituksia, joilla voidaan varmistaa hautauksen ajankohta. Isotooppitutkimuksista ainoastaan raskaammaat isotoopit (kuten strontium) säilyvät muuttumattomana palaneessa luussa ja kertovat vainajan alkuperästä (minkälaisen kallioperän alueella vainaja on eläessään asunut). Tulevaisuudessa tarkoituksena on esiselvityksen eli perusluuanalyysien jälkeen laajentaa projektia vielä strontium-isotooppianalyyseihin ja radiohiiliajoituksiin.
Suomessa arkeologista luututkimusta on harjoitettu vasta vähän, sillä luututkijoita ei toistaiseksi kouluteta kotimaassa. Kaikki Suomessa tehdyt luuanalyysit ovat ulkomailla koulutuksensa hankkineiden luututkijoiden käsialaa. Tilanne on kuitenkin paranemassa, sillä nykyään arkeologisten kaivausten löydöistä tehdään perusanalyysit, joihin myös osteologinen analyysi kuuluu. Luuanalyysissä selvitetään mm. eläinlajit ja luuston osat, minimiyksilömäärä, määritetään sukupuoli ja kuolinikä, tehdään pituusarviot jne. Museoviraston varastossa on kuitenkin vielä suuri määrä luita, joista ei tiedetä, kuuluvatko ne ihmisille vai eläimille. Tämä tieto vaikuttaa luonnollisesti myös kaivauskohteiden tulkintaan.
Museoviraston muinaisjäännösrekisterin mukaan yhteensä 115 pronssikautisesta röykkiöhaudasta on löydetty palanutta luuta. Sen lisäksi muinaiskalupäiväkirjasta löytyi 73 kohdetta, joista on pronssikautista luuta tai hautalöytöjä. Myös aiemmin tutkitut luut käydään hankkeessa läpi uusien havaintojen toivossa. Kuvan palanut luu on arkeologisesta kohteesta, mutta ei Suomesta. Kuva: Wikimedia Commons.
Luista tehtävä analyysi mahdollistaa aineiston käytön myös jatkotutkimuksissa, joissa voidaan selvittää esimerkiksi muinais-DNA:ta tai isotooppeja, keskittyä tarkempiin kysymyksiin osteologisessa tutkimuksessa, tai hyödyntää lääketieteellisiä kuvantamismenetelmiä. Kivikautisten hautojen ihmisluiden tutkimuksen jälkeen (Ahola et al. 2016) (ks. myös Ihmisluut Suomen kivikautisissa kuoppahautauksissa) rupesin kokoamaan tietoja sellaisista pronssikautisista hautaröykkiöistä, joista on löytynyt luuta. Noin puolet näistä kohteista on analysoitu jo aiemmin. Erityisesti Varsinais-Suomen kohteet on osteologisesti hyvin tutkittu (Fortelius 1978, 1980, Lahtiperä 1970, 1980, Salo 2006, 2007, Söderholm 1992, 2002, Ukkonen 1994), mutta ympäri Suomea löytyy lukuisia muita kohteita, joista analyysejä ei ole vielä tehty. Erityisen paljon analysoimattomia kohteita on Pohjanmaalla, jossa luiden säilyneisyys on usein parempi kuin muissa tutkituissa kohteissa. Mitä paremmin luut ovat säilyneet, sitä enemmän tietoa vainajan elämänhistoriasta on mahdollista saada luututkimuksen keinoin.
Tutkimusmenetelminä käytetään luututkimuksen standardimenetelmiä (Buikstra et al. 1994, Brickley and McKinley 2004, McKinley 2004:9-13) ja eläinluiden tunnistamisessa apuna eläinmuseon luuvertailukokoelmia. Luututkimus on ajankohtainen, sillä molekylaarisen arkeologian tutkimus (isotoopit ja muinais-DNA) on kasvussa ja tarvitsee lisää aineistoja, myös suomalaisia luulöytöjä. Pronssikautisten ihmisluiden tutkiminen on suomalainen tiede- ja kulttuuriteko, joka mahdollistaa aineistojen monipuolisen jatkotutkimuksen.
Luututkimuksista kirjoitettavista raporteista toimitetaan kopiot Museoviraston ylläpitämään Kulttuuriympäristön palveluikkunaan (www.kyppi.fi), jossa ne ovat jälkeenpäin vapaasti luettavissa. Lisäksi luututkimukset tarjotaan julkaistavaksi kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa Fennoscandia Archaeologicassa.
Lisätietoja: kati.h.salo [at] helsinki.fi
Lähteet:
Painamattomat lähteet:
Fortelius, M. 1978: Kuopio, Kuusikkolahdenniemi, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Fortelius, M. 1980: Närpiö, Frönäsudden, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2006: Rauma Hevossuonmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2007: Kirkkonummi, Tolsa, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2015: Osteologinen analyysi Manner-Suomen kivikautisista ihmisluista, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 1992: Jyväskylän Mlk, Pyhäsaari, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 2002: Lappi, Sammallahdenmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Ukkonen, P. 1994: Viitasaari Rantala, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Julkaisut:
Ahola, M., Salo, K., Mannermaa, K. 2016: Almost Gone: Human Skeletal Material From Finnish Stone Age Earth Graves, Fennoscandia Archaeologica XXXIII, s.95-122.
Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Institute of Field Archaeologists Paper No. 7.
Buikstra, J.E., Ubelaker, D.H. ed. 1994: Standards for Data Collection from Human Skeletal Remains, Arkansas Archaeological Survey Research Series No. 44.
Lahtiperä, P. 1970: Luuaineiston analyysi, In Metallikautinen asutus Kokemäenjoen suussa II, Salo, U., Pori, s. 199-219.
Lahtiperä, P. 1980: Liedon kotokallion vareen poltettujen luiden analyysi, Karhunhammas 3, s. 1-12.
McKinley, J.I. 2004: Compiling skeletal inventory: Cremated human bone, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Institute of Field Archaeologists Paper No. 7. ”
Minä kaivelin Nurmeksen Kuokkalassa hiekkarinteestä punakerroksen hiekan alta kampakeraamisen asioiden palasia. Vein ne kotiin, mutta asia ilmoitettiin museovirastolle.
Samasta rinteestä löytyi valtava luola, joka lienee ollut asuinsija.
Rinteen alaosa oli kahden kallion välissä ja oiva hirven metsästyspaikka.