Olin töissä Desuconissa

Desucon on Lahdessa pidettävä japanilaisen populaarikulttuurin harrastustapahtuma joka on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään. Tapahtuma on epäkaupallinen ja olen ollut vapaaehtoisena vänkärinä ensimmäisestä tapahtumasta asti – niin myös viime viikonloppuna. Fiilis oli kuitenkin outo ja luulen löytäneeni selityksen, joskaan en syytä. Olkoon tämä kirjoitus yritykseni avata vapaaehtoistyön näkökulmia subjektiiviselta kantilta.

Monenlaista hommaa

Olen tehnyt merkittävämmässä määrin vapaaehtoistyötä epäkaupallisissa yleisötapahtumissa parinkymmenen vuoden ajan, vastuutason vaihdellessa rivivänkärin ja ylipäällikön välillä. Olen myös puuhannut sangen monenlaista kaupallisissa yleisötapahtumissa. Kaiken kaikkiaan väitän omaavani laajan kokemuksen tapahtumanjärjestämisestä. Joku voisi myös päätellä että jos en tästä nauttisi, tuskin sitä yhä tekisin. Työn puolesta tehdessä kyse on lähinnä yrittäjän ammattiylpeydestä, halusta tehdä työ laadukkaasti jotta saa voita leivän päälle. Vapaaehtoisena ratkaisevaa on hyvä yhteisö, hyvä fiilis ja parhaimmillaan jopa euforinen tunne kun on kantanut kortensa kekoon onnistuneen tapahtuman kanssa. Jos oy- ja ry-tapahtuman fiilikset sekoittuvat, on tapahtunut jotain outoa. Näin juuri kävi.

Tehtäväni oli jälleen kerran vastata cosplaypukuja harrastaville suunnatusta studiovalokuvauksesta. Se on yhdistelmä studiovalokuvausta ja liukuhihnatyötä. Tarkoitus on tarjota mahdollisimman monelle kävijälle mahdollisuus saada maksutta laadukkaita valokuvia asustaan. Iso osa kuvista on melko tavanomaisia mutta sekaan mahtuu myös muutamia hienompia otoksia, joita syntyy kun ei ole ruuhkaa ja mielenkiintoisempia kuva-asetelmia ehditään rakentamaan. Pari tuntia on lisäksi varattu ns. erikoiskuville, jolloin kokeillaan pöhköjä asioita. Tulosta syntyi tälläkin kertaa: tässä omat tuotokseni lauantailta, sunnuntailta sekä erikoiskuvat.

Selkeä työ ja selkeä tulos tapahtuivat. Tiimini toimi tehokkaasti ja yksi yllättävä sairastuminenkin paikattiin joustamalla. Minulla ei kuitenkaan ollut missään kohtaa fiilis että olisin ollut vapaaehtoisena. Olo oli oikeastaan lähinnä kuin työssä kävisi. Tapahtuma on epäkaupallinen, ei siitä kahta sanaa, mutta tuntuma oli enemmän kellokortin lyöjällä. Tehtävä x, sitten tehtävä y, sitten lakisääteinen tauko, sitten tehtävä z. Alkuun kasaus ja loppuun purku. Toki kollegoiden kanssa vitsailtiin vaan niin tehdään työpäivän aikanakin. Epäkaupalliselle yleisötapahtumalle ominaiset kivat yllätykset ja värikkäät tunteet jäivät tapahtumatta. En hetkeäkään tuntenut olevani osa tapahtumaa, ainoastaan kapean sektorin työn tekijä, hyvä mies sorvin äärellä. Siitä otsikkokin tuli – kokemus oli työkokemus, ei harrastuskokemus. Koin olleeni töissä desuconissa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puiseva ongelma?

Yksi parhaita neuvojani vapaaehtoistyön tekijöille on se, ettei samaa hommaa pidä tehdä ikuisesti. Se alkaa maistumaan puulle. Vaihda hommaa, kouluta seuraaja josta tulee sinua parempi, tee jotain muuta. Olisikohan kenties aika katsoa peiliin – olenko tehnyt samaa hommaa liian kauan? Vaihtelu on monissa muissa tapahtumissa tehnyt hyvää, on ollut hauskaa opetella uutta. Esimerkiksi Traconissa jossa olen ollut perustamiskokouksesta lähtien (2005) olen tehnyt huomattavan litanian täysin erilaisia tehtäviä. Desuconissa olen oikeastaan tehnyt aina hommia studiossa. Se on ihan kivaa, asiakaspalvelu on mukavaa ja minulla on hemmetisti opittavaa vielä. Tästä huolimatta, olisikohan sittenkin metsä jäänyt puiden varjoon?

Toinen teoria on se yhdistysten ainiainen ongelma nimeltä sisäpiirit. Olen yhden kerran jäänyt iltaa viettämään Desuconin vapaaehtoisten kiitosjuhlaan ja se oli huono kokemus. Kuppikunnat sulkeutuivat toinen toisensa jälkeen eikä juuri kehenkään uuteen ihmiseen voinut tutustua tai mitään uutta oppia. Desuconin tekijät ovat suvereenin loistavia tehtävissään, mutta kynnys ”heidän” ja ”muiden” välillä on aika korkea. Keskusteluyhteys ei muodostu. Ehkäpä syitä pitää vieläkin hakea kymmenen vuoden takaisista näkemyseroista, ehkä jostain kuranteimmista maailmankuvan eroista tai omista virheistäni, vaan ehkäpä ei. Pois se minusta että itseäni viattomaksi leimaisin, vaan pienen kenttägallupin perusteella en ole täysin yksin havaintoni kera kera.

Spekuloin edelleen vaarallisilla vesillä. Desucon on ihan oikeasti onnistunut tekemään loistavan tapahtuman. Tekijät osaavat asiansa. Onko mahdollista, että tämä ammattimaisuus on jyrännyt alleen osan inhimillisyyttä? Epätervettä ylpeyttä en havaitse lainkaan, mutta ehkäpä ilmiöstä on lievempi versio liikkeellä. Tai ehkäpä kyse on yleisestä tosiasiasta nykyaikaisessa somekratiassa jossa on parempi olla varovainen ja olla ottamatta liikaa kantaa. On helpompi olla kyynisen asiallinen virkamies kuin ihminen. Kyse voi olla myös vain omasta fyysisestä rasitteesta, kärsin tapahtuman ajan kivuista ja tapahtuman logistiikka oli ennennäkemättömän raskasta, se söi miestä rotan lailla ja syö vielä huomennakin.

Tulokseen voi olla tyytyväinen

Oudosta tuntumasta huolimatta voin olla tyytyväinen tulokseen enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä samaa hommaa vastakin. Alan kuitenkin varovasti huolestumaan ajatuksesta että jokin päivä en enää nauti tästä. On tärkeää varmistaa henkisen hyvinvoinnin jatkuvuus. Vaikka monen homman voi tehdä konemaisesti ilman mielihyvää, se heikentää tulosta. En halua olla huono studiokuvaaja, vaan joka kerta parempi. Haluan tehdä hyvin ja oppia enemmän. Koska nykymaailmssa ei ole enää konseptia rakentava palaute, en ole koskaan kuullut kävijöiltä miten homma meni. Toisaalta, haukkuja ei ole tullut ja se lienee nykypäivän versio kehuista. Tähänkin voinee olla tyytyväinen.

Finnconin vanha tapahtumanjärjestämisen viisaus kuului ”tee sellainen tapahtuma jossa haluaisit itse käydä”. Tätä voi pohtia todella monesta suuntaa. Olenko ehkä järjestäjien kanssa eri aallonpituudella? Onko maailma muuttunut samalla kun jäin itse rannalle? Vai olenkohan vain vähän väsynyt? Yhtä kaikki puran mietteitäni blogosfääriin sillä murheista on aina parempi jutella.

Jaa käyttäen:


6 vastausta artikkeliin “Olin töissä Desuconissa”

  1. Vapaaehtoistyötä on hyvin monenlaista. Kyseessä on kuitenkin nimenomaan vapaaehtoinen työ jonkun sellaisen asian hyväksi, joka omasta mielestä on hyödyllistä – ja tietenkin ilman palkkaa.

    Jos kokemus vapaaehtoistyöstä on negatiivinen, niin se yleensä loppuu, vaikka asiaa kannattaakin. Vaikka työtä pitäisi tehdä hyvinkin paljon, niin jos siitä jää tunne, että on saanut hyvää aikaiseksi, niin sitä vapaaehtoistyötä jatkaa, jatkaa ja jatkaa.

    Itse olen tehnyt vapaaehtoista maanpuolustustyötä varmaankin suunnilleen 45 vuotta Suomessa. Olen kuluttanut siihen aikaani ja rahaanikin. Eipä ole tullut mieleen lopettaa. Se on siis ollut mielekästä.

    Virossa olen tehnyt vapaaehtoista maanpuolustustyötä edellisen rinnalla yli 25 vuotta ja jatkan edelleen, vaikka siihen on kulunut melkoinen määrä rahaakin ja sen vuoksi on jäänyt ansaitsematta huomattava määrä rahaa. Siitä voisi päätellä, että kyllä se vapaaehtoistyö myös antaa jotakin, eikä vain ota.

    Suosittelen lämpimästi muillekin sellaista vapaaehtoistyötä, joka on lähellä omaa ”sydäntä”. Toki jos siitä vapaaehtoistyöstä on haittaa Suomelle, niin sellaista en suosittele. Suomalaisen pitää olla Suomen patriootti.

  2. Ainoa vapaaehtoistyöni on ollut apatian levittäminen ja EU:n rintaman murentaminen.

  3. Vapaaehtoistyö on ihan kivaa. Teen todella, todella monia muotoja siitä. Kuten esim. eräs kulttuurin tukiyhdistys joka pyörittää Pirkan blogeja.

    Hyvä puoli on että tämän työn muotoja on niin moneksi että jokaiselle on jotakin. Joskus on juonnettu pukukisaa keskellä sydän-Kainuuta, joskus järjestetty taidetta museon kanssa, joskus kävelty järjestyksenvalvojana pitkin toreja, joskus valokuvattu Joensuulaisen ammattikoulun pihalla.

    Joka ikinen kokemus opettaa ja moni näistä antaa täysin työelämään kelpoisia oppeja. Olisinkin ilahtunut jos aktiivimallittajat ymmärtäisivät vapaaehtoistyön arvon.

  4. Olen tehnyt vapaaehtoistyötä alkaen jo verenluovutuksesta, RYT (reserviläisyksikkö toiminta, ennen MPK:ta), harjoituksien järjestäjänä, MPK (maanpuolustuskoulutuksessa) kouluttajana ,CMC Siviilikriisinhallinta keskus Kuopiossa, kouluttajana, harjoituksen järjestäjä, tästäkin saadut tulot menivät reserviläisjärjestölle, en ottanut sentin latia itselleni, eikä kukaan osallistuja meidän puolelta, edelleen aktiivi vapaahetoisen maanpuolustuksen puolella, sijoitettu reserviläinen siihen asti kuin voin olla, eli näissäkin tietenkin kovissa käsketyissä harjoituksissa mukana sekä VEH, vapaaehtoisissa käsketyiss harjoituksissa mukana.

    Tätä olen n 25 tehnyt. Toivottavasti minusta on ollut jotain apua.

  5. Paljon on minullakin siitä järjestötyöstä kokemusta. Onhan se mukavaa ja sosiaalista, mutta myös erittäin haastavaa ja ajan myötä raskasta. Tahtoo vaan olla niin, että ne vakituiset ja vuotuiset työt jäävät yksien ja samojen harteille.

    Minä olen ollut meidän autourheiluseurassa vuosia, tai oikeastaan vuosikymmeniä touhussa mukana. Pitkään siinä tuli oltua myös hallituksen jäsenenä. Meillä oli vähintään kerran vuodessa valtakunnallinen rallin osakilpailu. Joskus ihan SM tasolla. Muutama kilpailu seuratasolla ja kaikenlaiset muut tapahtumat. Yleensä kaikki valmistelut jäivät harvojen, siis hallituksen niskoille. Talkooväkeä oli tosi vaikea saada, vaikka sekin oli vuosikokouksen toimintasuunnitelmassa päätetty.

    Aikansa sitä kesti, kunnes minäkin jäin kaikista luottamustoimista pois. Ainoastaan seuran kannatusjäsenmaksun olen edelleen maksanut.

  6. Aikansa kutakin ja se on kieltämättä todellinen ongelma jos alkaa kaikki kasaantumaan yksiin niskoihin. Olen nähnyt useamman tapauksen jossa henkilöt ovat polttaneet itsensä loppuun. On kait pieni ihme että itse en ole vielä näin tehnyt…

Kommentoi