Jäätävä kuvakulma

Männä viikonloppu meni jälleen Lahdessa, jonka Sibeliustalossa pidetty Desucon-tapahtuma näkyi myös Ylen Puoli Seitsemän -ohjelmassa. 3-5 minuutin kohdalle ohjelman tekijät valitsivat taustaksi valokuvauspisteemme, koska se näytti heidän mielestä kivalta. Näin suorassa lähetyksessä lattialla kameran kanssa maanneena henkilönä haluan kertoa mitä oikeasti tapahtui!

Rentouttavaa tylsyyttä

Olen ollut Desuconin tapahtumassa valokuvauspisteellä kuvaamassa kohtuullisen monta vuotta, pois lukien pari pandeemista poikkeusta. Työssä on jossain määrin toistoa, koska tarkoitus on tarjota valokuvauspalvelua mahdollisimman monelle kävijälle. Moni valokuvaaja on todennut saavansa enemmän iloa irti vaativammasta valokuvauksesta, kuten photoshooteista. Kieltämättä moiset ovat haastavampia monella tapaa. Voi olla, että joku päivä minunkin hihasta nykäistään tällaisten merkeissä, mutta mikään hoppu minulla ei ole. Kuvauspistekuvaaminen kun on kivaa.

Selitän asiaa vertauskuvalla. Jos olo on levoton tai stressaava, moni meistä päätyy pesemään astioita, siivoamaan tai hakkaamaan halkoja. Se on monotonista suorittamista, mutta ihmeen rentouttavaa. Kuvauspisteellä nautin tehtävän suhteellisesta yksinkertaisuudesta. Toki studiovalokuvauksesta pitää hieman tietää yhtä ja toista, eikä pienestä taiteellisesta silmästä ole haittaa, mutta operaatio on kuitenkin verrattain suoraviivainen. Juttele kuvattavan kanssa, ota kuvia, toista niin monta kertaa kun hän haluaa, katsele kuvat läpi hänen kanssa ja valitse hyväksyttävät, tee pieniä editointeja, toista.

Paitsi että tuo on rentouttavaa, siinä on asiakaspalvelua. Asiakaspalvelu on kivaa. Tässä touhussa ei myöskään ole jatkuvasti pakko miettiä seuraavia askelia. Kun tekee arjet työtä jossa on aina joka kohdassa mietittävä suoria ja välillisiä vaikutuksia, on kiva kun vapaa-ajan touhuissa koko prosessi on suoraan hyppysissä. Kirsikkana kakun päällä kyse on vapaaehtoistyöstä, vieläpä kaverien kanssa, joten vaikea tästä on olla nauttimatta. Toki jalanpojat ja mm. kaikki muut lihakset ovat ilosta vähän eri mieltä päivän, saati kolmen päivän jälkeen. Siihen pätee vanha sääntö: jos ei joku paikka vähän särje, sillon ei ole elämäänsä elänyt.

Entäs ne kuvat?

Palataanpa otsikkoon. Kuten aina ja ikuisesti (kunnes poliisi hakee), toteutimme lauantai-iltana sarjan erikoisempia kuvia. Tarkoitus oli tehdä jotain highkey-henkistä, eli siis valkoista taustaa vasten. Teimme semmoisia ”juuri äsken” 2014, joten jotain siitä piti päivittää. Minulla tuli mieleen että mitä jos tehtäisiin siluettihenkisiä, eli edestä vähän tai ei lainkaan valoa. Kuvaajakollega Helene Lindfors puolestaan ehdotti että pitääkö sen taustan olla ihan vitivalkoinen, mitä jos siinä olisi väriä? Talviselle tapahtumalle sininen sopi, joten koitimme siitä. Erikoisten kuvien hengessä teimme myös överiksi vedettyjä kuvan kehitysasetuksia, sillä kaiken taiteen ei pidä olla vakavaa ja autenttista. Jätimme jokaiselle kuvattavalle mahdollisuuden valita kuinka paljon kirkkautta tuomme kasvoille editointivaiheessa.

Tässäpä pari suosikkiani. Koska valinta oli vapaa, luonnollisesti jotkut kuvista olivat vähän pimeämpiä…

…jotkut taas olivat selkeästi valoisampia…

…ja jotkut jotain siltä väliltä.

Ja tässä koko sarja erikoiskuvia

Rutiinissakin oli kohtauksia

Jos erikoiskuvat ovat aina se pöhkö juttu joka nousee esiin, kyllä meidän vapaamuotoisemmissa kuvissakin oli muutama erityisen mieleen jäänyt tapaus. Itse asiassa niitä oli aika monta, mutta jos nyt stetson-harrison-tarkkuudella kourallinen pitäisi valita niin tässäpä näitä. Myös ns. rutiinikuvissa harjoitan ajoittain kikkailua valojen kanssa, joskin tiukan aikataulun vuoksi paljon yksinkertaisemmin. Käytännössä se toteutuu usein jättämällä yksi studiovaloista pois päältä yksittäisen kuvan ajaksi, jolloin saadaan erikoisempaa tunnelmaa. Toki tekniikka vie vain tietyn matkaa, lopulta hyvä kuva tarvitsee hyvän kuvattavan. Puvunteon taito on toki yksi, mutta hyvä poseeraus tekee kuvasta jotain upeaa. Ilmeiden ja eleiden hallinta on haastavaa mutta palkitsevaa. Osaavan ohjaajan avulla poseeraukseen löytyy helppoja vinkkejä, joilla kuka tahansa onnistuu ikuistamaan itsensä studion valojen välkkeessä.

P.S. No mitä siinä Puoli Seitsemän -ohjelman taustalla oikeasti kävi? Noh, jos totta puhutaan, se oli aika tyypillinen hetki valokuvaajan arjessa. Siinä touhussa kun seistään, istutaan, kiipeillään, kurotetaan, ryömitään ja maataan. Vähä ku maatilan pitäminen mutta enemmän välähdyksiä.

P.P.S. Ja täältä löytyy kaikki kuvauspistekuvat, sekä omat että kollegoiden ottamat. Kuten Pirkan blogit, myös conikuvat.fi -palvelu on toteutettu yhdistysvoimin, joten sekin sivusto on täysin mainos- ja seurantavapaa.

Conikuvauksen välinesaarna

Desucon 2022 kuvauspalvelusta

Olen harrastanut epäkaupallisten yleisötapahtumien valokuvausta pitkään, viimeisen kymmenen vuoden ajan erityisesti pukuharrastajien (cosplay/rope/larp) kuvaamista osana Conikuvat.fi-yhteisöä. Viime viikonlopun Desuconissa teimme lauantain iltapäivästä parin tunnin kepeän moraalisaarna-erikoiskuvaussession, josta saarnaan nyt lisää.

Infoa: Jutun lomassa on tapahtumassa ottamiani kuvia, joissa on ohjaajana toiminut Tiina ”Chiina” Uusi-Rasi. Löydät kaikki tapahtuman kuvat täältä. Jos haluat jakaa minun tai muiden kuvia edelleen, klikkaa kuva auki Conikuvat-palvelussa (kaikissa ao. kuvissa linkki) ja valitse oikeasta alareunasta latauspainike (nuoli alaspäin). Sitä klikkaamalla saat tiedot siitä, millä oikeuksin ja ehdoin saat juuri sitä kuvaa käyttää. Epäkaupallinen käyttö on järjestäen sallittua, mutta kuvaajan nimi pitää mainita.


Suosikkiotokseni Desuconissa – pukuilijat, hahmot ja ohjaus yksinkertaisesti osuivat nappiin.

Välineet ovat kivoja

Normaalisti kun matkaamme porukalla tarjoamaan kuvauspalvelua yleisötapahtumaan, pakkaamme mukaan sekalaisen kokoelman yhteisiä tarvikkeitamme. Siihen kuuluu studiosalamavaloja, valon ohjaimia (sateenvarjoista softboxeihin, octasta strippiin, kuvusta snoottiin), jalustoja, taustoja (kangas tai vinyyli), sekä erinäisiä mekaanisia ja elektronisia tarvikkeita lähettimistä jatkojohtoihin. Kuvaaja tuo sitten oman kameransa tai pari sekä linssit, läppärin sekä muuta tarvetta. Esimerkiksi Desuconissa tuo tarkoitti tavaramäärää, joka piti kuljettaa pakettiautossa ja jonkin verran arvoakin kokonaisuudella on.

Pidän kovasti studiosalamavaloilla kuvaamisesta. Pidän myös kamerasta joka sanoo KLAK kun sillä ottaa kuvan, eli siis peilillinen järjestelmäkamera on suosikkini. Itse käytän Nikonin kameroita ja nykymallini on D5. Jotkut kerettiläiset toki saattavat koskea Canoniinkin mutta tämän blogauksen tarkoitus ei ole uskonpuhdistus. Paljon pienemmällä ja hiljaisemmalla peilittömällä kamerallakin olen kuvannut, mutta se ei tunnu samalta. Itse pidän isoista ja painavista asioista. Kamerareppuuni koskeneet ihmiset tietävät mitä tarkoitan.


Tämä kuva ilahdutti kuvattavia suurenmoisesti, ja sekös kuvaajaa ja ohjaajaakin riemastuttaa.

Laihdutuskuurille

Optimisti pakattuna em. kaltainen varustesarja, pienin kompromissein, mahtuu ison farmariauton peräluukkuun. Se on monesti riittävä ratkaisu. Joskus pitäisi kuitenkin saada kuvattua vähemmällä roudauksella. Siten tulimme myös hankkineeksi kompakteja, ladattavia salamavaloja, joita on käytetty mm. monien larppien hahmokuvauksissa. Yksi salkku salamavaloja, yksi pussi jalustoja ja kolmas pieniä valonohjaimia. Tarvittaessa kuvausvälineet saa mahtumaan nyt pienempäänkin autoon ja niitä voi kantaa yksi henkilö yhdellä kertaa.

Tämä ratkaisee monia logistisia ongelmia ja tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa keveämpää valokuvausstudiota helpommin. Kyse on kuitenkin edelleen jonkin verran maksavista laitteista ja tarvikkeista, eli tarvittavaa välineistöä voi kutsua vakavan harrastajan paketiksi.


Perinteikkäät perhepotretit ovat perinteikäs ja ilahduttava osa kuvauspisteen toimintaa.

Moraalikuurille

On jo pitkään tiedetty fakta, että paraskaan kamera tai varuste ei tee hyvää kuvaa. Oikeissa käsissä huonoilla välineillä voi tehdä hyvää, mutta väärissä käsissä paraskaan ei takaa laatua. Halusimme tämä mielessä lähteä haastamaan itseämme. Desuconin lauantaina klo 17 alkaen koko studiovarustuksemme mahtui yhteen salkkuun. Siinä oli varsin edukkaita RGB-valopaneeleja, joita saa hankittua jo parilla kympillä. Ne kiinnitettiin tavallisiin kamerajalustoihin. Taustana oli rapattu betoniseinä. Tuhansien eurojen järjestelmäkameran sijaan kamerana käytimme tavallisia kännyköitä ja tabletteja. Kännykälle latasimme Adobe Lightroom -ohjelman, jonka perusversio on maksuton. Jos kännykkä jo löytyy, muut osat studiosta saisi ostettua alle satasella.


Kuvattu iPadilla: Tämä otos taisi olla oma suosikkini ns. moraalisaarnakuvista.

No, miten kävi? Mielestämme tämä oli hauskaa. Itse kuvasin iPad-tabletilla, sillä käteni eivät ole riittävän vakaat säätämään kuva-asetuksia kännykän pieneltä näytöltä. Mielessäni oli tietynlainen sarja perusasetuksia kuville: hieman hämärämpi ja hieman pehmennetty tausta. Muilta osin kävimme kuvattavien kanssa läpi asetuksia heidän toiveiden mukaan.


Kuvattu iPadilla: Syväterävyyden kanssa ei mobiililaitteella pääse samaan kuin isolla kameralla, mutta esimerkiksi varjojen kanssa leikittely sujuu mainiosti.

Sanoisin omalta osaltani merkittävimmäksi eroksi sen, että tietokone laski sen mikä monesti toteutetaan ns. analogisin välinein. Perinteisesti tausta pehmennetään lyhyellä syväterävyysalueella ja apuna on erityisesti valokuvauskäyttöön tehty tausta, kuten kangas, kartonki tai vinyyli. Perinteisesti valaistuksen hienosäätö tehdään studiovalojen lisävarusteilla ja asetuksilla. Nyt kaikki tuo tehtiin modernilla ohjelmistolla, jonka ovat mahdollistaneet nykyisten kännyköiden kasvaneet suoritintehot.


Kuvattu iPadilla: Muutamassa tapauksessa kuvattava toivoi taustan värityksen mukauttamista. Senkin voi tehdä parilla klikkauksella.

Tästä eteenpäin kaikki on toisin?

Viikonloppuna halusimme paitsi haastaa itseämme, mutta myös muistuttaa hauskan studiovalokuvaamisen olevan mahdollista äärimmäisen pienellä budjetilla. Käytämme näitä oppeja jatkossa, kun tarve on toteuttaa jotain kivaa hyvin pienellä logistiikalla ja tiukalla aikataululla. Se laajentaa sitä, mitä voimme tehdä, mutta se ei korvaa kaikkea muuta. Perinteisen jylhässä studiovarustuksessa on lukuisia etuja, jotka tulevat vastaan etenkin kuvan kasvaessa isojen proppien tai ryhmäkuvien myötä. Myös tietyt efektit, kuten liikkeen pysäytys, onnistuvat merkittävästi paremmin suurin välinein. Salamavalojen hurja valoteho myös kestää olosuhteita paremmin, siinä missä pienten valopaneelien kanssa ympäristön muulla valaistuksella on suuri merkitys.


Liikkeen pysäyttäminen on yksi perinteisen studiokuvauksen temppu. Henkilö siis pyörähti ympyrän saadakseen mekon ja hiukset liikkeelle.

Tarinan moraalinen opetus on kuitenkin pohjimmiltaan sama vanha: välineet eivät tee valokuvaa. Päivitimme opetusta siltä osin, että jos välineitä haluaa, budjetista voi säästää 99% ja silti pystyä tekemään monenlaisia hauskoja asioita.


Kun otetaan porukalla iloisesti, sitten otetaan porukalla iloisesti. Kuvaustiimilläkin on hauskaa.

Repertuaari on siis laajentunut, mutta mukavien ihmisten ja eeppisten pukujen kuvaaminen jatkuu edelleen. Tiimimme jäseniä voi seuraavan kerran bongata heinäkuun 9.-10. päivä Kuopion Nekoconissa.

Tänä kesänä kameran kanssa

Olen jokusen vuoden hieman käyttänyt kameraa, puhtaasti harrastusmielessä ja hullun uteliaisuudella. Pääosin minut näkee Conikuvat.fi-valokuvausyhteisön vapaaehtoishommissa, mutta joskus matkaan myös muualle. Tänä kesänä on toistaiseksi jäänyt erityisesti mieleen…

Pimeää (ja jännää?)

Henkilöiden kuvaaminen studiossa on siis minulle tutuinta hommaa. Se tapahtuu yhteistyössä ohjaajan kanssa ja toki tuloksessa on paljon kiinni myös kuvattavan kiinnostuksista. Jotkut vain haluavat nopeasti kuvan ja pois, toisilla on intoa ja aikaa viipyä hetki pidempään ja etsiä poseerauksia, ym. Olemme omana haasteena ottaneet mukaan muutamissa tapahtumissa ns. hassukuvat, eli ns. vakaasti valaistujen peruskuvien lisäksi otamme jossain välissä vähän erikoisia kuvia, enemmän pöhköä postmodernia tekotaidetta ja vähemmän virkamiesmäistä korrektiutta. Ei hätää, näitä ei makseta verorahoilla.



Joskus se tarkoittaa värejä. Kuvauspaikka Popcult Helsinki / Marina Congress Center



Joskus värit ovat vallan kielletty, mutta varjoja senkin edestä. Kuvauspaikka Desucon / Lahden Sibeliustalo. Samalla tyylillä on lisääkin kuvia minulta sekä värillisenä Helene Lindforsilta.



Joskus taas studio on tylsää ja on kivempi kuvata pihalla. Kuvauspaikka Nekocon / Kuopion Musiikkikeskus (sisäpiha).

Luontoäidin studiossa








Joskus liikutaan luonnossa. Ylimmässä kuvassa neuvostopartisaanien rakentama ja myöhemmin kunnostettu Paha-Oinaan Korsu, sitten pari yleiskuvaa niinikään Patvinsuon seuduilta, Lieksasta ja Ilomantsista, osa Patvinsuo-Hopealampi kuvagalleriaa.

Hauskaa harrastuksena

Tunnen paljon työkseen valokuvaavia ihmisiä, ja työssäni vastaankin muutamien sellaisten välineistä ja varusteista. En kuitenkaan tästä työtä haluaisi, vaikka varmaan muutaman vuoden opettelulla osaamista voisi karttuakin tarpeeksi. Tämä on sellainen homma jota on kiva tehdä joskus vähän aikaa, mutta kyllä siinä lajittelussa ja käsittelyssä menee aika paljon aikaa ja kahvia. Itse en kuvien sisältöä muokkaa, eli en ”photoshoppaa”, mutta teen kyllä asetussäätöjä Lightroom-ohjelmistolla.

Studiokuvauksessa etenkin on monta kikkaa jota en vielä osaa ja tekisi mieli opetella. Ehkäpä tässä tulee vielä tilaisuuksia. Sitä odotellessa, rakentavaa palautetta otetaan vastaan jotta pystyy jatkamaan oppimista. Ja jos joku haluaa jotain kuvia käyttää, käyttöehto on CC BY. Ehkäpä editoin parista luontokuvasta vielä taustakuvakokoiset versiot.

Älykkäät ja älyttömät kamerat

Tekniikka-artikkelien kestohitti jo vuosien ajan on asettaa järjestelmäkamera ja älypuhelin vastakkain. Saahan siitä jutun aikaan, mutta lopulta vertailussa on rinnakkain bussi ja pakettiauto. Molemmissa on moottori ja molemmilla kuljetaan, mutta käyttötarkoitus on kovin erilainen.

Älyä kuvaajassa, älyä kamerassa

Mielestäni merkittävin ero modernissa Huawein, Applen tai Samsungin älypuhelimessa verrattuna vaikkapa Nikonin tai Canonin järjestelmäkameraan on kameran älykkyys. Etenkin Huawei on pitkään ajanut kehityksen kärkeä kännykkäkameran keinoälyssä. Kamera tajuaa milloin kuvassa on ihminen, eläin, metsä tai omena ja tekee asetukset sen mukaan. Myös muilla tavoin keinoälyä käytetään apuna tunnistamaan mitä kuvataan ja sen myötä optimoimaan asetukset. Lopputulos toki perustuu kameralla napsittuun kuvaan, mutta kännykän ohjelmisto on säätänyt hurjasti asetuksia ja lisäksi muokannut kuvaa monin tavoin ennen sen näyttämistä käyttäjälle. Tuorein esimerkki on uuden iPhonen kamera, joka muokkaa kasvojen ihoa.

Järjestelmäkameralla toki voit ottaa kuvat enemmän tai vähemmän automaattisin perusasetuksin – suljinaika, aukko ja herkkyys – mutta kuva on lopulta näiden vuosisadan ikäisten asetusten ja kuvaajan taitojen summa. Kuvaaja ei ulkoista älyä kameralle, vaan kyse on kuvaajan taidoista, mahdollisesti yhdistettynä kameran pelkistettyyn automatiikkaan. Jos kuvasta haluaa jotain muuta kuin mitä tuli napsittua, työ on tehtävä jälkikäteen valokuvaohjelmistolla, joista tunnetuin lienee Adobe Lightroom. Valokuvaohjelmien uudet haastajat ovat tuomassa työhön myös älypuhelimista tuttua keinoälyajattelua, jolloin tavallaan kuljetaan täysi kierros. Harvat ovat kuitenkaan näistä sovelluksista vielä innostuneet.

Tylsien ”kännykkä vai kamera” -testien sijaan haluaisin tuoda esille tämän laitteiden merkittävän filosofisen eron. Toki toisena tulee myös selvä käytännöllinen ero: kännykkäkameroiden zoomit ovat huippumalleissakin hyvin rajallisia, kun järjestelmäkameraan saa melko edukkaastikin varsin pitkälle ulottuvan objektiivin. Jos kauas ei kuitenkaan tarvitse tiirailla, on siis merkittävin ero älyssä ja siinä, haluaako ”raakaa” vai ”pureskeltua” kuvaa. Se on oma mielenkiintoinen keskustelunsa. Moni pitää älypuhelimen rajusti muokkaamaa kuvaa miellyttävämpänä kuin teknisesti katsoen laadukasta ”aitoa” kuvaa. Makuasioistahan toki sopii kiistellä maailman tappiin asti, mutta niistä huolimatta ero on hyvä tiedostaa.

Mikä on valokuva?

Mikä on valokuvan määritelmä, mikä on aito kuva ja mikä muokkausta – mikä propagandaa? Onkohan kenties kielioppimme vähän jäljessä kun käytämme yhtä ja samaa sanaa kuvaamaan niin dokumentaarista kuvaa kuin taiteellista, valokuvaan pohjautuvaa johdannaistyötä? En osaa sanoa onko tällä maailmanrauhan kannalta juurikaan merkitystä. On hienoa, että olemme synnyttäneet uuden taiteen ja luovuuden muodon, mutta tuntuu pöhköltä analysoida sitä termein jotka on synnytetty aivan eri kontekstiin.

Taiteellisen luovuuden kehittymisen lisäksi hyvää on myös into kuvaamiseen. Kännyköillä kuvataan yhä enemmän, mutta myös järjestelmäkameroiden puolella menee hyvin. Valmistajat ovat tehneet huomattavia irtiottoja tuotekehityksessä ja pitkästä aikaa tuntuu että uudet mallit ravisuttavat pelikenttää. Juuri nyt on hyvä aika olla kameran äärellä.

Olin töissä Desuconissa

Desucon on Lahdessa pidettävä japanilaisen populaarikulttuurin harrastustapahtuma joka on ehtinyt jo kymmenen vuoden ikään. Tapahtuma on epäkaupallinen ja olen ollut vapaaehtoisena vänkärinä ensimmäisestä tapahtumasta asti – niin myös viime viikonloppuna. Fiilis oli kuitenkin outo ja luulen löytäneeni selityksen, joskaan en syytä. Olkoon tämä kirjoitus yritykseni avata vapaaehtoistyön näkökulmia subjektiiviselta kantilta.

Monenlaista hommaa

Olen tehnyt merkittävämmässä määrin vapaaehtoistyötä epäkaupallisissa yleisötapahtumissa parinkymmenen vuoden ajan, vastuutason vaihdellessa rivivänkärin ja ylipäällikön välillä. Olen myös puuhannut sangen monenlaista kaupallisissa yleisötapahtumissa. Kaiken kaikkiaan väitän omaavani laajan kokemuksen tapahtumanjärjestämisestä. Joku voisi myös päätellä että jos en tästä nauttisi, tuskin sitä yhä tekisin. Työn puolesta tehdessä kyse on lähinnä yrittäjän ammattiylpeydestä, halusta tehdä työ laadukkaasti jotta saa voita leivän päälle. Vapaaehtoisena ratkaisevaa on hyvä yhteisö, hyvä fiilis ja parhaimmillaan jopa euforinen tunne kun on kantanut kortensa kekoon onnistuneen tapahtuman kanssa. Jos oy- ja ry-tapahtuman fiilikset sekoittuvat, on tapahtunut jotain outoa. Näin juuri kävi.

Tehtäväni oli jälleen kerran vastata cosplaypukuja harrastaville suunnatusta studiovalokuvauksesta. Se on yhdistelmä studiovalokuvausta ja liukuhihnatyötä. Tarkoitus on tarjota mahdollisimman monelle kävijälle mahdollisuus saada maksutta laadukkaita valokuvia asustaan. Iso osa kuvista on melko tavanomaisia mutta sekaan mahtuu myös muutamia hienompia otoksia, joita syntyy kun ei ole ruuhkaa ja mielenkiintoisempia kuva-asetelmia ehditään rakentamaan. Pari tuntia on lisäksi varattu ns. erikoiskuville, jolloin kokeillaan pöhköjä asioita. Tulosta syntyi tälläkin kertaa: tässä omat tuotokseni lauantailta, sunnuntailta sekä erikoiskuvat.

Selkeä työ ja selkeä tulos tapahtuivat. Tiimini toimi tehokkaasti ja yksi yllättävä sairastuminenkin paikattiin joustamalla. Minulla ei kuitenkaan ollut missään kohtaa fiilis että olisin ollut vapaaehtoisena. Olo oli oikeastaan lähinnä kuin työssä kävisi. Tapahtuma on epäkaupallinen, ei siitä kahta sanaa, mutta tuntuma oli enemmän kellokortin lyöjällä. Tehtävä x, sitten tehtävä y, sitten lakisääteinen tauko, sitten tehtävä z. Alkuun kasaus ja loppuun purku. Toki kollegoiden kanssa vitsailtiin vaan niin tehdään työpäivän aikanakin. Epäkaupalliselle yleisötapahtumalle ominaiset kivat yllätykset ja värikkäät tunteet jäivät tapahtumatta. En hetkeäkään tuntenut olevani osa tapahtumaa, ainoastaan kapean sektorin työn tekijä, hyvä mies sorvin äärellä. Siitä otsikkokin tuli – kokemus oli työkokemus, ei harrastuskokemus. Koin olleeni töissä desuconissa, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puiseva ongelma?

Yksi parhaita neuvojani vapaaehtoistyön tekijöille on se, ettei samaa hommaa pidä tehdä ikuisesti. Se alkaa maistumaan puulle. Vaihda hommaa, kouluta seuraaja josta tulee sinua parempi, tee jotain muuta. Olisikohan kenties aika katsoa peiliin – olenko tehnyt samaa hommaa liian kauan? Vaihtelu on monissa muissa tapahtumissa tehnyt hyvää, on ollut hauskaa opetella uutta. Esimerkiksi Traconissa jossa olen ollut perustamiskokouksesta lähtien (2005) olen tehnyt huomattavan litanian täysin erilaisia tehtäviä. Desuconissa olen oikeastaan tehnyt aina hommia studiossa. Se on ihan kivaa, asiakaspalvelu on mukavaa ja minulla on hemmetisti opittavaa vielä. Tästä huolimatta, olisikohan sittenkin metsä jäänyt puiden varjoon?

Toinen teoria on se yhdistysten ainiainen ongelma nimeltä sisäpiirit. Olen yhden kerran jäänyt iltaa viettämään Desuconin vapaaehtoisten kiitosjuhlaan ja se oli huono kokemus. Kuppikunnat sulkeutuivat toinen toisensa jälkeen eikä juuri kehenkään uuteen ihmiseen voinut tutustua tai mitään uutta oppia. Desuconin tekijät ovat suvereenin loistavia tehtävissään, mutta kynnys ”heidän” ja ”muiden” välillä on aika korkea. Keskusteluyhteys ei muodostu. Ehkäpä syitä pitää vieläkin hakea kymmenen vuoden takaisista näkemyseroista, ehkä jostain kuranteimmista maailmankuvan eroista tai omista virheistäni, vaan ehkäpä ei. Pois se minusta että itseäni viattomaksi leimaisin, vaan pienen kenttägallupin perusteella en ole täysin yksin havaintoni kera kera.

Spekuloin edelleen vaarallisilla vesillä. Desucon on ihan oikeasti onnistunut tekemään loistavan tapahtuman. Tekijät osaavat asiansa. Onko mahdollista, että tämä ammattimaisuus on jyrännyt alleen osan inhimillisyyttä? Epätervettä ylpeyttä en havaitse lainkaan, mutta ehkäpä ilmiöstä on lievempi versio liikkeellä. Tai ehkäpä kyse on yleisestä tosiasiasta nykyaikaisessa somekratiassa jossa on parempi olla varovainen ja olla ottamatta liikaa kantaa. On helpompi olla kyynisen asiallinen virkamies kuin ihminen. Kyse voi olla myös vain omasta fyysisestä rasitteesta, kärsin tapahtuman ajan kivuista ja tapahtuman logistiikka oli ennennäkemättömän raskasta, se söi miestä rotan lailla ja syö vielä huomennakin.

Tulokseen voi olla tyytyväinen

Oudosta tuntumasta huolimatta voin olla tyytyväinen tulokseen enkä näe mitään syytä miksen voisi tehdä samaa hommaa vastakin. Alan kuitenkin varovasti huolestumaan ajatuksesta että jokin päivä en enää nauti tästä. On tärkeää varmistaa henkisen hyvinvoinnin jatkuvuus. Vaikka monen homman voi tehdä konemaisesti ilman mielihyvää, se heikentää tulosta. En halua olla huono studiokuvaaja, vaan joka kerta parempi. Haluan tehdä hyvin ja oppia enemmän. Koska nykymaailmssa ei ole enää konseptia rakentava palaute, en ole koskaan kuullut kävijöiltä miten homma meni. Toisaalta, haukkuja ei ole tullut ja se lienee nykypäivän versio kehuista. Tähänkin voinee olla tyytyväinen.

Finnconin vanha tapahtumanjärjestämisen viisaus kuului ”tee sellainen tapahtuma jossa haluaisit itse käydä”. Tätä voi pohtia todella monesta suuntaa. Olenko ehkä järjestäjien kanssa eri aallonpituudella? Onko maailma muuttunut samalla kun jäin itse rannalle? Vai olenkohan vain vähän väsynyt? Yhtä kaikki puran mietteitäni blogosfääriin sillä murheista on aina parempi jutella.

Valokuvaushaaste: kännykkäkameralla cosplaykisan lavakuvia

Minua näkee kohtuullisen usein harjoittamassa cosplayvalokuvausta, etenkin studiossa mutta joskus myös lavalla. Käytän isoja ja painavia järjestelmäkameroita kuten kollegatkin ja tiedän niiden edut etenkin vaativissa valaistusolosuhteissa ja nopeassa liikkeessä. Vaan entäpä jos kamerat ovat lainassa kavereilla? Näin kävi minulle lauantaina joten päätin katsoa miten sama työ sujuu modernilla kännykkäkameralla, Samsung S9+:lla.

Parannusta ja zoomia

Kännykkäkamerat ovat parantuneet kohtuullisen ripeään tahtiin vuosien varrella. Pelkästään tänä vuonna on saatu monia vau-hetkiä, kun vuoroin Huawei, Apple, Google ja lopulta Samsung napsivat DxOMark-kärkisijoja. Kehitystä on tapahtunut monin tavoin, mutta toisaalta monet pikkujutut kuten fysiikan lait ovat vielä samoja. Lavakuvauksen kannalta merkittävin muutos on kahden eri polttovälin optiikan asentaminen puhelimeen. Tekniikka on käyttänyt useampikin valmistaja. Toinen linssi kuvaa laajaa kuvaa, toinen zoomaa hieman lähemmäs. Vaikka zoomit jäävätkin metaforisen valovuoden päähän ”oikeista” kameroista, on muutos silti merkittävä.

Modernit älyluurit tarjoavat myös laajaa manuaalisten asetusten optiota. Tällä kertaa en sukeltanut niiden pariin vaan halusin katsoa asiaa keskivertokäyttäjän näkökulmasta: kuvaus automaattiasetuksin ja rajaus Googlen valokuva-arkistossa on ainoa jälkikäsittelyn muoto. Kuvaussijaintini oli myös vähemmän optimaalinen, mutta niinpä se on keskivertokatsojallakin. Pyrin toki pitämään mielessäni yleiset hyvät vinkit kameran käsittelystä, hyvästä otteesta, yms. Kuvaajahan se lopulta kuvan ottaa, iso ryhmä korealaisia insinöörejä vain oli taustatukena.

Lopputuloksena olin positiivisesti yllättynyt. Monet peruskuvat onnistuivat varsin asiallisesti. Dynaaminen alue jäi kehnoksi, vaaleat kohdat kärsivät puhkipalamisesta sekä detaljien puutteesta ja vain aniharva liikettä sisältänyt kuva oli edes etäisesti käyttökelpoinen. Parhaat tulokset olivat ryhmäkuvissa, joissa tilanne onkin staattinen. Valo ei sinänsä loppunut kesken kertaakaan. Hermot meinasivat tosin loppua luurin huonoon suunnitteluun. Vääriin nappeihin osui jatkuvasti ja tuon tuosta kamera päätti keskeyttää prosessini tarjoamalla erikoistoimintoja ja selfieitä joita en taatusti ollut vailla. Lisäksi luuri myös kuumeni huomattavasti ja akun prosenteista lähti puolessa tunnissa matkaan yli kolmasosa.

Noh, miten meni siis yleisön mielestä? Katsokaa itse, albumi sisältää 46 kuvaa.

Cosplay ryhmäkuva Tampere Kuplii 2018

P.S. Vertailun vuoksi tutustukaa myös kollegan oikealla kameralla otettuihin lavakuviin samasta tapahtumasta. Pientä eroa on havaittavissa.

Enemmän kuin viisi kertaa tuhat sanaa?

Jos kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, ohessa viisi kertaa yli tuhat sanaa harjoittamaani yöllistä valokuvaamista viime viikon loppupuolelta. Koitin ottaa ”taustakuvaksi sopivia” kuvia koska niille on siellä täällä aina käyttöä. Mitään maagista näissä ei ole – kamera jalustalle, focus tuurilla, 20-30 sekunnin valotusaika ja pikainen visiitti Lightroomissa. Yhdestä kohteesta on kaksi vähän eri tavalla tehtyä otosta, huivin vuoksi.

Tuplat enemmän aikaa kesti löytää tapa millä saan kuvat jaettua Googlen kuvapalvelusta.

Kyuun kuvia yöstä
Kyuun kuvia yöstä
Kyuun kuvia yöstä
Kyuun kuvia yöstä
Kyuun kuvia yöstä