Aiemmin jo kirjoittelin meidän Mokan oletettavasta finaalista.
Tänään se sitten tapahtui; aamusella pikku lenkillä käytiin, silloin jo epäilin pahinta.
Sitten tuossa klo 13 aikaan kun olin viemässä Mokalle ruokaa; Moka makasi takapää kopista ulkona ja arvasin lopun.
Vedin Mokan ulos luukusta ja huomasin; loppu. Ulos vetäessäni huomasin etupään jotenkin toimivan; katsaus, Mokan kohdalla ainoastaan toimi enää etuosa.
Hain revolverin, Vedin ystäväni kopista ulos; diagnoosi oli helpohko tehdä. Silittelin Mokan poskia ja armolaukaus päälakeen; siinä erkaantuivat elämäntaipaleemme; itkin. En muuten muutamaan tuntiin sallinut vaimoni keskustelua asiasta, niin raskas se minulle oli.
Ymmärrän, olen itse ollut samassa tilanteessa riittävän monta kertaa. Ei muuta kuin Mokalle kepeitä haukkuja ja Kallelle hyviä muistoja.
Aina yhta raskas asia ja vain aika tuo asialle kaikki hyvät muistot karvakuonosta joka rinnalla tassutteli terv tepivaari
Pahalta tuntuu ja omalla kohdalla lasten lasten kaksi koiraa alkavat olla samassa tilanteessa…
Syntymä kuin kuolema, niin Ihmisellä kuin lemmikillä on tunteena samankaltaista.
Menee syvälle syviinkiin vesiin.
Niin luonnollista kuin tavallaan ”luonnotonta” kun ei haluta erota lopullisesti.
On koettu molemmat !
Yhdelle kaverille olen vieläkin aika äkäinen kun antoi keuhkosairaan koiransa kitua pitkään ennen loppua, kun ei raaskinut maksaa 80: tä euroa lopetuspiikistä.
Koville ottaa noin monivuotisen kumppanin lähö. Oma koirani kohta 8 vuotias ja hyvässä kunnossa mutta aina joskus mielessä pyörähtää että mitäs jos ei sitä enää olisi.
Miehen ja ystävän työ oli päästää koira kärsimyksistään heti kun aika oli siihen kypsä.
No, tänään sitten hautasin Mokan paperisäkissä pari viikkoa sitten kaivamaani hautaan.
Ei minulla illuusioita ollut Mokan elämän päätepisteestä.
Moni sanoo, että surun torjumisen paras lääke on hankkia uusi pentu. Minulle vaan ei sovi (fyysinen ikäni), en halua jättää ystävääni heitteille, kuolemani jälkeen. Ei tule uutta koiraa.