Aamu alkoi kauniilla auringonpaisteella. Ulkohuussissa kipittäessä raaka tuuli yritti lannistaa mieltä. Päivä päättyikin lumisateeseen. Lumi on ilmeisesti sadettava pois, ennen kuin pääsemme todenteolla kevään kukoistukseen.
Eilen kirjoitin unista joita en muista. Nyt ihmettelen miksi yhä näen unta töistä? Työhullu en koskaan ollut ja viisi vuotta sitten eläkkeelle jääminen ei tuottanut tuskaa. Onko ihme jos olen aamuisin väsynyt, hitsailtuani ja levysepän hommia tehnyt läpi yön. Yleensä aina unessa teen töitä viimeisen työantajani Kaartinahon Jussin kanssa. Meille kasvoi Jussin kanssa niin lämmin suhde, myös hänen perheeseensä, että selitys varmaan uniin löytyy sieltä.
Sain kuin sainkin itseni irti sohvalta aamupäivällä. Ulkona hieman järjestelin paikkoja, kävin saunalla koittamassa, joko pumppu on sulanut – olihan se. Olematonta käyskentelyä, siltä tuntui raskaan työn raatajalta. Onneksi ei naapurit nähneet. ”Siellä se tyhjänpanttina yrittää muka näytellä ahkeraa”. Ei vaan, minulla on mukavat naapurit. Itse vain välillä kuvittelen kaikennäköisiä hölmöjä ajatuksia.
Ilta meni rattoisasti. Ensin tuli iltakuudelta televisiosta maalaiskomedian Vain muutaman huijarin tähden, ensimmäinen jakso. Seuraavaksi siirryin toiselle kanavalle Hercule Poirotin pariin. Sitten olikin uutisten aika. Teemalta katselin vielä Efter Nio ohjelman, josta pidän kovasti. Kymmeneltä katselemaan minkälaisia elokuvia unimaakari oli ajatellut näyttää.
Korona pähkäilyä:
- kun yli 70 vuoden ikäisiä on suositeltu pysymään kotioloissa, niin johan sekin on leimattu eräiden taholta ikärasismiksi. Asia on juuri päinvastoin. Heidät nimenomaan huomioidaan ja yritetään suojella.
- Nuoriso ei paikoin näytä piittaavan rajoituksista. Poliisi oli antanut tiukat ja ankarat ohjeet, nuorison välinpitämättömyydestä pääsiäisen aikaan. Harmi, kun taas kerran muutamat yrittävät pilata koko nuorison maineen.
- oli viruksia tai sotia ja muita katastrofeja, niin iltapäivälehdet eivät jätä julkkiksia. Montakohan päivää taas revitellään jonkun Marita Aitolehden erosta? Myötätuntoa saavat julkkisparat kun eivät pääse lomailemaan pitkin maailmaa, kun turhistyöt lähtivät alta pois.
- huomenna alkaa arki ja näemme aikooko hallitus jatkaa Uudenmaan eristämistä. Ehdottomasti pitäisi, se on minun ”perstuntuma”.
Mikähän siinä on, vaikka olemme karanteenissa ja elämme askeettista, rajoitettua elämää pyhät ja arjet, niin jotenkin tuntuu helpottavalta kun pitkät pyhät ovat ohi. Johtuuko siitä, että tavallaan koko yhteiskunta pysähtyy juhlapyhinä?
Kysymys:
Tiedättekö mitä yhteistä on Aleksis Kivellä ja J. L. Runebergillä?
Molemmat syntyivät liputuspäivänä.
Sama vika tuntuu minullakin olevan; työunia tulee jatkuvasti katseltua vaikka yrityksen i lopetin jo miltei neljä vuotta sitten. Milloin en löydä autoani parkkipaikalta, milloin myyntipaikkani on hukassa.
Pähkäillyt olen, miksi moisia unia, epäilys siitäkin piilee, että syy olisi se, että paneuduin yritykseni hoitamiseen täysillä. Minun ei koskaan ollut ”pakko lähteä töihin”.
Ulkona on talvi, kanat juuri lomsivat ulos etsimään jyviään lumen alta. Varpuslinnut näyttävät vielä nukkuvan. Ei näy kauriitakaan. Siilit olivat sentään käyneet syömässä. Jotenkin se sitten kuitenkin tuo pihapiirini elelee.
Hannu ! Hienoa, että olet ollut levyseppä. Se onkin vain ruisranteisen ja taitavan miehen hommia niin käsistään kuin korvien välistä.
Muistuu mieleen nuoruuden harjoittelujaksolta korjauspajalta, jossa olin mm. 3 lk:n sähköhitsari ja tein kaapelikiskoja kilometreittäin.
Sitten levyseppää avustamaan, kun sovitettiin 50 cm:n avestaputkeen 30 sm:n liitosputkea vinoon kulmaan. J… uta, kun se oli vaikea hahmottaa ja piirtää liitosreikä aikaisilla vehkeillä pääputkeen, kun se reikä ei olut suora ellipsi eikä mikään muukaan.
Taitava vanha levyseppä sen geometrian ratkaisi ihan korvien välillään. Piirros ja rälläkkä kouraan, reikä, koverrus, sovitus, ja hitsipuikolla heftaamaan. Täytyi varoa, kun kopan aukaisi, ettei avestan kuona kimmonnut silmille.
Ammattihitsari oli eräs sm- painija Heimo, jonka olkakupit olivat kuluneet ja niitä tarvitsi varoa nostaessa, etteivät muljahtaneet paikoiltaan. Siinä sitä nuori lekari sai painiopetusta kylmän putken kanssa.
Mukavaa tarinointia työvaiheista Heikki, ihan tuli hitsauksen haju sieraimiin. Vai Kallekin näkee unia työelämästä. Kyllä se vaan niin on, että työ on tärkeää ihmisen elämässä.
Olihan sitä minullakin tuota konepajaharjoittelua; heftailin ja hitsailin valumuotteja eli kokileja. Minusta kun piti tulla konemestari; teknilliseen kun pääsin sisään ennakkoon. Sitten armeija vei miehen ja sen jälkeen yrittäjyyteen. Armeijan leivissä sain tietenkin ilmaisen perus- ja jatkokoulutuksen, valmistuin opistoupseerikski. Jonkinlainen merimieskin minusta tuli, monellakoin mittarilla mitaten, täytyin nimittäin Itämerenliikenteen päälystövaatimukset, vaan ei oikein kiinnostanut, sitten suoritin kalastusaluksen päällikkötutkinnon, vaan kalastusaluksen päällikköäkään minusta ei tullut, alus puuttui.
Kalle, minun siskonmies oli aikanaan Santahaminassa ja Isossasaaressa konemestarina, Raimo Halonen, nyt jo edesmennyt. Oli joskus -70 – 80 luvulla. Missä päin itse olit?
Kyllähän minä Ram in tunsin. Niinä vuosina palvelin Rannikkotykistökoululla Santahaminassa.
Sinänsä hupaisaa, että molemmissa saarissa puhuttiin ”pannuhuoneesta”, vaikka höyrykoneita kummassakaan saaressa ei ollut vuosikymmeniin enää; dieselit hoitelivat hommat.
Lisäkommentti siihen; alus puuttui, nimittäin olisi pitänyt olla yli 12m pitkä kalastusalus, minulla ei ollut, oli vain 9,5m pitkä alus.
Se pätevyyskirjakin oli vain tuommoinen B-kirja, eikä minulla siitä mitään tarvetta koskaan ollut.
Mukavaa kirjoitusta Hannulta, parempaa kuin monelta ammattilaiselta. Minä olen jostain syystä aina pitänyt Hannua rautakourana, vaikka sitä ei ole koskaan kukaan tuonut niin esiin. Se on yksi niistä vaikeimmista ammateista, kun pitää osata ja pitää olla ajoittain vielä voimiakin.
Kyllähän meistä kaikki on olevinaaan seppiä, mutta ei monestakaan ole ammattilaisen korvaajaksi, ei edes kaikista ammattisepistä.
Kiitos Pentti kannustavista sanoista, lämmitti niin mieltä.
Niin piti sanoa, että olipa kiero tuo Hannun kysymys.
Kovin samaa mieltä Pentin kanssa.
Kovin moni sanoo osaavana, esim alumiinin hitsauksen, pystysauman, saatikka yläsauman hitsaamisen. En voi sanoa osaavani hitsata edes vaakasaumaa; jotenkin heftaan.
Ammattitaito ei synny sattnmoisin tekjjän kädestä; siihen vaaditaan koulutusta ja kokemusta. Mestari sitten on osaaja.
Pentti mainitsi sepät; Mauri Keränen kerran saneli; jokainen joskus onnistuu tekemään hyvän puukonterän, vaan teeppä kymmenen yhtä hyvää peräjälkeen.
Aina olen arvostanut kädentaitajaa ja arvostan edelleenkin.
Alumiinin hitsaus oli kuin hiipimistä, koska se oli liukasta ja suli herkästi. En sitä paljoa tehnyt. Valurauta oli toinen aika vaikea. Teräs ja avesta olivat ne, mitä tein paljon pystyyn ja vinooon. Kattosaumoja en. Sen sijaan kaasulla leikkasin ja opettelin kupariputkien hitsauksen. Monia itse tehtyjä vinkoja ym. kaluja on pakissa vieläkin.
Mutta tästähän ei tullut ammattinani eikä voimistelun opettajaakaan, vaikka sitäkin tuurailin.
Hitsaaminen on nyt ja luokkahitsaaminen, huippuluokan osaamista. Tämmöiset tavan tallaajat ehkä pari rautapalaa keskenään kiinni saavat; vaan osaava hitsaaja on aivan muuta.
Niin on. Minulla oli luokka 3 . Maksimi on 5, joka vaaditaan laiva ym hitsareilta. Saumat tarkistetaan röntgeillä.
Onneksi sai opetella tuonkin, josta on ollut pirun paljon hyötyä ei ammattilaisena.