Eilisnä päivänä siinä aamupäivällä kun laittelin kanoillemme apetta päiväksi; siinä pihalla touhuillessani ihan normaalisti juttelin kanoillemme. Kuinka sattuikaan, pihaan ilmestyi eräs vaimoni leivonnaisia hakeva asiakas, minut kun näki, sanoi luulleensa pihassa olevan muitakin. Tottakait olikin; kanamme, heille juttelin.
No, minun tapani on jutella kanoilleni, ”kissallemme” Mirrille ja oikeastaan kaikille eläväisille pihapiirissämme.
Keskinäisen kommunikoinnin perusasia on puhe, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Puheen sävy, äänenpainot jne, ne viestivät enemmän kuin kirjaimelliset sanat.
Siis edelleenkin puhelen pihaeläimilleni, silläkin uhalla, että kylähullun maineen saan. Oikeastaan siinä kategoriassa olen melko kiitettävästi edistynyt.
Tuleehan sitä juteltua koiruuksille pitkin päivää niin sisällä kuin pihalla ja pikkulinnuille, oraville, ohikulkeville kissoille ja vaikkapa kauriille jos sattuu näköpiiriin, kuten lähes päivitäin käy.
Kanan aivot, mutta kanakin oppii.
Jossain mielessä olen kanoistani oppinut; uskomattoman hyviä, näin tein, tätä seurasi. Kanat osaavat tämän alueen jopa osittain koiriakin paremmin.
Vielä kun tuo Ira plikka oli aina kun lähdin sanoin sille vaari menee nyt kauppaan en viivy kauan
Se meni sohvlle ja meni makuulle no kun sittentulin ei se sohvalla ollut vaan makas ovella ja kirsu kynnyksellä
Olipa kiva tulla kotiin kunainakin yksi oli uskollisesti aina vastassa
Moni varmaan luuli kun meni oveni ohi että on siinä äijä
puhuu itselleen
No ei ne kaikki tiennyt että mulla olikin tuo iraplikka jolle juttelin ja se kuunteli viisan näköisenä
No sellasia ne eläimet oikeasti ovat terv tepivaari
Juice lauloi että siellä meni kylähullu viimeinen. Onneksi oli väärässä.
Pauli Juhani tais kertoilla ihan itsestään mutta ole huoleti Kyuu kyllä meitä jäi jäljelle monia satoja näitä ns ”kylähulluja” terv tepivaari