En laisinkaan lähde siitä ajatuskuviosta, että olisin hankkinut kissanpennun. Ei kuvio lähde siitä kuten kertonutkin olen, kissanpentu hankki minut.
Kehitystä kun olen seuraillut; kissa ei suinkaan kiinny paikkaan, jossa saa ruokaa.
Ainakin nuorelle kissalle on mielestäni oleellista tuo henkilöön kiintyminen eri muotoineen.
Olen jo paljonkin kuvaillut meidän Pikkumirrin toilailuja, sen kiintymistä minuun henkilönä; uskokaa tai älkää, se hivelee ihmisen perustarvetta, olen tärkeä jollekkin.
Pikkumirri seurailee minua kaikkialle kun menen; se siis osoittaa, että olet tärkeä henkilö minulle.
Mirri, vaimoni mukaan vanha Mirri, on aivan eri asia; fyysistä kontaktia siihen en ainakaan vielä saa.
Varsin vähän kissoista tiedän aina opin ehkä uutta.
Minusta mielenkiintoinen asia on, että varsinaiset kissaihmiset eivät täällä ole olleet kommentoimassa.
Hyvää jatkoa vaan Kissa-Kallelle!
Minä en ole mikään ”kissaihminen” vaikka näin maaseutuasujana olen ikäni ollut kissan, tai kissojen kanssa tekemisissä. Vasta muutamat viimevuodet meillä on eletty ilman kissaa, ihan käytännön syistä. Meillä on kissat ollut ns. sisäsiistejä, eli ne ovat eläneet siinä rytmissä missä ihmisetkin, toki olleet suurimman osan ulkona. Kissat oppi, että kannattaa mennä oven viereen ja hiukan naukua, jos halusi sisälle, tai ulos. Silloin kun vielä oli muuta karjaa niin navetalla oli ihan oma kissa, se sitten siellä piti komentoa. En tiedä niin muusta, mutta piti se ainakin hiiret komennossa ja oppi se olemaan lypsyaikaan paikalla.
Meillä on aina ollut kissat ja koirat parhaita kavereita, jopa niin, että koira saattoi joskus imettää kissanpennut siinä omiensa mukana.
Kissoja on moneksi ja yleensä ne ovat itse asioistaan päättäviä vaikka välillä kehräävät tyytyväisyyttään sylissä.
Kuten olen sanonut, kyllä sinun Kalle kelpaa. Pikkumirrin kiintyminen sinuun on hienoa ja häneltä kokonaisvaltaista ja sen myös näyttää. Milloin saadaan taas kuvaa pikkumirristä.