Kodin rooli kouluväkivallassa

Kouluväkivallasta, jota joku myös koulukiusaamiseksi kutsuu, on puhuttu medioissa paljon. Keinoja tiputellessa muuttuu askel heti varovaisemmaksi, kun puhe tulee syyllisen lapsen tai nuoren kodin tilanteeseen. Koska minua ei pelota mikään muu kuin sienet, rohkenen ehdottaa.

Vanhemmat jälki-istuntoon!

Oma populistinen heittoni aiheesta kuului, että opettajan pitäisi pystyä määräämänä vanhemmille jälki-istuntoa. Tämä on toki lähinnä keskustelua herättävä vitsi, mutta tarkoitus on osoittaa asian kahtiajakoisuus. Jos lapsi lyö, hän on syyllinen siihen, mutta väkivalta on usein seurausta ongelmista, joiden syy on kovin usein kotona. Vanhemmat voivat myös todeta ”meidän Matti ei ole lyönyt ketään”, jonka jälkeen opettajat, rehtorit tai edes poliisi eivät voi tehdä mitään. Vanhempien sana on laki ja jos he kieltävät lapsensa syyllisyyden, keskustelu päättyy. Asia nousi esille mm. Ykkösaamussa Yle Radio 1:llä.

Huomio kotiin – mutta ei vihalla

Yksiselitteistä on, että jätämme huoneessa olevan elefantin huomiotta, jos kouluväkivallan seuraamiset eivät kantaudu syyllisen kotiin asti. Mitä siis pitäisi tehdä? Jos on todellakin käytetty väkivaltaa, eikä kyse ole vain yksittäisestä huudosta tai vastaavasta pienestä kiusaamisesta, pitäisi lain sallia interventio kotiin. Lapsen lailliset huoltajat pitää velvoittaa ottamaan tähän osaa, toki ensin pyyntöjä asiallisesti toistaen ja vasta aivan äärimmäisissä tapauksissa lastensuojelullisten toimenpiteiden uhalla.

On mahdollista, että vanhemmat ovat – noh, mitäs sitä kaunistelemaan, paskoja ihmisiä ja surkeita vanhempia. Kyllä heitäkin on. Kotoa ei sinänsä puutu ruokaa, ei ole mitään akuuttia mitattavaa uhkaa, mutta vanhemmat eivät vaan suorita velvollisuuttaan koska eivät pidä sitä tärkeänä. Tässä kohtaa keskustelussa pitää käyttää äänensävyä. Vanhempien pitää ymmärtää että he ovat syyllisiä rikoksen avunantoon, tai vastaavaan rikosnimikkeeseen. He eivät ole vain jättäneet jotain huomiotta, he ovat tehneet väärin. Heidän pitää korjata aiheuttamansa ongelma ja hyvittää vahingot omasta pussista. Tilannetta täytyy pitää silmällä, kunnes asia korjaantuu. Keveimpänä keinona voi olla uhkasakko (jota ei siis pidä maksaa jos ongelma korjaantuu), raskaimpana huostaanotto ja väliin mahtuu aimo pino optioita.

On myös mahdollista, että vanhemmat/vanhempi tekee parhaansa, mutta kotona kärsitään osattomuudesta. Perhe voi olla esimerkiksi köyhä, vanhempi voi olla vakavasti sairas, naapurusto voi aiheuttaa ongelmia, yms. Tässäkin kohtaa vanhempiin pitää ottaa yhteys, mutta tällöin julkisen vallan pitää tarjota kotiin apua. Puuttuuko lapselta tietokone tai harrastusvälineet? Onko koti niin köyhä ettei saa terveellistä ruokaa? Tarvisiko kotiin apuvoimia vaikka kerran-pari viikossa jos yksinhuoltaja ei terveytensä vuoksi pysty? Jos ongelman syynä on kodin akuutti puutostila, kunta pitää velvoittaa tarjoamaan tarvittava apu. Tällaista apua saa nykyään melko hyvin pienten lasten kanssa, mutta huonosti jos ollenkaan lapsen ollessa koulussa.

Mainittakoon, että olen henkilökohtaisesti nähnyt molemmista tapauksista useita eläviä esimerkkejä.

Tilanne kuin tilanne, se pitää hoitaa

Oli tilanne kumpi vaan, joku muu tai yhtälö edellisiä, perusasia on että kodin ongelmat pitää hoitaa, piste. Ei saa olla mitään sellaista tilannetta, jossa kodin ongelmien hoitamattomuuden vuoksi väkivalta voi jatkua. Juuri nyt iso osa tapauksista jää hoitamatta, tai ne hoidetaan pakottamalla väkivallan uhri muuttamaan pois. Pääosassa näitä tapauksia syy on väkivallan tekijän kotona, koska olemme päättäneet että emme välitä kodin ongelmista.

Mitä jos kuitenkin alettaisiin välittämään?

9 Replies to “Kodin rooli kouluväkivallassa”

  1. Mitäs jos alettaisiin välittämään, taidatko sen paremmin sanoa?

    P.S. Olisi sangen toivottavaa, että jos oppilasta hakataan, kuristetaan tms. koulussa, niin tapahtumasta käytettäisiin myös mediassa/koulussa rehellisesti nimitystä väkivalta/pahoinpitely eikä kiusaaminen.

    1. Näissä vakavimmissa tapauksissa näkisin että skaala on välillä törkeä pahoinpitely ja murhan yritys. Onneksi osa medioista on jo päättänyt alkaa tarkentamaan termistöään.

      En tietenkään halua amerikan mallia jossa pikkulapsia käsitellään rikosoikeudessa, mutta lapsen rikosoikeudellinen vastuu ja vastuu ylipäänsä ovat kaksi eri asiaa. Vastuu pitää kantaa ja siihen on muitakin tapoja kuin istua takki kasvoja peittäen tuomarin edessä.

  2. Hyvä avaus, kuten Kyuulla tapaa olla, mutta samalla aihepiiri on kovin vaikea ja monitahoinen.

    Toisessa aihealueen avauksessa kommentoin rajojen olevan rakkautta ja juuri niin asia onkin, mutta se onkin vaikeampaa määritellä mihin kaikkeen ja keille kaikille niitä rajoja tulisi asettaa.

    Itse asiasta omaan jonkinlaista kokemusta mm. nuorisopsykiatrian, sijaisperhe ja kaveritoiminnan kautta ja yhdyn pitkälti Kyuun esittämään, mutta samaan aikaan ikävä kyllä joudun olemaan skeptinen sen suhteen, että ideaalia ei ole kovin usein mahdollista toteuttaa, eikä tähän ole tulossa muutosta tämänkään hallituksen toimesta.

  3. Näinhän se Mika on että asiassa on kulmia – ajattelin että otan yhden. Jos lähtisin vaikka kertomaan omista kokemuksistani kiusattuna, ei siinä olisi mitään asiallista luettavaa.

    Mutta olet oikeassa siinä myös että tämä on teoreettista pohdintaa. Silti senkin pitää olla sallittua. Juridisesti vanhemmat ovat jo laajalti vastuussa lapsistaan, nähdäkseni tätä tulkintaa pitää vain käyttää.

  4. Totta ja kaikki alkaa lasten kotoa
    lisäksi opettajilla pitäisi olla valta
    sekä vartiointi koulun alueella,
    mutta miten valvotaan koulumatka
    ja vapaa aika?
    – Kaikesta huolimatta vastuu jää koululle
    jossa asia pitää käsitellä koko koulua koskevana!

  5. Koululla on vastuuta, tietenkin. Koululla pitää olly myös keinot sen toteuttamiseen ja tästä ovat jo useat poliittiset tahot tehneet avauksia.

    Mutta niin on vastuuta myös kodilla.

    Ja lapsella itsellään.

  6. Aivan totta. Kouöu voi rangaista ym. mutta jos kiusaajan asenne ei muutu niin hän vain naureskelee rangaistuksille ja jatkaa. Usein kiusaajalla on myös hännystelijänsä. Kiusattu on jolllakin lailla turvassa silloin kun aikusia on vieressä, mutta koulussakin on katveita. Kyllä kiusaaminen usein saadaan myös loppumaan mutta Iltalehti harvemmin kirjoittaa siitä. Mieltä kuohuttavat ääriesimerkit myyvät paremmin. Raakaa väkivaltaa pahempi ongeöma on se hiljainen asenne joka ei tarvitse aina edes sanoja osoittamaan halveksuntaa ja uhkaa. Jos kotona oikeasti asiaan puututtaisiin niin kiusaaminen loppuisi heti. Joko vanhempien asenne on ettei kiusaaminen heitä haittaa tai sitten heillä ei ole aikaa ja halua viettää aikaa lapsensa kanssa.

  7. Tässä taannoin, taitaa olla jo useampi vuosi, tuli televisiosta ohjelma, jossa käsiteltiin opettajien loppuunpalamisia kuin myös muuta koulumaaimaan kuuluvaa ongelmakenttää.
    Mieleen jäi nuori naisopettaja, joka oli joutunut luopumaan opettajan toimesta, koska oli romahtanut henkisesti. Nainen kertoi opettaneensa alaluokkia. Hän itki ja kertoi. Melkein teki pahaa katsoa. Alakouluikäiset olivat kiusanneet häntä, eikä hän saanut pidettyä auktoriteetia, ei sitten millään. Pahimpia olivat pojat. Niillä riitti konsteja saada hänet hermostumaan ja itkemään.
    Kerrankin kun oltiin retkellä taajaman tuntumassa, pojat eivät keksineet muuta kuin että pistivät päänsä ihmisten postilaatikkoon ja huusivat sinne Böö! Kieltelin ja pyytelin, mutta pojat eivät kuin innostuivat. Kun ne saivat minut itkemään, ne nauroivat makeasti!
    Pidän opettamisesta, mutta en enää kestänyt.

    Toinen, joka jäi mieleen oli erityisluokkia opettava mies.
    Hän kertoi: Suurin osa oppilaistani on poikia. Olen aina pärjännyt niiden kanssa. Heti alussa teen selväksi, että olen reilu, mutta vaativa. Teen myös selväksi, että minun kanssani ei pelleillä. Jos uhkaan koulusta erottamisella, toteutan myös sen mitä olen sanonut.
    Kerran yksi poika kysyi kun koulupäivä oli päättynyt, että saako hän jäädä seurakseni luokkaan. Minulla oli siinä seuraavan koulupäivän suunnitteluhommia ja sanoin pojalle, että voit jäädä seurakseni jos haluat.
    Poika sanoi, että kotiväki on töissä eikä kotona ole ketään. Sitten poika teki melko reippaasti selväksi, että hän tykkää olla luokallani, koska minä olen ensimmäinen ihminen, joka on sanonut hänelle, että sinun on nyt pakko tehdä se mitä käsketään.

    Miesopettaja jatkoi: Oppilaiden vanhemmat ovat monasti hankalampia kuin oppilaat itse. Välistä tuntuu että ne tulevat lankoja pitkin päälle. Duunariperheiden vanhempien kanssa kyllä pärjää. Pahimpia ovat korkeastikoulutetut, niin sanotusti fiinimmän kerroksen väkeen kuuluvat vanhemmat. Ne rupeavat helposti uhkailemaan ”Minulla on vaikutusvaltaa, joten katsohan vähän mitä teet minun lapseni kanssa…”

    Katsottuani ohjelman mietin: Suurin osa ellei kaikki, nykyoppilaiden vanhemmista ovat myös niitä, jotka ovat saaneet ”nauttia” vapaan kasvatuksen hedelmistä. Kysymys kuuluu, onko se vapaata kasvatusta, kun säännöt tahtovat olla hukassa niin lapsilta kuin vanhemmiltakin ihmisiltä.

  8. Ranskalainen filosofi, kirjailija etc. Jean Jaques Rousseau (1712-1778) kirjoitti maailman tunnetuimman kasvatusoppan ”Emile”. Hän kuitenkin epäonnistui kotiopettajana ja antoi kaikki viisi omaa lastaan vastoin äidin tahtoa orpokotiin sitä mukaa kun nämä syntyivät.
    Rousseauta pidetään myös Ranskan suuren vallankumouksen isänä ja totalitarismin puolustajana.

Kommentoi