Tiedämme MITÄ, kun pitäisi kysyä MIKSI

Kiitos median, kiitos tieteen, kiitos somen ja aktiivisten kansalaisten, tiedämme todella hyvin mitä tapahtuu. Protesteja diktatuureissa, poliisien tohelointia Helsingissä, kuumetta Valkoisessa talossa. Sen sijaan kysymme kovin harvoin miksi tapahtuu ja vielä harvemmin ilman ennakkoasennetta.

Kysy ja seuraa kysymystä

Minulla on ajatus: mitä enemmän on tilaa asialliselle keskustelulle, sitä vähemmän on tilaa asiattomalle keskustelulle. Mitä enemmän on luottamusta demokraatiaan ja instituutioihin ilmassa, sitä vähemmän on intressiä demokratian ja parlamentarismin ulkopuoliselle toiminnalle. Aina tulee toki yhteiskunnissa olemaan sivuraiteille päässeitä ja aina kun niin käy, pitää kysyä miksi. Lisäksi tulee kysyä itseltämme ainakin tätä: onko yhteiskunnassa rakenteita, jotka rohkaisevat ihmisiä pois ääriryhmistä, vai rakenteita jotka rohkaisevat ihmisiä ääriryhmiin? Olemme vakaasti jälkimmäisellä linjalla, eikä viattomia löydy yhdestäkään puolueesta tai mediatalosta.

Miksi sitten ihmiset kokevat haluttomuutta asioiden muuttamiseen demokraattisesti? Vastauksia on monia, jotka johtavat lisäkysymyksiin, mutta aloitetaan yhdellä teorialla, jonka nimi on sankarinpalvonta. Matti Nykänen välttyi aikanaan negatiiviselta mediahuomiolta, vaikka kaikki tiesivät miten hän kännipäissä tunaroi. Alexander Stubbin tiedettiin olevan koulu- ja työpaikkakiusaaja, mutta media piti häntä sankarina eikä antanut hänen uhreille ääntä. Juha Sipilästä tuli sittemmin sankari, vaikka hänen firmoissaan työntekijöiden myrkytystapaukset hoidettiin korruptiolla hiljaiseksi. Hiukan on merkkejä että Sanna Marin saa vastaavaa kohtelua nyt. Vai pitäisikö katsoa historiaa kauemmas? Sanoiko joku presidentti Kekkosen nimen?

Yhdysvalloissa yksi monista likaisen vallanpidon muodoista on korkein oikeus, johon puolueet nakkelevat omien arvojensa edustajia pitämään valtaa pysyvästi, vaikka oma puolue äänestettäisiinkin pois. Haukumme jenkkejä, mutta katsommeko peiliin? Täällä niin valtion kuin kaupunkien hallituksetkin pistävät viranomaisasemiin pitkäksi aikaa uusia nimiä vain ja ainoastaan puoluekriteerein, eikä asiantuntemuksella ole etäistäkään merkitystä valinnoissa. Viranomainen jää töihin pitkäksi aikaa, tekemään haluttua politiikkaa, vaikka rekrytoinnin tehneet päättäjät äänestettäisiin vaaleissa pois. Tämäkin on yksi monia vastauksia siihen, miksi demokratiaan ei luoteta. Tämä on myös itseään ruokkiva sykli, sillä jokainen valtaan tullut puolue lupaa korjata ongelman, mutta käytännössä päätyy rekryämään politiikkansa suojelijoita kahta härskimmin. Kansa vihastuu enemmän, päättäjät pelästyvät ja vallan menetystä pelätessään ryhtyvät entistä törkeämpiin keinoihin ikuisen asemansa suojelemiseksi. Suomi ei ole diktatuuri, mutta hyväsisaruskerho on yksi varma askel siihen suuntaan.

Opetelkaa uimaan!

Väliotsikon sanonta on yksi malliesimerkki siitä, miten poliittinen toimija voi hetkessä halveksia huomattavan kansanryhmän merkittäviä huolia ja murheita. Emmekö vieläkään ymmärrä, että huolet, murheet – tunteet – voivat olla aitoja ja huomionarvoisia, vaikka niiden taustalla ei ehkä olisikaan kivenkovaa faktaa? Jos halveksimme huolestuneita kansalaisia, muuraamme vakaan peruskiven demokratian ulkopuoliselle aktivismille, jonka myötä pahimmillaan soitetaan pappia. Suomi on maa, jossa koululaisia murhataan luokkiinsa, uusnatsit hyökkäävät poliitikon kotiin ja ilmastonmuutoksesta huolestuneet nuoret eivät keksi muuta toimintatapaa kuin sodan yhteiskunnan instituutioita vastaan. Totisesti minä kysyn: miksi?

Demokratian sivuraiteille eksyneillä on usein epärealistisia vaateita ja kuvitelmia, mutta usein taustalla on lopulta vain halu tulla kuulluksi, halu keskustella, halu ymmärtää. Meidän ei pidä hyväksyä väkivaltaisia järjestöjä tai ääriliikkeitä, mutta meidän ei myöskään pidä hyväksyä saamattomuutta niiden äärellä. Meidän on kysyttävä heiltä: miksi? – mieluiten ennen kuin on liian myöhäistä.