Suomi oli jo ennen koronaakin mielenterveydellisten ongelmien kärkimaita ja nyt ihan ymmärrettävästi ongelmat ovat entisestään korostuneet, kun huoli huomisesta koettelee joko suoraan tai välillisesti suurta osaa väestöä.
Erityisesti nuorten mielenterveys järkkyy, kun elämän nälkä tukahtuu rajoitusten ja kieltojen sekamelskassa.
Meille, joilla perälauta on lähempänä ja joiden parasta ennen päiväys on jo aikaa sitten mennyt umpeen, niin meille tämä korona rajoituksineen ei ole suurempia ”purujen kastelemisia” aiheuttanut.
Itse en ole mielen harmitukseeni turvautumassa pilleripurkin kaikkivoipaisuuteen ja en suinkaan ketään arvostele jos niistä avun saavat, sitä vartenhan ne on kehitelty, että ihminen ”koppansa” saisi palautettua takaisin normaaliin ”dataansa”.
Minulle metsä toimii saman aikaisesti sekä apteekkina että kirkkona ja se on minun hoitokeinoni, kun ahistaa tai muuten tuntuu seinät kaatuvan päälle tai muuten, vaikka melankoliaan olenkin taipuvainen, niin se ei pääse vallitsevaksi, kun metsä antaa ja armahtaa pientä kulkijaa.
Väitän, vaikka en mikään tietäjä iän ikuinen olekkaan, niin ei varmasti olisi kenellekkään pahitteeksi, että heille suositeltaisiin päivittäistä oleskelua ja samoilua metsässä aluksi pieninä annoksina ja sitten pidempiä yön yli muodostuvia ”hoitokertoja”.
Meille vanhemmille ikäluokille metsä koetaan turvapaikaksi, mutta erityisesti nuorillemme tätä suosittelen, sillä he ovat suurelta osin irtautuneet luonnosta ja metsä ja hiljausuus koetaan pelottavana elementtinä, mutta takaan, että kun he vähä vähältä pääsevät kokemaan metsän parantavan vaikutuksen mielensä ja ”kielensä” hyvinvoinnissa, niin sen jälkeen heitä ei saa sieltä pois pysymäänkään ja kirkot ja apteekit voivat pitää tunkkinsa ja pilleripurkkinsa hyllyissään.
Se vaan on ensin tuo metsä tunnistettava Espa ei todella ole metsä vaan muutama tammi siellä seisoo
Mutta monelle esim Helsinkissä ei ole mahdollisuutta metsään mennä kävellen sinne on liian pitkä matka
Eikä tuo Nuuksio paljon auta terv tepivaari
Kyllähän Arvi tuo on tuttuakin tutumpaa asiaa; mitenkään en pystyisi laskemaan metsässä viettämiäni öitä, niin paljon niitä on.
Tuota yksin metsässä yöpymistä pidetään nykyisin jonkinlaisena ekstreamina; miten se sellaista voisi olla, kun metsässä alkaa väsyttämään kulkeminen, tehdään pesä ”kuusen persiiseen” ja nukutaan yö pois. Hyvillä varusteilla edes tulia ei tarvita, ei edes talvella, kokemusta on.
Lumikuoppakin on aivan oiva nukkumispaikka, poronnahkoja alle ja makuupussiin. Muuten niistä poronnahoista; minä kun en ole koskaan kokenut mitään Lapin tenhoa, enkä taikaa, kaikkialla Suomessa löytyy aivan upeita maisemia ilman Lappiakin. Lapissa on siksi paljon tullut kuljeskeltua, ettei sinne mitään kaipuuta edes ole.
Minulla onneksi tuo metsä alkaa aivan pihapiiristä, ei sinne erikseen tarvitse mennä.
Metsä, puistot, järvi tai meri, multasormet hevonpeessä pitää mielen tiellä.
Minä teen monasti vielä niin, että valvon koko yön nuotiolla vain kahvipannu ja tähtikirkas yö seuranani, jossa ei liikahda lehtikään ja silti valvotun yön jälkeen seuraavana päivänä olen valmiina menemään vaikka per.. edellä puuhun pirteänä kuin peipponen.
Viime talvena olisi ollut mainio tilaisuus kokeilla lumiluolassa yöpymistä. Mutta kokeilematta taas jäi. En osannut mielessäni kuvitella kätevää ovea.
Se lumiluola ei liene kokemukseni mukaan paras mahdollinen majoite; se kondenssivesi ja jos jonkinlaisen oven laittaa, ei kun pahenee.
Paras on riittävän syvä lumikuoppa, ei tuuli haittaa ja jos lunta hipsii, louevaate kuopan hyli mutta päistään auki. näin olen monet vuodet kovassakin pakkasessa kokenut. Kovin pakkanen muistaakseni oli +43 astetta Värriötunturin kurussa.
Kiitti vinkistä. Uskomattomalta tuntuu. Vuosituhansien takainen tilanne taivaankannella olisi kyllä katselin arvoinen kohde. Revontulia unohtamatta.
Tuliko mitattua lämpötilaa kuopan pohjalla? -20 olisi vähän jo liikaa.
Juuri luin lehdestä, että masennus vie kymmenen ihmistä joka päivä eläkkeelle.
Korpimetsässä kun vaeltaa, ei tule ketään ihmistä vastaan, muuta ei tarvita. Ihan parasta.
Marko,- ja kun yksin on, niin ei tule kenenkään kanssa riitaa.
Näinhän se 😆👍
Minä riiheän mielelläni, mutta yksinkin pärjään. Tutuillani ei valitettavasti ole retkeilyharrastusta. Yhden tutun mökillä on tullut usein vierailtua, mutta hän ei kalasta, vaikka on oikeudet laajoihin vesialueisiin ja metsästysmaihin.
Ei minunkaan saalistusviettini mitenkään ylikehittynyt ole.
Yhden tutun kanssa kalastelin ennen paljonkin, mutta otti sitten sellaisen akan, ettei saanut häntä veneeseen millään. Mies luopui mieluummin veneestään kuin akastaan. Käsittämätöntä.
Kumiveneen ostoa olen joskus harkinnut, mutta kun tuota tavaraa on muutenkin liikaa.
Haaveena on ollut vaeltaa Ruotsissa Akka-tunturin tienoille. Viitisen vuotta sitten tein kuntotestin erinomaisin tuloksin. Mutta nyt saattaisivat jo viidentoista kilometrin päiväetapit aiheuttaa ylirasitusta.
Matka Sevettijärveltä Pulmankijärvelle on ollut usein mielessä. Mutta se pitäisi köpötellä takaisinkin, kun ei jaksaisi maksaa taksikyytiä. Voisi muona loppua kesken. Pitäisi tehdä kompromissi ja kääntyä puolesta välistä takaisin ja sekös vaivaisi.
Nyt olisi kiva lysteillä Luostolla ja pelehtiä Pyhällä ja hiihtää se väli. En muista miten hurjia laskuja reitillä oli, vaikka pari kertaa on tullut hiihdeltyä. Jääkelit ovat joskus melkein kitkattomat ja laskuissa meno sen mukaista.
Yksin sitä minäkin vaeltelen, sienestämässä, marjastamassa ja vuosikymmenet sitten metsästämässä.
Meillä nyt ei tosiaankaan sellaisia savolaisia korpimaisemia paljon ole kylpytynnyreineen. Meillä oikeastaan on ainoastaan metsää. Mökkejä siellä täällä.