tänään en jaksa hymyillä
olen väsynyt kaikkeen
talebaneihin, koronaan
itseeni, saamattomuuteeni
aioin kiukutella koko päivän
pyörien itsesäälissä
miten vähäpätöisen elämän elin
varisen alas kuin puiden lehdet
maadun lehtien mukana
eikä keväällä enää kukaan minua muista
puihin nousevat uudet lehdet
uudet ihmiset ottavat paikkani
havahdun puhelimen ääneen
rakkaani siellä
iloisella mielellä
sanoo ikävöivänsä
lasken kissan sisälle
hyppää rintaani vasten
puskee poskeani vasten
nuolee käsivarsiani, kaulaani
kehrää onnellisena
taas kerran mieli teki kuperkeikan
elämä on sittenkin ihanaa
rakkaat ihmiset
läheiset, ystävät
taas jaksan elää
Hannu Tiainen
24.8 2021
Sinä se Hannu osaat pureutua ihmismielen ytimiin ja perusteellisesti.
Lähestyvä syksy tuo juuri tuommoisia mielikuvia ihmisen pieneen mieleen.
Osaan minäkin nauttia Mirrin huomionosoituksista, aina silloin tällöin havahdun siihen kun, yksin luultuani olen; se tuttu pusku jalkoihini.
Mirri muuten on ottanut Volvon suosikikseen; postipolullamme se ei koskaan unohda kynsiä sen renkaita, ennen teki vaimon Fiatille. Merkillinen kissa, sanoisin ja minulle niin tärkeä.
Kyllä täytyy tunnustaa että Hannu alkaa olla täysiverinen lyyrikko.
Kuten edelliset sanovat.
Syksy on vähän semmoinen, mutta se on toisaalta siirtymäriitti luonnolle – ja voi olla ihmisellekin.
Miksi säälimättömyyttä itseä kohtaan kutsutaan itsesääliksi?
Pitää vähän sääliä itseään ja hevostaan.
Kiitos ”pojat” kannustavista kommenteista.