Karanteenissa – osa 2

Keskiviikko 10.3

Vilma kisu piti tuttuun tapaan huolen herätyksestä puoliseitsemän aikaan. Hieman vielä petillä loikoillessa ja venytellessä vartaloa, kuulostelin kuntoani. Yhä oireeton. Kummasti sitä alkoi elää ikäänkuin koronapeikko kulkisi koko ajan olkapäillä. Soitto Mirjamille, siellä myös olo tuntui normaalilta.

Kello 8 piippasi puhelin tekstiviestin merkiksi. Kädet täristen avasin viestin. Syvä huokaus, testi oli negatiivinen. Sinällään helpotus, vaikka tulos ei taannut, etteikö korona voisi vielä ilmaantua. Myös karanteeni jatkuu alkuperäisen suunnitelman mukaan. Silti, huh huh.

Päivän soittoilla totesimme Mirjamilla olevan puutetta eräistä elintarvikkeista, kuten itselläkin leivästä. Mitä tehdään? Kehoitin soittamaan mainiolle naapurille Erkille, josko hän kävisi kaupassa. Kuinka ollakkaan, Erkki oli tullut auraamaan pihan mönkijällä ja hän oli luvannut hoitaa kauppa asian.

Alakulo meinaa saada otetta. Makailen sohvalla puhelinta näppäillen. Alan miettiä syvällisemmin etätöitä ja eristyksiä. Olen suhtautunut noihin ehkä liian kevytmielisesti. Taas kerran joudun myöntämään vajavaisuuteni. Olin toki ymmärtänyt tuskan olla eristyksissä ja etätöissä, kun asutaan lähiöissä tai muualla kaupungissa ahtaissa tiloissa. Nyt aloin omien kokemusten kautta ymmärtää mitä karanteeni oikeastaan voi olla. Vaikka olen tottunut olemaan paljon yksin ja nautin yksinäisyydestä, on se silti eri asia kuin eristys. Aloin ottaa kokemuksena ja opetuksena oman ja Mirjamin karanteenin.

Meidän tulee ottaa huomioon kaikessa elämässä ihmisten erilaisuus. Jokainen kokee omalla tavallaan asioita, eikä meidän pidä omien mieltymysten tai periaatteiden tähden tuomita toisia. Sen tästä opin ja tallensin takaraivoon.

Iltapäivällä muistin elinvoimakokouksen johon olisi pitänyt osallistua. Soitto kunnanjohtajalle. Kerroin tilanteeni, hän toivotteli parasta ja lupasi pitää ajantasalla kokouksen annista.

Erkki oli tuonut rapuille ostokset ja nyt mietimme miten saan omani? Yhä on kiivaampi halu tavata. Lupaan kuitenkin pysytellä kotona ja pärjään kyllä ruuan suhteen. Mirjam on tuttuun tapaansa tomerana, puita kantaen sisälle, kun olin ollut siitä huolissani.

Käyn pihalla, kolaan lumia, kannan puita sisälle. Hyvä kun sain raitista ilmaa ja edes hieman liikuntaa. Vähän erilaista kuin sohvalla kylkeä käännellen puolelta toiselle.

Ilta kuluu tylsistyneenä. Vältän yhteiskunnallallisia uutisia, kun kerrankin saan olla niistä ilman, stressiä ottamatta. Jotain hyvää taas löytyi eristyksestä.

Illalla menemme tahoillamme nukkumaan – oireettomina.

Torstai 11.3

Aamu alkaa kuten muinakin aamuina. Oireita ei ole havaittavaissa, kummallakaan. Siis jo seitsemäs päivä putkeen ilman minkäälaista vihjettä koronasta. Olisimmeko sittenkin välttyneet tartunnalta?

Aamupäivällä kirjoitan runon Kaksijakoista. On siinä kieltämättä tunteiden myllerrystä laidasta laitaan.

Mietimme, pitäisikö minun kertoa naapurille tilanteesta ja kysyä käviskö he kaupassa minulle. Tiedän, että taatusti kävisivät. En kuitenkaan tahdo rasittaa heitä, työssäkäyviä, joten soitan ystävälleni Antille. Hän on heti valmis kuin lukkari sotaan, eikä kauaa ole kun oveen kolkutetaan. Hätäisiä karjalaispoikia kun olemme, niin vaihdamme nopsaan muutaman sanan, kaukana toisistamme. Ehdimme kirota tämän viheliäisen koronan sinne alimpaan, tiedätte kyllä minne.

Tartuntatautihoitaja on kiitettävästi soitellut ja kysellyt kuinka pärjään ja mikä on Mirjamin tilanne. Hyvää huolenpitoa, tunnen oloni rauhalliseksi, kun tiedän olevani tarpeen vaatiessa hyvässä hoivassa.

Ilta ja yö menevät vanhaan tapaan, ei kerrottavaa jälkipolville. Jos unohdetaan tunteiden sekamelska. Tunteiden kirjo vaihtelee tunneittain.

Perjantai 12.3

Heti aamusta alamme vakavasti miettiä tapaamistamme, olemme yhä oireettomia. Mirjam on viikolla raivannut pakastimet, pessyt ja puunannut. Ruokaa olisi yllinkyllin, kun vaan lähtisin hakemaan. Kiusaus on erittäin suuri.

Päivällä soittelen tutut läpi ja kyselen heidän mielipiteitään, voinko edes käydä hakemassa ruuat vaikka rappusilta maskit kasvoilla ja hanskat kädessä. Enemmistö on sitä mieltä, että kaiken maalaisjärjen mukaan voit hakea. Näin pärjäät ruuan suhteen karanteenin loppuun saakka. Ennen kaikkea saisin myös vettä, sillä talven ajan tuon veden Mirjamin raanasta tai Maurintorilta, mutta se on poissuljettu.

En kuitenkaan lähde, mutta saan ystäväni tekemään keikan ja näin ruoka – ja vesivarastoni täydentyy. Saunaan tekee kovasti mieli. Oma saunani on kylmillään talven, pumppu jäässä, joten ei voi kuin kärvistellä.

Illalla alan huolestua todenteolla. Mirjam kertoo olevansa kipeä, ääni tukkoinen, hieman lämpöä ja ajoittain huono olo. On jo petillä kun soitin. Minä kun olen tullut äitiini, joka kantoi huolta toisista, niin nyt huoleni alkavat kasaantua ja synkemmät mielikuvat päähän tekevät tuloaan.

Sängyssä pyörin yli puolen yön ja mietin näemmekö enää koskaan rakkaani kanssa, jos hänellä onkin koronavirus. Huokaillen vaivun uneen.

Seuraavassa osassa kerron miten viikonloppu ja alkuviikko karanteenin loppuun meni. Jatketaan tarinaa siis huomenissa.

3 vastausta artikkeliin “Karanteenissa – osa 2”

  1. Tuosta Hannun tarinoinnista koen aika ison osan ihan jopa omakohtaiseksi, kuten esim tuo pienikin poikkeus arkirutiineista, aina ensikokemus; pelkään pahinta, kuin myöskin tuo ”suuttua tussahtaminen” ja nopea leppyminen.

Kommentoi