Eräs mies

Tämä tapahtui silloin nuoruudessani, kun televisio ei näkynyt vielä täällä Lapin perillä ja kun suuret savotat olivat lopuillaan ja kun talon ovella oleva luuta kertoi, ettei ketään ollut kotona.

Eräänä syyskesän iltana meille tuli harmaapäinen kulkujätkä (savotasta toiseen kiertäviä metsätyömiehiä sanottiin silloin kulkujätkiksi). Mies kysyi saisiko hän olla talossa yötä. Mies sai luvan yöpyä talossa. Mies oli kovasti hiljainen ja minä, joka olen aina ollut utelias kaikesta mitä on ja tapahtuu maan ja taivaan välillä, olin lievästi sanoen kiinnostunut tämän hiljaisen miehen elämäntarinasta: miksi noin vanha mies ei ole jo vanhainkodissa? Miten se jaksaa vielä tehdä pöllejä? Mistä päin Suomea se on kotoisin?

Isosisä, minä ja vieras nukuimme samassa huoneessa. Siinä nukkumaan laitellessa vieras ja isoisä vaihtoivat muutaman sanan. Ymmärtelin, että molemmat olivat sodan kokeneita miehiä. Eivät ne paljoa puhelleet. Vaistosin että vieras oli jotenkin melankolinen, jos olisin silloin sellaista termiä ymmärtänyt.

 

Tuli aamu. Ämmi oli lypsyllä ja vieras mies ja äiji istuivat kahvipöydässä. Pöydässä oli voita leipää, suolapalaa ja känttyäkin. Äiji kehotti vierasta kastamaan. Vieras joi kahvinsa, kastoi ja oli jotenkin levottoman oloinen. Seurasin syrjästä ja olin tikahtua uteliaisuuteen. Mietin lapsentajullani, että tuollakin yksilöllä, jonka nimeä en edes  tiedä, on oma historiansa ja tarinansa.

Vieras hankkiutui lähtöön. Sillä oli reppunsa porstuassa. Mies nosti repun selkäänsä, oli jo lähdössä, mutta kääntyi takaisin ja kysyi keittiön ovella: ”Missä on lähin savotta?” Äiji vastasi että Karhulassa (paikka oli meiltä noin seitsemänkymmentä kilometriä pohjoiseen). Mies kysyy: ”Onko Kallon ja Kaukosen välillä mitään isompaa jokea?” Äiji vastasi, että puolimatkassa on Lainiojoki. Mies sanoi: ”Minä hyppään sitten siihen!”

Mieheltä pääsi nyyhkäisy, mutta hän kokosi nopeasti itsensä ja itselleen suuttuneena lähti ripeästi ovesta ulos.

Menin kamariin katsomaan miehen menoa maantielle. Selässä oli laiha reppu, josta pilkisti esiin kirves ja puupäisen pokasahan pokat. Minä tunsin sanomatonta sääliä miesparkaa kohtaan ja mietin: onko se ryypännyt rahansa, niin ettei ole varaa linja-autokyytiin, vai miten se oli noin epätoivoinen? Mies pääsi maantielle ja lähti talsimaan Kaukosta kohti. Menin takaisin keittiöön ja sanoin äijille:”Hyppääköhän se oikeasti Lainiojokeen?”

En unohda koskaan äijin katsetta. Hän ei sanonut sanaakaan eikä hänen tarvinnutkaan sanoa. Siinä katosi aika ja sukupolvien välinen kuilu, vanhan ja nuoren sielut kohtasivat toisensa ja viesti oli: näin helvetin kovaa voi ihmisen elämä joskus olla, ja tästä ei sitten puhuta.

 

En ole siitä asiasta puhunutkaan ennen kuin joskus 1990-luvulla, kun kirjoitin tästä tapahtumasta paikalliseen kulttuurilehteen. Siinä ilmaisin myös sen, että tuskin se harmaapäinen kulkujätkä niin vanhan vanha oli, oli ollut vain huonon katon alla.

 

 

17 vastausta artikkeliin “Eräs mies”

  1. Olipas koskettava tarina. Tuollaisia elämän maahan lyömiä ihmisiä on paljon aikoinaan kiertänyt Suomea, eikä tälläiset ihmiskohtalot aivan anhittomissa ole tänäkään päivänä.

    Kiitos Lasse tarinasta. Tälläisiä lukiessa tulee aina mieleen kuinka hyvin itsellä sentään asiat on.

  2. Olkaa hyvä vain.
    Kyllä tuon miespoloisen yöpymisvierailu meillä jäi ikiajoiksi mieleeni.

  3. Kyllähän näitä kulkujätkiä katosi selkosiin melkoinen määrä hävisivät kuten se kuuluisa pieru saharaan jos löyty useimmiten ei löytynyt yhtään mitään terv tepivaari

  4. Olihan näitä lentojätkiä 50-luvulla vielä paljonkin, ihan täällä Etelä-Suomessakin.. Kulkivat savotasta savottaan, eivät omistaneet kuin laihan reppunsa ja pihkaiset kourat.

  5. Koskettava tarina menneiltä ajoilta. Isäni koti, maatila oli pienellä kylällä Pohjois-Savossa. Talossa yöpyvistä kulkujätkistä kuulin minäkin tarinoita, en kyllä muista että näin koskettavia.

  6. Jokaisella on oma polkunsa ja kaikilla ei ole hyvät lähtökohdat eikä varakkaita vanhempia auttamaan… Itse lähdin 15 v omilleni maailman turuille ja matkalla kolhujakin mutta niistä selvinneenä elelen seesteistä aikaa en yltäkylläistä mutten rutiköyhääkään…

  7. Noita ns. lentojätkiä tai kulkujätkiä oli paljon täällä Lapissa, varsinkin toisen maailmansodan jälkeen aina 1960-luvulle asti, kun ns, suuret savotat tarvitsivat työvoimaa.

    On niitä ollut ennenkin, joskin vähemmässä määrin kuin sotien jälkeen.
    Täällä meitin kairassa oli suuri savotta vuosina 1912-1913. Sitä sanottiin ”Villiksi talveksi”. Savotassa oli muistaakseni noin tuhannen metsätyömiestä ja yli neljäsataa hevosta. Osa työmiehistä oli majoitettu Kallon kylän taloihin ja kylän lähiympäristön alueelle yhtiön tekemiin savottakämppiin.
    Näissä työmiehissä oli lähialueiden miesten lisäksi paljon ”kulkujätkiä”.

    Nämä ”kulkujätkät” olivat viinapäissään hurjapäistä porukkaa. Tapahtui myös miestappoja, ja viimein homma meni niin levottomaksi, että Kittilän nimismies tilasi Oulusta ratsupoliiseja rauhoittamaan tilannetta. Silminnäkijäkertomusten ja muidenkin asiatietojen mukaan hurjapäisimmät ”kulkujätkät” menivät kylän keskellä olevan Syväjärven jäälle ottamaan vastaan ”ryssän kasakoita” eli ratsupoliiseja. Siinä ammuskeltiin puolin ja toisin, osa ”kulkujätkistä” sai surmansa ja loput pantiin rautoihin ja vietiin vankilaan, myös yksi ratsupoliisi sai surmansa pistoolin luodista.
    Tämän jälkeen tilanne Kallon savotoilla rauhoittui.

    Kirjoitin näistä Villin talven tapahtumista, sanoisinko draamallisen artikkelin, ”Kittilän joulu ja kulttuurilehteen”, jonka avustajana olin useampana vuotena. Ällistykseni oli melko suuri, kun silloinen lehden päätoimittaja soitti ja sanoi: ”Ethän suutu, jos hyllytän juttusi? Se on liian verinen Joululehteen. Hyllytin myös Raekallion Matin runon, joka kertoi entisaikojen karhunpyynnistä ja jossa kirveet lentelivät ja verta oli hangella.”

    Sanoin etten suutu, mutta suutuinhan minä. Olin ottanut huomioon täti tiukkapipon uskonnollissävytteisen mielenlaadun ja kirjoittanut juttuni siistimmän kaavan mukaan. Ja paikkakunnan historiaahan se on, ajattelin. Mutta anti olla, jos ei kelpaa.

    Pitää penkoa tuolta ladon varastosta, josko löytäisin ne mainitut kulttuurilehdet, joissa on minun kirjoituksiani. Niistä on osa ehkä tallentamisen arvoisia. Afrikkalainen sanonta kuuluu, kun ikäihminen kuolee: Taas meni kirjasto hautaan.

  8. Oiva Arvola oli kylässämme opettajana 1960-luvulla. Hän ei ollut vielä silloin kirjailija, mutta kovasti hän kirjoitteli kulttuurishistoriallisia juttuja Pohjolan Sanomiin, ja ehkä myös muihin julkaisuihin.
    Muistan kun Arvola haastatteli äijiä eli isoisääni radioon näistä ”Villin talven” tapahtumista ja kirjoitti siitä myöhemmin jutun, ainakin Pohjolan Sanomiin, ja myös Yleisradio julkaisi Arvolan historiikin ”Villistä talvesta”.
    Kirjailija Oiva Arvolahan kuoli jokin aika sitten. Kyllä hän oman puumerkkinsä jätti Suomen kirjallisuus-ja kulttuurihistoriaan.

  9. Jotakin kannattaisi vieläkin kirjoittaa ihan oikeasti paperille – vaikkapa kirjaan. Kirjaa voi lukea vaikka 100 vuoden kuluttua, mutta ainakin osa digimuotoon kirjoitettavista jutuista ei ole välttämättä helposti luettavissa, jos ollenkaan, 100 vuoden kuluttua.

  10. Meille, Ylöjärvellä asuessani lapsena, tupsahti aina jonkun vuoden välein saman sukuniminen mies, Veikko, isäni serkku, jolla oli pyörä ja reppu. Kortteerasi muutaman päivän, joskus viikon. Teki puita ja muita sekalaisia hommia, istui pöydässä syömässä ja häipyi taas kuukausiksi kunnes taas tuli uudestaan ja uudestaan. Rahaa hän ei koskaan pyytänyt.
    Viimeisen kerran ennen katoamistaan, hän kysyi saako tuoda ullakolle kuorman tavaroita- sai tuoja, Ullakko täyttyi valtavasta määrästä kirjalaatikoita, vaatteita ja mattoja. Sinne ne jäivät kymmeniksi vuosiksi. Mies häipyi eikä sen koommin kuulunut tavaroitaan hakemaan. Vanhempani peratessa hänen tavaroitaan, kirjallisuus osoitti, että Veikko oli oppinut mies.

    Hänen sisarensa, Laina, oli tavoiltaan samanlainen, tuli tupsahtaen ja häipyi. Kertoi joskus olleensa hetken aikaa jossain opettajana ja häipyi taas. Pysyvää osoitetta hänellä ei ollut. Hän oli hyvä laulaja ja soittaja ja me istuimme useasti pianon ääressä. Minä säestin ja hän lauloi ja opetti. Laina oli vihitty pappi. Hänestäkään ei muuta kuulunut kuin, että jonnekin Kesälahdelle hän oli päätynyt.

    1. Entä paperilaatu, entä painomuste ? Lyijykynä on ainakin ”painomuste”, joka säilyy. Entä nykykirjapainojen painomuste ? Laadukas puusellusta tehty pitkäkuituinen paperi säilyy.
      Kuvamateriaalit säilyvät ikivanhoilla lasinegatiiveilla.

  11. Valtionarkiston pääjohtajan mukaan kirjat ja muut arkistoidut dokumentit säilyvät lähes ikuisesti. Nyt digitoitu aineisto sähköiseen muotoon on ongelmia täynnä. Mikä digitekniikka ne avaa 100 vuoden päästä?

  12. Ei ole pitkä aika, kun katsoin televisiosta mielenkiintoisen dokumentin Kuolleenmeren kirjakääröistä ja niihin liittyvistä mahdollisista väärennöksistä.
    Kyseiset kirjakääröt löydettiin vuosina 1947-1956.
    Radiohiiliajoitusten ja tekstianalyysien mukaan kääröt on kirjoitettu 100 eKr ja 100 jKr välisenä aikana.

Kommentoi