Arjen pienistä papanoista se onni rakentuu.

Tiedän kyllä kirjoittavani nyt sellaisesta aiheesta ja aihepiiristä, joka nostaa varmasti myrskyn vesilasissa.

Olen tätä ihmisten alinomaista voivottelua saanut kuunnella, kuinka he ovat joutuneet yhteiskunnan kaltoin kohdelluksi ja kuinka ovat nyt velka,-ja köyhyysloukussa, mutta kun vähän pintaa raapaisee, niin varsin monen, ei kaikkien, tilanteeseensa syyllinen löytyy omaan kurjuuteensa vain omaan peiliinsä vilkaistessaan.

Rajaan nyt pois ne, jotka sairauden ja terveytensä menettäneinä ovat joutuneet ahdinkoon.

Mutta sitten siihen suureen joukkoon niitä, jotka kitisevät kohtaloaan ja kurjuuttaan, kun leivän päälle ei olekkaan enään laittaa muuta lihaa kuin ylähuulensa.

Se on uskomatonta, kuinka oman elämän hallinta ja talouden realiteetit ovat niin hukassa joidenkin ihmisten arjessa, että ei osata mitoittaa kulutustaan tulojen ja menojen mukaiseen tasapainoon ja sitten ihmetellään kun vouti ja ulosottomies on ovella, että kuinkas tässä nyt näin pääsi käymään.

Kun valtaosan tuloista haukkaa sirkushuvit ja materian kaikkivoipaisuuteen uskova kulutushysteria, niin lopputulosta ei kannata ihmetellä ja vielä senkin jälkeen kun totuus paljastuu, niin yritetään jatkaa siitä huolimatta kuten ennenkin, ajatellen että kyllä se yhteiskunta pelastaa ja pidetään kulisseja pystyssä loppuun asti, kulutuspirun istuessa olkapäällä houkutuksineen kuiskien, että hyvä sika elää juomallakin.

Se on varmaa, että suuretkaan tulot eivät ole tae leivän riittämiseksi pöydässä, jos hurvittelu ja kaiken sortin elämysteollisuus on elämän tarkoitus.

Tietenkin ihminen tarvitsee hyvinvointiinsa myös juhlaa ja niitä kuuluisia sirkushuveja, mutta joku tolkku juhlinnassakin ja kyllä niillä pienemmilläkin ansioilla ja palkkatuloilla hyvin pärjää, eikä tarvitse seuraavan päivän leivän riittävyyttä epäillä, kun on budjetti tasapainossa ja pahanpäivän vara ”sukanvarressa”,

Uskon että me suuret ikäluokat olemme osanneet ja osaamme mitoittaa taloutemme kestävälle pohjalle, mutta nuoret ja nuoret aikuiset tuntuvat elävän kuin viimeistä päivää, vailla huolta huomisesta ja vaikka velaksi, kun normaali arki ei enää tunnu miltään.

Ehkäpä nuoret odottavat vain meidän raivaavasukupolvien arkkuun laittamista, että perinnöillään saavat velkansa ja vippinsä kuitatuksi ja sirkus ”sariola” saa jatkumon.   Mutta näyttää ainakin maaseudulla ja yleensä kasvukeskusten ulkopuolella kiinteistöistä tulleen lähinnä rasite ja taloudellinen taakka saajilleen ja monille vanhuksille elämän turvaksi hankittua kotia ei kukaan enään ota eikä osta ristikseen.

14 vastausta artikkeliin “Arjen pienistä papanoista se onni rakentuu.”

  1. Tullut Arvin tarinoita arvosteltua joskus mutta nyt on hän oikealla asialla. Ihminen on heikko ja maailma täynnä houkutuksia, trendejä ja hauskanpitoa ynnä pikavippejä ja osamaksulla maksamisen mahdollisuutta.
    Maailma on myös kova, esimerkiksi lapsille (myös itselle) on hankittava merkkitavaraa että ei erotu joukosta luuserina.

    1. Yleensä, ei aina se menee niin, että jos vanhemmilta on ollut ja on elämänhallinta vähän niin ja näin, niin kyllä se todennäköisesti on katkeamaton sukupolvien välinen ketju.
      Vaikka kovaa panostusta se vanhemmilta vaatii, että pystyy kasvattamaan lapsistaan tervepäisiä kansalaisia, kun näyttää ympäröivä yhteiskunta olevan sairas kaiken sallivine ja hyväksyttävine lieveilmiöineen ja jossa vapaus on oikeus ja velvollisuudet sairaus.

        1. Paljon voidaan havaita Matti nykysuomessa, että järjen käyttö on kielletty ja meidän ikäpolvillemme kun sanottiin, että maalaisjärkeä käyttämällä kaikesta selvitään, mutta nykyään maalaisjärkeä pidetään taantumuksellisena ja kilpailuyhteiskuntaa haittaavana ongelmana, joka taidetaan jo nykylaeissa rinnastaa vihapuheeksi.

          1. ”Pojat” taitavat elää voimakkaasti menneisyyden ihanteissa ja omissa muistokuplissaan vrt. nykypäivän kotkotukset, missä jälkipolvemme nyt elävät.
            Silloin ei ollut rahaa mihinkään, vaan piti elää juuri ja juuri sillä, mitä suuhunsa sai ja vaatteet päälle omavaraistalouksissa. Ja se oli sodan jälkeistä elämää kaikilla paitsi kultalusikkaporukalla.

            Äijät olivat töissä osa tehtaissa tai hevosen sutsissa, äidit kotona. Isät lukivat salaa Jallua ja ryyppäsivät viikonloppuisin ja äiti kaulin kädessä pompottamassa.
            Viikarit touhusivat mitä silmä vältti ja kärräsivät likkoja heinälatoihin. Kortsuja roikkui puun oksilla. Ja penskoja syntyi.
            No, meikäläisen jälkipolvi ajaa Avantilla hevosensa paskat kompostiin, jota minä sitten levitän omalle pellolleni. Väliaikana keksii hulluja kuin isänsäkin. Viimeksi digitaalisen linnunpöntön, joka lähettää kuvia mitä pöntössä poikasille pesimäaikaan tapahtuu. Sitten päivät etätöissä teams-palavereissa ruudun vieressä, kun konttori pääkaupungissa lopetettiin ja kokoontuvat säännöllisesti yritysvuokrahotellissa ( Iso kansainvälinen firma).

            Tytär perheineen pitää Suomen vientiä pystyssä Saksasta käsin. Siellä eletään maan tavoin.
            ”Ei hävetä meikäläisen katsella peiliin !

            Sodan jälkeisillä opeilla on kiva rämpiä muistojaan, ne eivät nykypolvea kiinnosta.

            1. Minähän jo rajasin pois sairaat ja eikös se narsismi ole aika paha tauti.

  2. Sulla ei ollut kakarana kuin ritsat ja kiviä taskussa, pirunviulu ja kotona 2 TV- kanavaa.
    Nyt kakaroittesi jälkeläisillä on isien esimerkkinä taulutelevisio seinällä ja toinen saatanan kallis naaman kokoinen kullanvärinen taskussa, joka pitää olla komeempi kuin kaverilla.
    Ja paremmat ”adidakset” ja ”fjäll rävenit” selässä kuin kaverilla.
    Ja taskussa röökiä, nuuskarasia tai muuta päät sekoittavaa.
    Katso peiliin !

  3. Kun menneitä muistellaan, mieleeni nousee kuulemani tapaus, jonka keskiössä oli yksi sedistäni, Antti (nimi muutettu). Minulla oli neljä reipasta setämiestä (kaikki jo menneitä) ja tämä Antti oli heistä vilkasverisin. Antti oli tapahtuma-aikaan noin kymmenvuotias.

    Pikkukylän puolen pojat olivat menneet isonkylän puolelle hautajaisiin, myös Antti kahden veljensä kanssa. Ei heillä sinne muuta asiaa ollut, kuin mennä norkoilemaan nisua. Nisupulla oli siihen aikaan harvinaista herkkua.
    Isonkylän pojat ajoivat reviirin väärälle puolelle tulleet pojat pois. Viskeltiin kiviä ja uhkauksia puolin ja toisin. Kylän halkaiseva tievajono oli reviirirajana. Kun pikkukylän pojat pääsivät omalle reviirilleen ja isonkylän pojat jäivät uhmakkaina omalle puolelleen, Antti heristi isonkylän pojille nyrkkiä ja huusi itku kurkussa: ”Kuollaan sitä vielä meidänkin puolella kylää!”.

  4. Muisteloita hieman toisesta kulmasta. Nimittäin erään 1920-luvulla syntyneen uljaasta nuoruudesta, jonka tarmokas veturi puksutti hyvää tahtia urakehityksen raiteella, elintasovuoren rinnettä ylös; sanotaanko reilut 20 mittarissa.
    Matka oli kuin elinvoimaisen tasaiseksi spiraaliksi veistetyn appelsiinin kuori: mehukas, kirpakka, ja piti sisällään elähdyttävää eksotiikkaakin.

    Maailmaa siis kuorittiin auki — ja se oli kaiken kaikkiaan 40-luvun nuorelle kovin innostava projekti, etenkin kun rinnalle lennähti kepeän perhosmaisen taiteilijaluonteen omaava, iloisena feministinäkin kunnioitettava nuori nainen, jonka kanssa matka taittui kahta kihelmöivämpänä.
    Ajasta on tallentunut mm. filmille nuoren herran kumppanistaan ottama valokuva, jossa nuori morsian poseeraa läpinäkyvässä sifonkisessa aamuvaatteessaan makuuhuoneen kynnyksellä, vastavaloon nojaten. <3

    Pariskunnalla oli tapana pitää makuuhuoneensa vaatekaapissa kuohuviinipullollista laseineen, ihan muuten vaan, arkista omaa kahdenkeskeistä kilistelyään varten. Mies vei aina tarjottimen puolisonsa merkkipäivien aamuiksi sänkyyn.

    Vierähtipä vuosikymmenet — ja eräässä kahvipöytäkeskustelussa jakoi sitten tuo taannoin läpinäkyvässä sifonkimekossaan keimaillut kauniin rustiikkisen, tummaksi petsatun antiikkipöytänsä äärellä suullisena perimätietona tarinan isoisästä, jonka nuoruudessa ei murehdittu pikku-asioista, kuten pikkupyykin pesusta, koska mies ei silloin pessyt sukkiaan, vaan otti aina kaupanraikkaat vanhojen tilalle.

    Näin heleästi naurahtaen kilisteli rouva hopealusikkaansa puolisonsa tyytyväisenä nurkkatuolissaan murahtaen, peittäen hiljaa kädellään kahvikuppinsa pulppuavan puheensorinan toisella kierroksella.

    Tällaisia aikoja on vaikea laittaa "paremmaksi" — tuskin lienee tarkoituskaan ylittää muistoja hopeareunuksilla. Valokuvan saa kauniisiin kehyksiin. <3

  5. Se oli kakarana ”kurjaa”, kun joutui oppimaan auton ajoa jo 10-v. Isä istui vieressä ja kuunteli kolinaa ja minä ajoin. Sitten korjattiin milloin mitäkin. No, siinä se ”autonasentajan” alku syntyi, joka on viehättynyt kunnon autoihin.
    Sirklattiin velipojan kanssa halot ja Billnäsillä klapeiksi ja kellariin. Siinä sitä oppi klapikoneeksi 1m3 /h, 12-v.
    Sitten tapettiin Joulusika Eemelin kanssa, kaltattiin ja nostettiin koukkuihin, pilkottiin ja pestiin suolet mustaa makkaraa varten. Sapesta hierottiin potkupallo.
    Sitten oli jo kiiren Maken isän kalanvilelylaitokselle auttamaan mätien kypsytystä. Käytiin kyllä siinä ohessa onkimassa taimenkin viljelyaltaasta kotiin paitettavaksi.
    Niin, ja vene veistettiin Viljon opastuksella ja pantiin Vire keskelle ja menoksi Näsijärvelle.
    Siinä päivien kuluksi opiskelimme kemiaa ja teimme ämpärillisen mustaa ruutia paukkuihin ja raketteihin.
    … kele, jo äiti huutelee, että pojat nyt soittotunnille, Iiponen odottaa. Päästiin sitten TES- tv:ssä soittamaan turkkilainen marssi 4-kätisesti.
    Niin ja menhän oltiin jo huippuvoimistelijoita, kun ope pakotti ja maksoi satasen, kun osattiin kippi, piipeli, kiintopyöräys, takaheilahduksesta puolijättilainen ja merimiesvoltti taitettuna alas.
    Sitten mentiin salaa pössyttämämään tupakkaa nurkan taakse ja maisettiin isän kossupullosta fingerporillinen, eikä ”huomannut mitään”.
    Ja äiti sen kun leipoi, paistoi herkkija,kun niin ”kiltit ja avuliaat” pojat ”auttoivat” ( syömään), siskoista nyt niin väliä.
    Oli meillä niin kurjaa ja köyhää tuo sen aikainen elämä, kun voitiin vain löhötä ja räpältä kideradioo ja tehdä itse omalla kinokameralla filmejä ja piirrellä liikkuvia pimpan kuvia.
    Raha, mikä se oli ? Ei me sellaista tunnnettu. Tehtiin vain bilateraalista kauppaa.

  6. Kyllä Arvilla tässä on totuuden siementä matkassa.

    Hyvä elämä ei ole sitä että on helppoa, vaan sitä että selviytyy haasteista.

Kommentoi