Katsokaa kovan budjetin hittielokuvia, supersankarielokuvia ja sen semmoisia viime vuosilta. Samat tarinat mitkä on kerrottu jo aikapäiviä sitten, mutta nyt päähenkilönä on tummaihoinen hahmo. Hollywood pyrkii tällä tavoin korjaamaan sinänsä surkeaa asennoitumista vähemmistöihin, mutta mielestäni tämä lähinnä halventaa heitä.
Väripesua vai omia tarinoita
Tarinan juju on nähdäkseni siinä, että keskiverto supersankaritarinan kirjoittivat valkoiset heput ensin yhteen muotoon, sitten toiset valkoiset heput sovittivat sen elokuvaksi ja valkoiset tyypit ohjasivat sen valkoisille näyttelijöille. Nyt korjataan viimeinen kohta. Se on eräänlaista valkopesua (mustapesua?). Aivan kun tummaihoisilla ei olisi omia tarinoitaan kerrottavaksi. Kyllä heillä on, mutta isoimmat studiot eivät uskalla niihin tutustua. Siten he valitsevat keinon, jolla he luulevat näyttävänsä vastuullisilta, mutta toimivat tuplat vastuuttomammin.
Muistan nauraneeni vimmatusti pari vuotta sitten Eddie Murphyn tähdittämälle elokuvalle Dolemite is my name. Elokuva perustuu tositarinaan, jossa on ympäristönä ja kontekstina tummaihoisten omat kulttuurit Yhdysvalloissa. Elokuva oli ovela, terävä ja ennen kaikkea persoonallinen. Se ei ollut väripesty vaan osoitus siitä että kaikkien tarinoiden ei tarvitse olla vitivalkoisia tai joillekin mysteerisille valkoihoisille kulttuuristandardeille täysin sovitettua.
Moni varmasti muistaa Shaft-elokuvat jotka ovat melkoisen hieno osoitus kulttuurien yhteistyöstä. Hahmon ja tarinan pohjan kirjoitti valkoinen mies, mutta se muotoutui valmiiksi kun hän tutustui tarkemmin fiktiivisen hahmonsa taustoihin. Parin vuoden takainen viimeisin leffa oli vähän pöhkö (hyvällä tapaa) ja teki huumoria paitsi eri väristen, myös eri ikäisten kulttuureista.
Maailma aukeaa helposti
Ei tämän tietenkään tarvitse rajoittua vain tummaihoisiin. Netflixin ja Apple TV:n kaltaisten toimijoiden myötä näemme originaaleja tarinoita ympäri maailman, eri kulttuureista ja taustoista. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, erilaisuus on katsojalle todella riemullista. On mukava nähdä tarinoita, jonka perusolettamukset eivät ole tuttuja ja turvallisia. Suomalaiset ovat tottuneet katsomaan tekstitettynä saksalaisia dekkarisarjoja, kun eivät puheesta paria sanaa enempää ymmärrä. Eipä siitä hyppy niin pitkä enää ole jos kieleksi vaihtuu ranska, espanja tai vaikka korea.
Ylelle voi nostaa hattua erilaisten tarinoiden tuomisesta luoksemme. Kaupallisella puolella Netflix ansaitsee hatunnoston. Monet pienemmät haastajatkin ovat jo uskaltaneet tuoda esiin tarinoita, joissa eri taustasta tullut ihminen ei ole vain koriste.
Vaan onneksi meillä on Disney-yhtiöt. He ovat esimerkillään näyttäneet, miten päähenkilön tilastoryhmän vaihdolla voi helposti yhdistää surkean tarinan surkeaan yhteiskuntavastuuseen. Hurraa!
Joo, hollywood, bollywood ja nollywood.
Mielestäni asiallinen ja huomionarvoinen blogaus. Kiitos. Olen itsekin pohtinut tätä meidän länsimaisten yhteiskuntien näennäistä tapaa sisällyttää erilaisuutta ikään kuin osaksi meidän oman kulttuurimme (prinsessasatuja, elokuvateollisuuden narratiiveja tai vaikkapa kosmetiikkateollisuuden vyöryttämiä ihanteita). Olen tullut samantapaisiin ajatuksiin, että näennäisen ”hyvä” pyrkimys todellisuudessa halventaa vähemmistöjä, juuri koska heidän oma ääni tai omat tarinat, omannäköisyys tukahdutetaan ja väkisin väännetään/ korvataan jollakin jo toisille valmiiksi rakennetulla, mikä käytännössä tekee saman mitä kenties globalisaatio kulttuureille, joiden omat perinteet ja erityispiirteet korvataan jollakin yleisillä standardeilla.
Tällaista halventamista voi mielestäni kutsua myös rakenteelliseksi rasismiksi tai jos rasismi tuntuu liian voimakkaalta sanalta, niin sen voi korvata vaikka käsitteellä muovisuus. Barbinukesta tulee musta, tiimalasivartaloinen, englantia puhuva, hiuksiaan suoristava disney-prinsessa, jolla on sama historia ja kulttuuri sekä unelmat ja elämän haasteet kuin suomalaisella englantia puhuvalla, itseruskettavia voiteita valkoiselle iholleen levittävällä, kansainvälisiin luksusbrändeihin verhoutuvalla nuorella naisella.
Ongelma lienee siinä, että hakiessamme jotakin yhtä, kaikille sopivaa standardia sekä optimaalista ihannetta, tulemme kumittaneeksi ihmisiltä itseltään sen kaiken persoonallisen kauneuden sekä henkilökohtaiset ominaisuudet ja omaleimaisuuden, joka tekee meistä yksilöistä erilaisia ja jokaisesta omanlaisenaan nätin, tarinan arvoisen ja arvokkaan. Korvaamme omat kulttuurimme ja omat tarinamme jollakin keinotekoisella, muovisella ihanteella, johon kaikki sitten ”valkopestään” tai paremminkin tehdään ihmisistä teollisia piparkakkumuotteja.
Mutta miksi pelkäämme erilaisuutta jopa omassa itsessämme niin paljon, ettemme tahdo erottautua joukosta, vaan itse alamme ylläpitää noita standardeja, naiset pukeutumisensa kautta läpi historian painostamalla muutkin naiset käyttämään puristavia korsetteja tai nykyään vaikkapa legginsejä, joita kun kaikki käyttävät, näyttävät kaikki samalta, puhuvat ja ajattelevat ja haaveilevat samoista asioista? Pelko yhteiskunnan hylkiöksi ja syrjäytyneeksi joutumisesta lienee jopa niin suurta, että se syrjäyttää.
Valkoinen heteromies pelkää niin paljon joukosta erottautumista, että alkaa toimia toisia miellyttääkseen, oman itsensä kustannuksella.
Aikuiset ihmiset katselevat innoissaan Disney-plussan sisältöjä. :/
Ja lopulta olemme kaikki kahlinneet itsemme ihanteisiin, jotka eivät enää palvele edes meitä ihmisiä tai sitä, mikä meissä on yksilöllistä ja erityistä sekä siksi juuri kaunista ja kiinnostavaa.
—
Eikö olisi kiva, kun lapset saisivat leikkiä rauhassa samalla hiekkalootalla kaikenväristen ja -näköisten muiden lasten kanssa ja oppia itse omilta ystäviltä sen, miten tulla toimeen erilaisuuden kanssa tavalla, joka ei nosta ketään eriarvoiseen asemaan tai suosi toisia toisten yli? Jos jotakuta kiusataan, siihen toki on syytä puuttua, mutta ihmisinä, joiden erilaisuus juuri tekee elämästä värikästä ja hauskaa yhdessä oppimista ilman aikuisten väkinäistä väri-/ valkopesua tai erilaisuutta kumittavaa asenteellisuutta, jossa inklusiivisuuden tavoittelukin kenties perustuu erilaisuuden pelkäämiselle?
Jos jollakulla eri kulttuurista tulevalla on ongelmia kielen tai muun kanssa, olisi mielestäni tervettä välittämistä yhdessä kohdata nuo haasteet ja auttaa ihmisiä aidosti ilman ketään halventavaa, väkinäistä muovisuutta. Eri kulttuurista tuleva lapsi voi parhaimmillaan säilyttää oman kielen, omat perinteet sekä omat kauniit kiharat hiuksensa JA oppia suomenkielen, pärjätä koulussa, ymmärtää suomalaista kulttuuria ja suomalaisen kulttuurin vaatimuksia, saada hyviä ystäviä, joilla ei ole mitään ongelmaa erilaisuuden kanssa jne.
Meidän ei tarvitse pelätä itseämme eikä toisiamme tai erilaisuutta, ajattelisin.
—
Mitä tarkoittaa nollywood?
”Nollywood-elokuvien määrittely on aina ollut keskustelun aihe. Alex Eyengho määritteli Nollywoodin ”nigerialaisen elokuvateollisuuden toimintojen kokonaisuudeksi, olipa se sitten englanniksi, jorubaksi, hausaksi, igboksi, itsekiriksi, edoksi, efikiksi, ijawiksi, urhoboksi tai millä tahansa muulla yli 300 nigerialaisesta kielestä”. Hän totesi lisäksi, että ”Nollywoodin historiallinen kehityskulku alkoi itsenäistymistä edeltäneestä ja sen jälkeisestä Nigeriasta, teatteri- (lava) ja elokuva (selluloidi) -ponnisteluista, joita tekivät esimerkiksi päällikkö Hubert Ogunde, päällikkö Amata, Baba Sala, Ade Love ja Eddie Ugbomah. ja muutama muu”.
Termiä Nollywood on vuosien mittaan käytetty viittaamaan myös muihin elokuvateollisuuden sisaryhtiöhin, joiden elokuvat ovat yleensä yhteistuotantoa Nigerian kanssa ja/tai nigerialaisten yritysten levittämiä. Termiä on käytetty myös Nigerian/Afrikan diasporan elokuvissa, joiden katsotaan liittyvän Nigeriaan tai jotka on tehty erityisesti nigerialaisen yleisön vangitsemiseksi.”
(Google-käännös Wikipedian artikkelista)
Muistan lapsuudesta 1930-luvulla ohjatut Weissmullerin tähdittämät Tarzanit. Niissä ainoastaan valkoihoiset Afrikan heimot olivat ystävällismielisiä.
Elokuvat ovat aikansa heijastus.
Tästä koko tarinasta tulee mieleen myös ratkiriemukas koomikkonäyttelijä Gabriel Iglesias. Häntä pyydettiin piirrettyjen klassikkohahmon Speedy Gonzalesin ääneksi. Sitten pian studio alkoi huolestua että hahmohan antaa hirveän stereotyyppisen kuvan meksikolaisista, siitä pitäisi luopua. Iglesias, itsekin meksikolainen, astui studion herrojen eteen ja totesi että älkää nyt helvete viekö pois meksikolaisten lasten omaa supersankaria.
Eli yritys olla ”kultturellisti sensitiivinen” olisi tässä kohtaa iskenyt lujaa vähemmistöön. Onneksi Iglesias oli hereillä. On muuten julmetun hauska tyyppi ja uskomaton ääninäyttelijä, eikä yhtään pelkää tuoda meksikolaista kulttuurivaikutusta joka paikkaan. Suosittelen lämmöllä, Netflix on täynnä hänen tuotoksiaan.
Ei nyt suoranaisesti elokuviin, mutta TV-sarjoihin liittyen (joita itsellä tullut katseltua elokuvia enemmän johtuen mm. siitä, että sarjoihin mielestäni useimmiten saa mahdutettua enemmän ja mielenkiintoisemmin kuin melko rajallisen pituiseen/ usein standardiformaattiseen yhden illan elokuvaan) yksi itselleni ikimuistoinen ja liian valkoiseksi haukuttu (ilmeisesti johtuen siitä ettei sarjan päänäyttelijöissä ole yhtä tummaihoista kiintiönäyttelijää) draama-komedia on Lena Dunhamin luoma ”Girls”, jonka alun perin tietoisuuteeni toi oma isoveljeni, jonka vinkkasi että ”katsotaas tätä”. Sarja lienee katsottavissa HBO-nordicissa ja aikanaan se pyöri myöskin Ylen Areenassa — ja parasta siinä on se, miten sitä katsoessaan voi nauraa käkättää oman kulttuurinsa ääliömäisyydelle.
Traileri:
(https://youtu.be/ohYYLlLZN14)
—
Toinen melko kornilla tavalla minut masennuspillereideni lomassa nauramaan saanut sarja on ollut Ylen Areenan tarjonnassa suloisen Italialainen Isä Matteon tutkimuksia, jossa oma ehdoton suosikkihahmo on perin lennokasta elehdintäänsä myöten italialaisuudestaan ylpeä, mutta erinomaisen sympaattinen, ylivääpeli Ceccini:
”Isä Matteo (Terence Hill) on pappi, joka ratkaisee rikoksia Italian Umbriassa. Hän pääsee lähelle hyviä kuin pahoja ihmisiä – oveluudella, aitoudella sekä aseistariisuvan hymynsä avulla. Näillä avuilla hän ratkoo seurakuntansa lampaita kohdanneita visaisia rikosjuttuja. Matteota avustavat rikosten selvittämisessä karabinieerit eli ylivääpeli Cecchini (Nino Frassica)”
(Wikipedia)
Tulipas typerästi pätkäistyä hosuessa tuo lainaus, eli uudestaan:
”Isä Matteo (Terence Hill) on pappi, joka ratkaisee rikoksia Italian Umbriassa. Hän pääsee lähelle hyviä kuin pahoja ihmisiä – oveluudella, aitoudella sekä aseistariisuvan hymynsä avulla. Näillä avuilla hän ratkoo seurakuntansa lampaita kohdanneita visaisia rikosjuttuja. Matteota avustavat rikosten selvittämisessä karabinieerit eli ylivääpeli Cecchini (Nino Frassica) ja kapteenit Flavio Anceschi (Flavio Insinna) (2000–2006) ja Giulio Tommasi (Simone Montedoro) (2008–2016) ja Anna Olivieri (Maria Chiara Giannetta) (2018–).
Kuvauspaikkoina toimi kausilla 1-8 Gubbio ja kaudesta 9 eteenpäin Spoleto.”
(Wikipedia)
Sarjassa itselleni kiinostavaa myöskin italialainen tuotesijoittelu, jota sitten esimerkiksi visuaalisten sisustus-elementtien muodossa (kuten Artemiden valaisinten) ja italialaisten valmisvihannespussien korostamisessa vaikkapa pappilan keittiössä tapahtuvan shakin peluun ohessa tapahtuvassa ruoanlaitossa, joka ruokakulttuuri myöskin on jotakin mistä italialaisessa kulttuurissa pidän.