Suomessa on eletty satoja vuosia tukahdetutetussa tunnetilassa, sukupolvesta toiseen, jossa vihaa ei saanut, uskaltanut tai sitä ei voinut julkisesti osoittaa itäistä naapuriamme kohtaan, vaan se oli ikäänkuin kielletty hedelmä, josta ei saanut haukata.
Mutta nyt, nyt ovat vuosisatojen padot murtuneet ja vihdoinkin voimme vapaasti hengittää ilman pelkoa takaraivossamme ja vihasta on tullut jokahetkinen tunnetila, joka ruokkii itseään.
Ja tuskinpa sitä suunnatonta rakkauden määrääkään olisi näin suuressa mittakaavassa olemassa Ukrainalaisia kohtaan, jos ei toisena sodan osapuolena olisi venäjä.
Kun kulee sanottavan, että nyt pitää Ukrainaa auttaa kaikilla rintamilla, sillä muuten me olemme seuraavina venäjän ruokalistalla. Mutta olen jokseenkin varma, että tähän hokemaan eivät usko itsekkään ja vain ne aikaisemmat vihan patoutumat nyt purskahtelevat esiin vuosisatojen vankeudesta.
Aikaisemmin, aina viimevuoden helmikuuhun asti me rakastimme venäjää hampaat irvessä, nyt me vihaamme heitä sydämmen kyllyydestä.
Kuitenkin, vihan lisäksi takaraivossa kytee kuitenkin myös pelko tulevasta, sillä vastassa on maailman suurin ydinasevalta ja jos kerran kaikki sanovat, että venäjää johtaa sotahullu koneisto jota kansa palvoo, niin ……..
Vaikka kaikki tietävät ja tuomitsevat venäjän brutaalin hyökkäyksen Ukrainaan, niin itselleni on silti jotenkin vastemmielistä kuunnella sitä uhoa jota pääministerimme osoittaa kuten myös Halla-ahokin, suosiotaan se kyllä lisää, mutta itse toimisin toisin, tehdään mitä pitää, mutta ilman uhoa.
Kaippa tästä kirjoituksestani jotkut rivien välistä lukijat läytävät sen viisasten kivensä, että minua venäjän myötäilijäksi pääsevät tituleeraamaan.