Media on kiitettävän halukas puhumaan pikamuodin ongelmista – paitsi isoimmasta, eli itsestään. Epämiellyttävä totuus on, että vaatteiden tarpeeton ylikulutus on laajalti median luoma, ylläpitämä ja kasvattama ongelma. Myös ratkaisu on median käsissä, jos vastuullisuus sattuisi kiinnostamaan.
Linnan juhlien puvut
Väliotsikko kertoo jo liikaakin. Media on täynnä tarinoita missä kerrotaan puolitoista sivua henkilön pukeutumisesta ja pari lausetta ihmisestä itsestään. Aivan sama onko poliitikko, muusikko, rötösherra vai kätilö, vaatetus kiinnostaa aina. Toki tätä rikastetaan sosiaalisessa mediassa. Osta uusi vaate jota et tarvitse niin sinut huomataan! Jos poliitikko ei pääse muuten lehtien sivuille ennen vaaleja, asiaan auttaa uusi takki tai kaunis mekko. Jos poliitikko taas on pääsemässä ikävien juttujen takia sivuille vääristä syistä, sopivan kantaaottava takki tai hattu päätyvät otsikkoon isommalla kuin itse asia.
Media luo kuvaa, että kaikki on elämässä saavutettavissa ostamalla uusi vaate. Ja taas uusi. Huomenna taas. Kas kun ei Aamulehti kerro etusivullaan miten tärkeäksi avuksi ovat Bangladeshin pikkulasten työllisyysasteelle. Voin auttaa ilmoituksen muotoilussa, kokeilkaapa vaikka tällaista: ”Ilman muotisivujamme nämäkin lapset kävisivät koulua”. Jo syöksyisi joka ukko ja akka Stockalle siltä istumalta.
Tulkaamme sokeaksi turhuudelle
Eräs tuttava kertoi minulle, miten Yle oli taannoin uutisoinut jalkapallo-ottelusta mainitsematta pelaajien sukupuolia. Sehän on ihan hyvä se, tokkopa sukupuoli peliin mitenkään vaikuttaa. Media oli päättänyt, ettei anna naisista alempiarvoista kuvaa. Se oli ja on oikea teko. Vastaavasti media on muuttanut ajan mukana katsantakantaa esimerkiksi maahanmuuttajataustaisiin, seksuaalivähemmistöihin ja eri uskontoihin. Media voi myös muuttaa kantaansa muotiuskovaisuuteen niin halutessaan. Lupaan, vannon, takaan ja alleviivaan että juttuja piisaa yhä. Jos oikein villiksi heittäydytte, voitte halutessanne jopa kertoa ihmisen teoista, mielipiteistä ja suunnitelmista.
Kun huomio kääntyy pois vaatteiden muodikkuudesta, alkaa yhdellä jos toisellakin ihmisellä muistumaan mieleen perusasiat. Vaatteen pitää olla sopiva ihmiselle, eli oikea koko, tuntuu mukavalta ja sopiva säätilaan. Vaatteen tulisi olla pääpiirteittäin ehjä ja hyvin pidetty, toisin sanoen sen ei pitäisi haista pahalle. Siinä on rima ja sen reilumpi ylittäminen olkoon jokaisen oma asia, ei ylhäältä määritelty ihannetila. Bangladeshin lapset menköön kouluun ja vaatteiden tekemisestä tulkoon jälleen arvostettu ammatti, jolla voi elää. Sukkia ja kalsareita saataneen robotitkin pian tekemään.
Suurin shokki pikamuodin uhrilla voi kuitenkin olla sama kuin tupakoinnin lopettavalle ketjupolttajalle. Yhtäkkiä tilillä on rahaa useita satasia kuussa enemmän. Yhtäkkiä kaksiossa onkin kaappitilaa kaikelle tärkeälle. Yhtäkkiä ulos lähteminen on helppoa ja nopeaa. Yhtäkkiä stressitaso laskee. Moiset muutokset ovat pelottavia ja ehkäpä niiden pelossa onkin suuri syy ongelmaamme?
Simo Vaatehuoneineen puki rivikansan 99- tuulipukuihin ja se jäi päälle.
Sitten tuli kertamuoti ja nettiostokset kiinalaista ja korealaista kertakäyttömuotia tai jopa vain kokeilu ja palautus.
Sitten tämä karmea salihousumuoti.
Sitten ikivanhat revityt farkut.
Tyyli on eri asia kuin muoti.
Useat kirppareilta löydetyt merkkivatteet kestävät toisen ja kolmannenkin muotivillityksen yli.
Tämäkin koskee lapsien oikeutta hyvään elämään, mutta eivät pääse kouluun koska ompelevat, elleivät ompele eivät saa ruokaa?
Jos ostaisimme Suomessa tehtyjä vaatteita, niin työllisyys olisi parempi toki puvun hinta olisi moninkertainen, mutta siten voisimme työllisinä avustaa lasten koulutuksessa.
Ostaisin housut jos niissä olisi yläosa ja muutenkin mitoitus meikäläisen mittoihin.
Niin se media voisi kirjoittaa silmää tekevien aikaansaannoksista, mutta helpompaa on kirjoittaa pintamuodista ja pintamuoti ruokkii liikeyrittäjiä.
Jos valtio ei katso parhaaksi kouluttaa lapsia, se valtio ei ikinä nouse kurjuudesta. Turha meidän tukea moista hirveyttä.
Otanpa tähän taas joissakin allergiaa aiheuttavan asian; muslimiväestö ja romanit.
Jos sujetaan pois nuo Purran ”säkit”, musliminaiset huivilla ja ilman pukeutuvat hyvin siististi ja kauniisti. Mutta, ei näy myöskään miehiä resupekkoina.
Romaninaiset samoin perinneasuin. Miehillä mustat siistit prässihousut, mustat kiiltokengät ja siisti pusakka valkoinen kauluspaita alla. Siisteys on kaikilla a ja o.
Mutta toista on peruskansalla.
Näkyvä tatuointi ja revityt rähjäiset lumput, napa paljaina, botox-huulet, lippana silmissä raskaat kiekuraripset, 5 cm:n värikkät tekokynnet, ja napit korvilla on se muodin päävirtaus.
Joillakin on se Simon Vaatehuoneen uusi korvike, mustat HH- lenkkivaatteet päällä.
Olet HK erehtynyt!
HH on hervannan huollon merkki työvaatteissa! 🙂
Niin on tuo ”Helly Hansenkin” jonkun roskisdyykarin merkki.
Meillä naisia muokataan moneenkin kertaan, eikä pelkästään vaatteilla. Minun käy monta kertaa sääliksi noita nuoria tyttöjä, joiden iho on piirrelty tatuoinneilla peittäen koko kropan. Mitä mahtavat arvon rouvat ajatella 60- 70 vuotiaina, kun eivät pääse niistä tatuoinneista eroon. Joutuvat vaan pitämään kaiken peittäviä vaatteita näilläkin ilmoilla.
Kyllä sitä näkyy rähjäistä muslimia ja siistiä koivumetsän kansaakin.
Siisti pitää olla, siinä Heikki on just asiassa. Vaatteet huollettu. Mutta joka päivä ei tarvitse olla uutta.
Ajattelin ensin, että avaus lähtee pureutumaan median ”pikamuoti-ongelmaan”, eli siihen tahtiin/tempoon, jolla uutisroskaa tuotetaan, ja joka tahti on mielestäni täyttä kulutushysteriaa, joka ei kuvasta mitään ihmisten todellisista tarpeista eli siitä, onko jokaisen pakko saada uutispäivityksiä sellaisissa määrin mikä häiritsee jo tiedon omaksumiskykyä sekä tuottaa keskittymis-ongelmia lapsille, nuorille sekä aikuisille median loputonta virtaa scrollaaville.
Mutta kyse olikin vaatetuksesta, josta lukemiseen liittyen itselläni on itse asiassa aivan päinvastainen kokemus sekä toiveet kuin mitä avauksessa esitetty: minä rakastan visuaalisuutta, ja kun luen tai katselen vaatesuunnitteluun tai mihin vaan visuaaliseen liittyvää, kiinnostaa minua nimenomaan itse vaate ja se ihmisen työ ja työn jälki, ei lässyttäminen ihmisten henkilökohtaisista elämäntarinoista tai heidän ideologioistaan kuin nimellisesti.
Itselleni on vastenmielistä se, miten media minun näkökulmastani tuntuu olevan täynnä keskinkertaisia tai itseään toistavia tarinoita ihmisistä, joiden tarinat eivät edes ole kiinnostavia ja jotka valtaavat tilan kaikelta todelliselta visuaaliselta kiinnostavuudelta, joka voisi esitellä hienoa arkkitehtuuria arkkitehtonisesti kiinnostavasti tai vaikkapa vaatesuunnittelua vaateteollisuuden näkökulmasta kiinnostavasti ja korkea-tasoisesti sen sijaan, että tungetaan joka paikkaan ihmisten identiteeteistä sun muusta lässyttelyä, joka aidosti toistaa itseään kuin liukuhihnalta poimitut massatuotetut identtiset tavarat, jotka eivät poikkea toisistaan mitenkään.
Olisiko teistä kiinnostavaa lukea, miksi yksi ikean muovitarjotin on niin kiehtova, että se ansaitsee tarinan, josta tulee jaaritella ja johon päälleliimata oikeiden ideologioiden mukaisia ajatuksia sekä identiteettihöpöä? Entä kun jokaisen samanlaisen tarjottimen kohdalla haluttaisiin tehdä sama, luoda tarjottimille maagisia tarinoita personifikoiden niistä kiehtovia yksilöitä — ja tuutaten tätä propagandaa väkisin silmille ja aivoihin.
Tältä minusta tuntuu, kun luen visuaalisesti kiinnostavien ja korkeatasoisten juttujen sijasta jorinaa ihmisen yksilöllisyydestä ja toisiaan toistavista tarinoista.
Toivoisinkin korkeatasoisempia juttuja pikamuodin ja uutisroskan sijaan. Ja koen yksilön vastuullisuuden siinä, että voimme antaa myös journalisteille aikaa aidosti laatia hyvätasoisia juttuja taustaselvityksineen, samoin kuin mitä voimme opetella itse suhtautumaan kulutukseemme kriittisesti ymmärtäen luovuuden merkitys myös pukeutumisessa: kuinka fiksusti toimimalla saamme muutaman perusvaatteen kiehtovilla koruilla tai vaatteita eri tavalla toisiinsa yhdistellen toimimaan kuin kokonainen vaatekaappi.
Itse olen usein myös rähjäinen enkä näe tyylikkäässä rähjäisyydessä niin mitään pahaa; päin vastoin arvostan sitä, kun vaate aidosti käytetään loppuun eikä tässäkään mielessä tueta hysteeristä kulutuskulttuuria, jotta oman elämän sopulinratas hohtaisi kiiltävämmin.
Lisäisin vielä, että myös psykologisesta näkökulmasta sillä on myönteinen vaikutus, kun aivottoman shoppailun/ kulutuksen sijaan käytämmekin aikaa aidosti tutustumalla omaan kehoomme sekä siihen, millaiset vaatteet todella tuntuvat ja näyttävät omalla vartalollamme hyvältä ja millaisissa vaatteissa tunnemme olomme hyväksi.
Kun syvennämme ymmärrystä siitä, mikä oma tyylimme on, ymmärrämme mikä meille oikeasti toimii ja mistä todella pidämme. Tämä puolestaan on omiaan vähentämään impulsiivista shoppailua sekä nopeatempoisen pikamuodin trendeihin eksyilyä, kun hahmotamme, mikä itselle sopii, eikä tule vahingossa osteltua kivoja ja kiehtovia uusia vaatteita, jotka kuitenkin päätyvät kaappeihin seisomaan yhden käyttökerran jälkeen, koska eivät istu tai sovi todelliseen käyttötaipumukseemme.
Tubesta löytyy lisää inspistä nk. ”capsule-wardrobe”-aiheisissa videoissa siitä, miten muutaman perusvaatteen varaan voi rakentaa samoja vaatteita yhdistelevän kokonaisuuden — ja esimerkiksi ruotsalainen Jenny Mustard tekee videoita kestävämpään suhtautumiseen ja antitrendaamiseen liittyen, joista itse olen tykkäillyt.
”A capsule wardrobe is a small collection of clothes that can be put together in different ways and includes everything one would normally need to wear. The aim is to have an outfit suitable for any occasion without owning excessive items of clothing. This is usually achieved by buying what are considered to be ”key” or ”staple” items in coordinating colours. It has been the subject of several popular television series and appears widely in British and American fashion media.
Capsule wardrobes appeared in American publications as early as the 1940s as small collections of garments designed to be worn together which harmonize in color and line. Susie Faux, owner of London boutique ”Wardrobe”, revived the term in the 1970s. According to Faux, a capsule wardrobe is a collection of a few essential items of clothing that do not go out of fashion, such as skirts, trousers, and coats, which can then be augmented with seasonal pieces. American designer Donna Karan popularised the idea when in 1985, she released an influential capsule collection of seven interchangeable work-wear pieces.”
(Wikipedia)
Suomessa ei ole mitään muoti- tai tyylikulttuuria. Sen sijaan Italia ja Ranska ovat edelläkulkijoita.
Meillä on tämä torikulttuuri, ”rätei ja lumppui”- kulttuuri.
Ellei teatterin lavalla olla, vaatteen tehtävä ei ole herättää huomiota vaan suojata käyttäjäänsä säältä ja sen semmoiselta.
Heikki on oikeassa että Italiassa ja Ranskassa ollaan kovin muotitietoisia. Sen hinta tosin on jäätävä ympäristötuho ja inhimillinen kärsimys.
Ja vaikka miten upeita Italian ja Ranskan vaatteet ovatkin – ja kyllähän ne ovat – hinta siitä on aivan liian kova.
On valtioita jotka eivät lapsiaan kouluta ja osa ei erityisesti tyttöjä?
Ellei sivistynyt muu maa ja valtiot puutu asiaan niin kouluttamattomia vyöryy ja ollaan rasistisia ellei oteta vastaan ja ruokita?
Jos eettisesti lasta haluaisi tässä maailmanajassa johdatella aikuisuuteen, sen varmaan menisi tekemään jonnekin maahan Afrikkaan, jossa lapsi olisi ympäröity muulla kuin älyttömällä kulutuskulttuurilla, noin niinku aikuisten oikeesti.