Varoitus: tämä blogaus ei kehu tai hauku ulkoministeri Pekka Haaviston politiikkaa, vaan on paljon tylsempi. Pohdin hieman laajemmalle zoomaten vihreiden viestintähaasteita ja itsensä etsintää viime ajoilta. Kuten monessa muussakin puolueessa, heilläkin on monta kulmaa, särmää ja porukkaa, jotka etsivät paikkaansa.
Hyvä ihminen
Totean sen yksiselitteisesti alkuun: Pekka Haavisto on hyvä ihminen. Hän on yksi harvoja, joka osaa rakentaa rauhaa, ymmärtää, kuunnella ja nähdä ihmisiä siellä, missä moni muu näkee vihollisia. On mahdollista, että ministerin ura ei ole hänelle paras paikka ja siihen tehtävään hän ei sovellu parhaiten, mutta se ei vähennä nanometriäkään hänen saavutuksia ja taitojaan ihmisenä. Minä kunnioitan häntä ja minä toivon hänen kaltaisia enemmän maailmaan. Ehkä en ministeriksi, mutta ihmiseksi, rauhantekijäksi. Poliitikkoja tulee ja menee, mutta inhimillisyys on jotain vahvempaa.
Vaan katsotaan yhden miehen sijaan vihreitä puolueena laajemmin viime vuosina. Puheenjohtajistossa on vuoroteltu laidalta toiselle, räyhäpopulistista asiapoliitikkoon ja taas pulinapopulistiin. Laajemminkin puolueessa tuntuu olevan retromeno ajoin tulossa. Vihreät oli aluksi kansanliike, ja hyvin kunnioitettava sellainen, kahliten itsensä puihin ja työkoneisiin, vaatien luonnolle ääntä politiikassa. Sitten he päättivät ryhtyä politiikkaan ja vaihtaa kansalaistottelemattomuuden parlamentarismiin. Aika monessakin tempauksessa viime vuosina tämä muutos on kääntynyt päälaelleen. Odottaisin tätä joiltain muilta puolueilta herkemmin, mutta vihreille se näyttäytyy aika rumana. Nyt olisi tärkeä päättää mikä on toimintatapa: parlamentarismi vai kapina? Valitettavasti näitä kahta ei saa yhteen kovinkaan siististi.
Jokainen puolue tarvitsee ajoin itsetutkiskelua ja itsensä löytämistä uudelleen. Juuri nyt vihreät eivät oikein tunnu kohtaavan kansalaisten huolia. Perustuslakivaliokunnan osalta tehtiin oma maali, Al-Hol-asiassa kansalaisten huolilla ei tunnu olevan painoarvoa ja saivatpa Vihreät satikutia jopa Elokapinan aktiiveilta. On hurjan haastavaa miellyttää sekä radikaalivihreitä että byrokratiavihreitä samaan aikaan. Se on kahta vaikeampaa, jos ei ole aivan varma puolueen linjasta ja hallitusvastuu luo vielä vastuuseen aivan oman särmänsä. Toivon todella, että he linjansa löytävät, sillä olen aina oppinut kuulemaan vihreiltä mielenkiintoisia ajatuksia. Hiomattomia kenties, vähän korvissa räsähteleviä, mutta aina mietteitä herättäviä. Nykyinen populismi ei sen sijaan paljoa ajatuksia herätä, lähinnä myötähäpeää.
Ääni vai sanoma?
Vihreiden päätös lakkauttaa puoluelehti ja kääntää huomio somemainontaan on saanut aika monet journalistit naljailemaan. Vihreät voivat toki olla oikeassa siinä, että seuraavat vaalit voitetaan Instagramissa eikä lehtipainossa, vaikka miten sertifioitua olisi lehteen käytetty paperi. Se on silti kovin haastava valinta puolueelle, joka on mielletty tieteen ja luotettavien faktojen ystäväksi. Tämä yhteys on saanut melkoisesti säröjä epäonnistuneista julkituloista, eikä tätä skismaa kannattaisi ruokkia määräänsä enempää. Ei somehuutelulla, ei akateemista maailmaa kahlitsemalla, eikä taatusti arvostettuja poliittisia instituutioita halveksimalla.
Lopulta, henkilökohtainen ja tohelon subjektiivinen mielipiteeni tiivistyy tähän: minä haluan, että tässä maassa on vihreiden kaltainen puolue muistuttamassa meitä velvoitteistamme luontoa kohtaan. Minä haluan, että joku puhuu kaupunkien ilmanlaadusta, järvien vesistä ja merien kaloista. En ehkä heitä herkästi äänestä, mutta en halua olla ilmankaan heitä. Arvon vihreät, koittakaa löytää itsenne. Tämä maa tarvitsee teitä.
P.S. Otsikkokuvan nappasin Tampereella, Herättäjäjuhlissa kesällä 2018. Hän puhui rauhasta tavalla, joka sai rahvaammankin kuulijan herkistymään.
