Avainsana: Jääkäripataljoona 27

Julkaistu

8.3.1918 – 100 vuotta sitten Jääkäripatteristo

Nykytermein Suomen kenttätykistölle alkoi valmistumaan ensimmäinen Jääkärikenttätykistöpatteristo. Aiemmin rintamalle oli lähetetty Tykistökoulusta jopa yksittäinen tykki tai nykytermein 2-tykkisiä jaoksia – silloin niitä jaoksiakin sanottiin upeasti pattereiksi.

Nyt oltiin kuitenkin pikavauhtia tekemässä kokonainen patteristo – Jääkäripataljoona 27 tykistön miehistön pohjalta. Patteristoon tuli kaksi nelitykkistä 122 mm haupitsipatteria ja yksi nelitykkinen 87 mm kanuunapatteri. Patteristoa kutsuttiin silloin Jääkäridivisionaksi.

Miehistö saatiin täysilukuiseksi 5.3.1918, hevoset määrävahvuiseksi 8.3.1918 – koulutuksessa käytettiin vielä Tykistökoulun koulutuskalustoa, patteriston oikea tykkikalusto saapui Pietarsaareen vasta 9.3.1918.

Patteriston komentaja oli jääkärimajuri Malmberg, pattereiden päälliköt olivat jääkärikapteenit Lesch, Wegelius ja Snellman.

Patteristo lähti Pietarsaaresta rintamalle 12.-13.3.1918 ennättämättä ampua laukaustakaan varsinaisesta tykkikalustostaan.

Lähde: Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 288-290

Julkaistu

”Pääasija” – Suomen Vapaussota

Aliupseeri Uuno Niemikaija lähetti Vaasasta Kölnin tuomiokirkkoa esittävän postikortin 27.2.1918 Wiljami Niittylälle Ätsärin Otsolaan.

Lainaan postikortin tekstistä pätkän:

”Olemme saapunu nyt oikeen koko sakki tänne saksasta suomen vapautta pelastamaan kun nyt vaan pääsis pijan niitä ryssijä tappamaan se olis pääasija.”

Lähde: Vapaussoturi 1 (308) 2018; sivu 28

Niemikaija saapui Jääkäripataljoona 27 pääosan mukana Vaasaan 25.2.1918.

Julkaistu

28.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärit ja Mannerheim erimielisiä jääkärien käytöstä

Jääkärien mielestä olisi pitänyt perustaa valioprikaati, jossa jääkärit toimisivat kaaderina ja suojeluskuntalaiset miehistönä. Prikaatissa piti oleman ”kuusi pataljoonaa, patteristo, ratsuväkiosasto ja pioneerikomppania, yhteensä noin 5000 miestä – mutta se oli jo todellinen operatiivinen yhtymä.”[i]

Kenraali Mannerheim puolestaan halusi perustaa asevelvollisista oikean armeijan, jossa jääkärit olisivat kaaderina – kouluttajina ja johtajina. Mannerheimin mielestä ”ei ollut varaa tuhlata sitä arvokasta kaaderia, jonka pataljoona meille tarjosi. Se oli tarkoitettu paljon useamman osaston rungoksi kuin jääkärit olivat ajatelleet. Toiveet saada muodostetuksi sotakelpoisia joukkoja asevelvollisesta miehistöstä olivat tuomitut raukeamaan, ellei ollut tarpeeksi kaadereita käytettävissä.”[ii]

Törmäys

Nämä kaksi näkemystä olivat niin kaukana toisistaan, että se tuli nostamaan ”verenpainetta” puolin ja toisin.

”Helmikuun 28. päivänä evl. Thesleff ja maj. Jernström matkustivat ylipäällikön käskystä Seinäjoella sijaitsevaan päämajaan. Siellä Mannerheim selosti heille, miten jääkäreitä tultaisiin vastaisuudessa käyttämään. Hänen selostuksensa oli molemmille jääkärien edustajille tyrmistyttävä yllätys. He puhuivat innokkaasti prikaatisuunnitelman puolesta, hyvän sotilaallisen käytöksen rajoja nähtävästi kuitenkaan ylittämättä. Jernström pyysi ja sai luvan neuvotella asiasta toveriensa kanssa. Seuraavana päivänä Vaasassa pidettiin entisen Jääkäripataljoona 27:n viimeinen »Oberzugführerbesprechung», ts. Jernströmin koolle kutsumien jääkärimajurien neuvottelu. Siitä tuli melkoisen kiihkeä. – –

Majurien kannanotot olivat jyrkkiä. Tuittupäinen majuri Ståhlberg heitti esiin ajatuksen, että ellei jääkärien vaatimuksiin suostuta, »Jääkäripataljoona 27 nousee eloon», marssii rintamalle ja valtaa Tampereen. – Sitten joku muisti, että Vaasan senaattorit olivat juuri lähdössä Seinäjoelle. Päätettiin miehissä mennä selittämään asia heille. Se oli tietenkin »politikointia». – –

Senaattorit tavoitettiin aseman odotushuoneessa ja asia selitettiin. Senaatin puheenjohtaja – tilapäinen valtionpäämies – suostui esittämään se ylipäällikölle. – –

Senaattori Renvall täytti lupauksensa, niin vaikeata kuin se olikin. Ylipäällikön hermot olivat muutenkin kireällä. Ajatus saksalaisten apujoukkojen kutsumisesta maahan oli tullut esille. Se oli Mannerheimille tunne- ja arvovaltasyistä vastenmielinen ja hän piti sitä – ilmeisen kaukonäköisesti – myös poliittisesti epäviisaana. Nyt kaiken lisäksi nämä saksalaisten kasvatit pyrkivät rettelöimään ylipäällikkönsä kanssa tavalla, joka ei todellakaan ollut preussilaisen kurin mukainen.

Kuultuaan asian Mannerheim kävi – Renvallin kertoman mukaan – »aivan valkeaksi vihasta» ja ilmoitti olevansa valmis pyytämään eron. Hän ei ollut korvaamaton, jääkärit olivat. Renvall koetti parhaansa mukaan vakuuttaa pitävänsä korvaamattomina molempia ja ylipäällikön nauttivan senaatin täyttä luottamusta. Lopuksi hän ehdotti, että kenraali neuvottelisi vielä jääkärien edustajan kanssa. Mannerheim lupasi harkita asiaa.”[iii]

Ratkaisu

”Neuvottelukutsu saapui Vaasaan jo seuraavana päivänä (2.3.). Jernström matkusti jälleen Seinäjoelle, mukanaan toveriensa jyrkkäsanaiset evästykset, seuranaan majurit Heinrichs ja Gadolin. – –

Esikuntajunassa käyty keskustelu muodostuikin varsin tyyneksi. Molemmin puolin tuotiin asialliset näkökohdat asiallisesti esiin. Mannerheim selosti perusteellisesti ne syyt, joiden vuoksi hän ei voinut tinkiä suunnitelmistaan. Selostuksessa oli yhtä ja toista jääkäreille karvasta nieltävää, mutta vastaväitteitä ei enää kuulunut. Heidät oli taltutettu tahdikkaasti, mutta tehokkaasti. Ainoa Mannerheimin tekemä myönnytys oli puolittainen lupaus, että jalkaväen organisaatiosta voitaisiin ehkä poistaa rykmentinporras, koska jääkärit olivat ilmeisen haluttomia saamaan välittömiksi esimiehikseen muukalaisina pitämiään upseereita – johon ryhmään Mannerheim totesi itsekin kuuluvansa.

Paljon puhuttu ja paisuteltu »jääkärikonflikti» oli ohi kestettyään suunnilleen kaksi vuorokautta.”[iv]

”Jääkärijoukkojen kokonaisvahvuus nousi lopulta 14 000 mieheen.

»Ristiriita» oli täten poistettu ja saatu aikaan yhteisymmärrys ja työnhalu, joita kipeästi tarvittiin. Tämä konflikti ei myöskään heittänyt minkäänlaista varjoa tulevaan yhteistoimintaan ja keskinäiseen luottamukseen, joka on säilynyt sekä sodassa että rauhassa.”[v]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 859-860

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivut 289-290

[iii] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 860-862

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 862-863

[v] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 294

Julkaistu

25.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärien Pääjoukko saapui Vaasan Vaskiluodon satamaan 25.2.1918 iltapäivällä. Ahtojäissä eteneminen oli hidasta. Härnosandin edustalta Vaasaan kului 33 tuntia. Jäänmurtaja Sampo raivasi Arcturukselle tietä. Vastaanottajia oli jäällä runsain mitoin.

Oli kulunut päivälleen, lähes tunnilleenkin kolme vuotta siitä hetkestä, jolloin ensimmäiset pfadfinderit marssivat sisään Lockstedtin leirin portista.

Tähän pääjoukkoon kuului 950 Jääkäripataljoona 27:n jääkäriä.

”Vastaanotto ylitti ymmärrettävästi vielä senkin, joka oli viikkoa aikaisemmin tullut Öhquistin komennuskunnan osaksi. Ensimmäiset vastaantulijat oli kohdattu jo ulkosaaristossa. Seuraavina tunteina Sampo oli saanut raivata tietä ei vaan jääkenttien, vaan myös kilometri kilometriltä laajenevien ja taajenevien, hurraata huutavien väkijoukkojen halki. »Kaupunkiin oli kautta maakunnan saapunut vastaanottajia, jääkärien äitejä ja sisaria, ehkäpä joku morsiankin. Isät ja veljet olivat rintamalla tai muissa sotatoimissa.» Jääkärien marssiessa satamasta majoituspaikkoihin kadunvieret olivat täynnään ja saatiin kuulla »paljon hurraamista». Illalla olivat kaikki ovet jääkäreille avoinna ja tarjoilu – niin virallisesti järjestetty kuin vanhojen ja joka taholta ilmaantuvien uusien ystävien tyrkyttämä – sellaista, että jääkäri sen perusteella helposti erehtyi pitämään Suomea ylenpalttisen hyvinvoipana maana.

Asiaan kuuluva paraati oli lykättävä seuraavaan päivään, jotta jääkärit ehtisivät siistiytyä, saada Saksasta tuodut uudet asepukunsa ja kiinnittää niihin uudet arvomerkkinsä.”[i]

”Jääkärien ryhdikkäät rivit Vaasassa pidetyssä katselmuksessa olivat uljas näky. Sellaista joukkoa ei enää nähnyt maailmansodan näyttämöillä: nuoria, sodan karkaisemia, jänteviä miehiä, joiden silmistä loisti iloinen päättäväisyys ja tietoisuus heidän tulevasta osuudestaan Suomen vapaussodassa. Tervehdyssanoissa, jotka lausuin kotiin palaaville sotureille, muistutin mieliin, kuinka he aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti kaikkein synkimmältä, olivat uskoneet sen tulevaisuuteen, ja mainitsin, että Suomen tuleva armeija heissä näki kouluttajansa ja johtajansa. Heitä odotti suuri ja kunniakas tehtävä.”[ii]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 829-830

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 288

Julkaistu

18.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden Etukomennuskunta saapui Vaasaan

Etukomennuskunnassa oli ”vain” satakunta jääkäriä, mutta heidän kanssaan Vaasaan saapui merkittävä määrä aseita ja muuta varustusta. Jääkärit olivat kipeään tarpeeseen Suomen armeijan kouluttajiksi ja taktisen tason johtajiksi. Aseista ja varusteista oli edelleen huutava pula, vaikka sotasaalista olikin Vapaussodassa jo kertynyt melkoisesti Venäjän miehitysjoukkojen aseistariisunnoista ja taisteluissa pakko-otettuina.

”Edelleen Ruotsin rannikkoa seuraten tultiin keskipäivällä 16.2. Merenkurkulle ja käännyttiin itään. Loppumatka kävi jääesteiden vuoksi hitaasti. Helmikuun 18. päivänä kello kahden maissa aamuyöllä laivat saapuivat Vaskiluotoon.

Vastaanotto oli – varovaista ilmaisua käyttäen innostunut. Jo loppumatkasta laivoja oli saatellut melkoinen jäällä kulkeva väenpaljous. Helmikuun 18. päivän iltapuolella komennuskunta marssi Vaskiluodosta Vaasan torille, rivistönä, uusien arvonmerkkien koristamissa jääkäripuvuissa, soittokunta ja leijonalippu edellään, suojeluskuntaosasto jäljessään. Vaikka tästä pikkuparaatista ei julkisesti ollut ilmoitettu, se oli silminnäkijän arvion mukaan kerännyt tuhatmäärin katsojia. Kaupungin komendantti ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja pitivät puheen, joihin majuri Öhquist vastasi jääkärien puolesta. – – Entinen pfadfinder, joka oli kolme vuotta kaihoten muistellut kotimaisia herkkuja, ja hänen Saksassa moneen kertaan nälkiintyneet jääkärinsä saivat mielin määrin »lihaa, perunaa, puuroa, maitoa, kinkkua ja voita, ajatella, oikeata voita!»_”[i]

Asevelvollisuus

”Hyökkäystehtävämme vuoksi armeijaa tietenkin oli vahvistettava uusilla yksiköillä. Ensimmäinen keino, johon turvauduttiin oli värväys. »Järjestyslipusto» ja »Suomen tasavallan suojelusvartio», kaksi senaatin toimesta perustettua joukko-osastoa, muodostivat jo pienet kaaderit. Edellisestä tuli runko ensimmäiseen ratsuväkirykmenttiimme, jolla oli Uudenmaan rakuunarykmentin perinteikäs nimi. Jälkimmäisestä muodostettiin Seinäjoen krenatööripataljoona; kun oli saatu muodostetuksi vielä viisi värvättyä pataljoonaa, ne lopuksi yhdistettiin 1. ja 2. krenatöörirykmentiksi. Lisäksi muodostettiin värvätystä miehistöstä kuusi patteria ja yhtä monta räjäytyskomennuskuntaa.

Se järjestelmä, että vapaamuotoisten vapaaehtoisjoukkojen rinnalle muodostettiin säännöllisiä värvättyjä joukko-osastoja, osoittautui pian varsin huonoksi. Värväystä oli sen vuoksi pidettävä vain hätäkeinona, johon turvauduttiin, kunnes voitaisiin mobilisoida koko vapautetun [Bold – jpu] Suomen miesvoima. Tämän edellytyksenä oli yleisen asevelvollisuuden voimaan saattaminen. Nimenomaisesta pyynnöstäni senaatti julistikin 18. helmikuuta yleisen asevelvollisuuden v:n 1878 asevelvollisuuslain pohjalla, ja kaikki miehet 21:n ikäisistä 40-vuotiaisiin kutsuttiin lippujen alle.”[ii]

”27. jääkäripataljoona oli kasvanut vahvaksi yksiköksi, johon kuului 4 jääkärikomppaniaa, 2 konekiväärikomppaniaa, pioneerikomppania, patteri, viestiosasto ja ratsuosasto. Pataljoona oli perusteellisesti koulutettu, ja se oli saanut sotakokemusta itärintamalla. Mahdollisuus saada jääkäreistä kouluttajat ja johtaja niille asevelvollisille yksiköille, jotka pian tultaisiin muodostamaan, oli meille korvaamaton, ja ne Suomeen tulleet jääkärit, jotka jo toimivat johtajan tai kouluttajan tehtävissä, olivat osoittaneet, kuinka päteviä jääkärit olivat. Pataljoonan kotiutumista odotettiin kärsimättöminä, jopa jännittyneinä, sillä jokainen päivä oli nyt kallis.”[iii]

Miten saapuneita jääkäreitä hyödynnettiin

”Ne vähät jääkärit, jotka eri teitä kulkien saapuivat kotimaahan helmikuun alkupuoliskolla, eivät kaivanneet mitään suunnitelmallista sijoittelua. Jokaiselle avautui välittömästi paikka, jolle oli kipeästi kaivattu koulutettua johtajaa.

Vaasassa 18.2. maihinnousseen Öhquistin komennuskunnan käyttö oli silloista tilannetta kuvaava. Tuskin liioittelee, jos sanoo kaaderinnälkäisen armeijan ahmaisseen kitaansa nämä 85 jääkäriä. Komennuskunnan pääosa (10 upseeria sekä 32 aliupseeria ja jefreitteriä) lähetettiin välittömästi suojeluskuntajoukkoihin. Vähempään saivat tyytyä värvätty krenatöörijalkaväki (8 + 15), Vöyrin sotakoulu (1 + 7), värvätty tykistö (1 + 2) ja eräät erikoiskoulutusta vaativat tehtävät (2 + 1). Päällystöpula oli niin ankara, että Libaussa aliupseerin tai jefreitterin arvon saaneille miehille avautui suojeluskunta- ja krenatöörijoukoissa komppanianpäällikön paikkoja. Vain kolme upseeria ja kaksi aliupseeria jäi liitettäväksi pataljoonan pääosaan. Komennuskunnan mukana Vaasaan saapunut tri V. O. Sivén joutui siviilitehtävän, väliaikaisen lääkintöhallituksen päälliköksi.”[iv]

—–

[i] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 820

[ii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 286

[iii] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 287

[iv] Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 857-858

Julkaistu

14.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden pääjoukko pääsi viimein merelle – kotimatkalle – Suomen Vapaussotaan.

”Laivaus kesti kauan. Vasta iltapäivällä 14.2. Arcturus ja Castor olivat valmiina lähtöön. Laiturille oli kertynyt runsaasti saattajia, ratsumestari Gripenberg kotimaan edustajana, sotilaskuvernöörin ja komendantin virastojen edustajat, hajotetun pataljoonan upseerikunta ja runsaasti muutakin väkeä, jonka tämän merkillisen joukon lähtö oli houkutellut paikalle. Erityistä ylpeyttä jääkärit tunsivat nähdessään saattajien joukossa tarunomaisen maineen saavuttaneen kaapparilaiva Möwen komentajan, kreivi Dohna-Schlodienin.

Kello 2.15 iltapäivällä Arcturus ja Castor irroittautuivat laiturista ja lipuivat merelle. Pataljoonan upseerit saattelivat niitä aallonmurtajalle saakka. laulut, suomalaiset ja saksalaiset, raikuivat laivojen kansilla. – –

Pataljoonan upseerien joukossa oli monia, jotka olivat ilmeisen voimakkaasti kiintyneet jääkäreihin ja heidän kauttaan myös siihen Suomeen, jota he eivät olleet koskaan nähneet. Enimmäkseen nämä upseerit kuuluivat niihin, jotka suomalaisten silmissä olivat parhaiten täyttäneet sotilaan ja miehen mitat. Eräät hajotetun pataljoonan upseerit, sen viimeisestä komentajasta alkaen, ilmaisivat pian kiintymyksensä vakuuttavimmalla mahdollisella tavalla – seuraamalla kasvattejaan Suomen taisteluihin kohta, kun tie niihin heille avautui. – –

Tilat, jotka Arcturus ja Castor pystyivät kallisarvoiselle lastilleen tarjoamaan, eivät olleet varsin väljät. Arcturus saattoi normaalitapauksessa ottaa 265 matkustajaa. Joskus vuosisadan vaihteessa, laittomien asevelvollisuuskutsuntojen nostattaman Amerikan-kuumeen vuosina, jolloin »siirtolaisruumakin» oli ollut käytössä, matkustajamäärä oli noussut 600 henkeen, hiukan siitä ylikin. Helmikuun 14. päivänä 1917 laivaan sullottiin 854 jääkäriä ja lisäksi eräitä »siviilimatkustajia» – Thesleff rouvineen, pataljoonan molemmat Schwesterit, pari muuta Saksasta Suomeen palaavaa suomalaista ja joukon jatkoksi kaksi sotavankeudesta vapautettua venäläistä everstiä. – –

Castoriin oli sijoitettu 950 jääkärin kuljetuserästä loput 96, pääasiassa tykistömiehiä.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 824-826)

Julkaistu

12.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäreiden Etukomennuskunta viimeinkin merellä, kohti Suomea.

Etukomennuskunnassa piti olla 110 jääkäriä, mutta ei se vieläkään päässyt aivan täysilukuisena matkalle.

”Aseiden lastaus Miraan ja Poseidoniin saatiin valmiiksi jo 9.2., mutta laivat joutuivat odottamaan lähtölupaa vielä kolmatta vuorokautta, siihen asti kunnes ruotsalaisesta hävittäjäsaattueesta oli saatu varmuus. Keskiyöllä 11.-12.2. ne vihdoin lipuivat merelle, kannella seisovien jääkärien laulaessa Saksan kansallislaulua ja sen jatkoksi Porilaisten marssia. Niihin yhtyivät myös Virgon viisikolmatta jääkäriä, kovin karvain mielin tosin. Heidän laivansa sai jäädä odottamaan puuttuvaa ase-erää.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 818-819)

Puuttuva ase-erä oli Suomen tykistön kipeästi kaipaamat haupitsit. Niitä piti odottaa vielä miltei kaksi viikkoa. Keskiyöllä 20.-21.2. Virgo lähti merelle. (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 832)

Julkaistu

11.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkärien palvelussitoumus.

”Helmikuun 11. päivänä, jolloin Arcturus ja Castor ilmestyivät Libaun satamaan, oli vuorossa tärkeä toimitus – palvelussitoumuksen allekirjoittaminen. Tässä asiakirjassa jääkäri sitoutui palvelemaan »Suomen hallituksen perustamassa joukossa» yhden vuoden tai kauemminkin, »jos hallitus niin vaatii», siinä sotilasarvossa, johon hänet oli samana päivänä ylennetty. Sopimuksessa määrättiin myös palkkaus. »Vapaiden elin- ja asuinkustannusten» lisäksi majuri tulisi saamaan 1000, kapteeni 600, yliluutnantti 450, luutnantti 400, vänrikki 300, vääpeli 250, varavääpeli 200, aliupseeri 125 ja jefreitteri 90 markkaa. – – 

Tavanomaisia kohteliaisuuksia ei unohdettu. Helmikuun 11. päivän iltana kapteeni Ausfeld tarjosi Saksan valtakunnan puolesta jäähyväispäivällisen Libauhun saapuneille Suomen virallisille edustajille ja pataljoonan suomalaiselle päällystölle. Myös eräitä kaupungin arvohenkilöitä oli läsnä. Seuraavana päivänä evl. Thesleff vuorostaan Suomen hallituksen edustajana tarjosi lounaan pataljoonan saksalaisille upseereille.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 821-822)

Julkaistu

10.2.1918 – 100 vuotta sitten

Raa’at murhat ja ryöstöt

”Jääkäri Vilho Hurme, vuokraviljelijän poika, siviiliammatiltaan konttoristi, luonteeltaan kaikesta päätellen erittäin siivo mies, kirjoitti päiväkirjaansa Libaussa helmikuun 10. päivänä:

». . . ne raa’at murhat ja ryöstöt, joita venäläiset yhdessä punakaartilaisten kanssa harjoittavat, ne velvoittavat jokaisen yhtymään niitä vastustamaan ja oikeastaan kostamaan, mutta kostoa en ajattele minä, mutta rauha ja turvallisuus on ennenkaikkea saatava maahan ja venäläiset pois – sillä siitähän on koko rauhattomuudet alkaneet, kun sosialistit ilmoittivat haluavansa pitää ryssät maassa vaikka jo on äärimmäisyyksiin asti saanut maamme kärsiä niiden takia. Senvuoksi minä niinkuin moni muukin vielä uudestaan suostui sotilaana olemaan, kun se tällä kertaa lopultakin tulee tapahtumaan omassa maassa ja kotimaisen hallituksen tahdosta. Lopultakin on siis täyttynyt koko joukkomme alkuperäinen tarkoitus ja päämaali.»_” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivut 851-852)

Julkaistu

9.2.1918 – 100 vuotta sitten

Jääkäripataljoona 27 lipunnaulaus Libaussa.

”Evl. Thesleff saapui kaupunkiin 9. 2. seurassaan ratsumestari M. Gripenberg ja maisteri E. Välikangas. Seuraavana päivänä pataljoonalla oli viimeinen niistä jääkärien laskelmien mukaan neljästätoista paraatista, joissa se oli Saksan kamaralla esiintynyt. Thesleff esitti pataljoonalle Suomen armeijan ylipäällikön tervehdyksen, kuvasi kotimaassa vallitsevaa tilannetta, ilmoitti Jacobsonin kaatumisen ja lausui pataljoonalle kehotuksen sanoja. Vapaalle isänmaalle kohotettiin eläköönhuuto. Toisen eläköönhuudon sai Thesleffin esityksestä »sen toivo, vähälukuinen, mutta raudanluja suomalainen jääkäripataljoonamme».

Saman päivän iltana suoritettiin toinenkin seremonia – pataljoonan lipun naulaaminen. Tämän suomalais-saksalaista aseveljeyttä symboloivan lipun Berliinissä asuva professorinrouva Hedwig Hahl oli valmistuttanut ja lahjoittanut pataljoonalle jo keväällä 1916. Syystä tai toisesta majuri Bauer oli pitänyt sen piilossa jääkäreiltä ja samoin olivat tehneet hänen seuraajansakin. Naulaustilaisuudessa kapt. Ausfeld piti lyhyen, ytimekkään ja mieliinjääneen puheen. Jääkärien enemmistö sai nähdä lippunsa vasta pataljoonan hajottamisen jälkeen, helmikuun 13. päivän valatilaisuudessa. Se liehui Arcturuksen komentosillalla jääkärien saapuessa Vaskiluotoon ja vihreätakkisen rivistön kärjessä heidän marssiessaan Vaasaan.” (Matti Lauerma – Jääkäripataljoona 27; 1966; sivu 821)