Hattu ennen keskustelua

Ebrahimin ja Valtaojan keskustelusta on käyty monenlaista vääntöä ja osoitettu sormella. Itse en löydä tarvetta moittia ketään, mutta haluaisin oppia keskustelun epäonnistumisesta jotain tulevia keskusteluja varten. Neuvoni tiivistyy hattuihin.

Yhdet hatut yhdessä pelissä

Kas, yhdessä hatussa lukee hiljainen kuuntelija, toisessa lukee määrätietoinen julistaja. Yksi hattu ohjeistaa suhtautumaan kanssakeskustelijaan potentiaalisena liittolaisena, toinen vihollisena. Yksi hattu kertoo keskustelusta jossa haetaan voittajaa, toinen keskustelusta jossa haetaan yhteistä ratkaisua.

Esimerkiksi vaaleja edeltävissä debateissa on selvää, että osallistujat varustetaan terävää voittoa hakeavalla taistelijan hatulla. Pieni sanan säilän heiluttelu terävästikin on täysin sopivaa sellaisessa kohdin, sillä joka ikisellä on samanlainen hattu.

Ongelma alkaa siitä, kun eri osallistujilla on eri hatut. Jos yhden hattu on kylmän ratkaisukeskinen tieteilijä ja toisen hattu on humanistisiin kulmiin pohjautuva taistelija, on ongelmaan törmääminen varmaa. Lähes aina, kun keskustelu menee metsään, se johtuu juuri tästä hattujen erosta. Kaksi keskustelijaa, kahdet säännöt, kahdet tavoitteet, yksi varma epäonnistuminen.

Haluaisin rohkaista toimittajia käymään ennalta keskustelijoiden kanssa mietiskelyä myös hatuista, eikä ainoastaan keskustelun aihepiireistä. Luokaa ilmapiiri, jossa säännöt ovat samat, tavoitteet yhtenevät. Se ei suinkaan tarkoita että asioista pitäisi olla samaa mieltä, mutta se tarkoittaa että mielipiteet ottelevat samalla kentällä ja pelaava samalla pallolla.

Toimituksessa ja työpaikalla

Sama toki pätee moneen muuhunkin keskusteluun, yhdistyksen kokouksista firman palavereihin: jos keskustelun periaatteet selviävät vasta lopussa, voit olla varmaa että aika moni on sitä ennen tippunut kärryiltä.

En siis sano että välttäkää sanaa x, kunnioittakaa asennetta y tai keskustelkaa tavalla z. Sanon vaan, että sopikaa pelin henki etukäteen. Ehkä siitä olisi apua.

Todella huolestuttavaa…

Täällä on laitettu viime päivinä vallan hulinaksi. Ei vähintäkään mielenkiintoa ole ollut täällä olemiseen, saati sitten osallistua keskusteluun, moneen päivään. Kaikki säännöt ja ne vähätkin hyvät tavat on unohdettu, ikäänkuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan.

Kolme- neljä blogistia tekee avauksia ja muutama muu yrittää parhaansa mukaan säestää heitä. Loput, suurin osa muista sivuston käyttäjistä onkin sitten paennut jonnekin ja pysyvät ainakin hyvin hiljaa.

Suureen ääneen haukutaan Suomen tasavallan hallitus, muutama ministeri ja jopa presidentti. Käydään toisten blogistien ”kurkkuun kiinni”  ja haukutaan jopa nimeä käyttäen.

Muistetaan nyt, että sääntöjen mukaan julkisuuden henkilöitä saa haukkua ja arvostella, mutta rajansa silläkin, yksityisyyteen ei saa kajota. Toiset blogistit eivät ole vapaata riistaa, joten heidän solvaaminen ja arvostelu  on laitonta.

Muistetaan nyt vielä käyttää hiukan asiallisempaa kieltä, eikä sanota ihan mitä sylki suuhun tuo. Sekin on aika pahasti päässyt täällä rehottamaan.

Tämä nyt ihan vain muistutukseksi, tähän asti en ainakaan minä, eikä kovasti ylläpitokaan ole puuttunut keskusteluun. Seuraavaksi ei asioista varoitetakaan, näin etukäteen, vaan toimitaan sääntöjen mukaan. Annetaan tilaisuus muillekin blogisteille ja yritetään toimia hiukan monimuotoisemmin. Meillä jokaisella on aiheita kirjoitella, vaikka miten paljon. Nykyisillä aiheilla ei valitettavasti synny keskustelua. Otetaan kaikki mukaan ja toivotaan uusia tulijoita.

Seurataan jokea ylävirtaan

Aloitan taas pisteillä Ylen suuntaan, sillä keskiviikon politiikkaradio oli erinomainen tunnin tiivistelmä Yhdysvaltain nykypolitiikkaan. Sopivan laajalla katseella voimme nähdä myös Euroopan politiikan trendejä – vasemmisto tekee sitä, oikeisto reagoi noin, vasemmisto siihen niin. Vaan mistä se sai alkunsa, mitä on joen yläjuoksulla? Kenen syytä tämä kaikki on?

Mistä se alkoi?

Perinteinen poliittinen analyysi puhuu siitä, miten puolueet reagoivat kilpailijoidensa liikkeisiin. Aikanaan se johti poliittisiin linjanvetoihin, nyttemmin sen yleisin esiintymismuoto on uhriutuminen. Metodi muuttuu, ilmiö on sama: joku tekee jotain, johon reagoidaan tekemällä muuta, johon edelleen reagoidaan. Tämän päivän ilmiö on melko väkevä polarisoituminen. Globaalissa mittakaavassa voimakkaampien mielipiteiden nousu perinteisten kustannuksella on myös selvä ilmiö. Joku määrittäisi heidät äärioikeiston tai -vasemmiston tittelillä, minä en, koska en pidä niitä termejä tarkkoina tai hyödyllisinä.

Katsokaapa kommentteja tässä Uuden Suomen uutisessa. Merkittävä osa niistä on ehdottoman absoluuttisesti jommalla kummalla puolella debattia, joka jo itsessään on varsin latautunut. Ottamatta kantaa mainitun dosentin väitteiden faktuaalisuuteen, hänen ulosantinsa oli rajua. Hän myös osoittaa miten politiikan lisäksi myös mediassa pärjätään. Ei pidä kertoa havainnot ja perustella, vaan pitää huutaa mielipiteensä ja jos aikaa piisaa, viitata sivulauseessa että perusteet ovat kirjan sivulla 182.

Niin, mutta mistä se alkoi?

Edelleen, kuka aloitti ja mitä? Otetaan vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeudet joita kannatan varauksetta. 1990-luvulta alkoi linja, joka vähitellen teki homoseksuaaleista ihmisarvoisia ja 2010-luvulla lakikin seurasi. Oikeastaan transihmisiä lukuun ottamatta lainsäädäntö on nyt yllätyksettömän asiallinen. Juridinen ja myös henkinenkin ilmapiiri ovat siis parempia, mutta ulosanti on koventunut ja ongelmat esitetään monin verroin hirveimpinä. Miten ihmeessä tilanteen parantuminen tosielämässä on voinut johtaa sen huonontumiseen puheissa?.

Tärkeää asiaa ajaneiden ryhmien silmissä sukupuoli nyttemmin on sosiaalinen konstruktio, seksuaalinen sorto on yhtäkkiä massiivista, vääränlainen katse on seksuaalista hyväksikäyttöä ja rotuoppeja vaaditaan takaisin nostamaan sorretuksi nähtyjä ryhmiä eri asemaan pelkästään geneettisin perustein. Tämä on tapahtunut nopeasti, se on ilmaistu rajusti, ja se on aiheuttanut vastareaktion. Se on jopa johtanut tosi outoon ilmiöön ainakin halki Euroopan, jossa perinteisesti seksuaalitasa-arvoa ajaneet puolueet nähdään pahimpana uhkana seksuaalitasa-arvolle. Melkoinen voltti on hypätty, kun Marine Le Pen kerää Ranskan sateenkaariääniä laariinsa.

Änkyröinnin kriittinen massa

Toisaalta moni änkyräkonservatiivi pitää jo naisten äänioikeutta niin vakavana loukkauksena elintilaansa vastaan, että jo se saa heidät huutamaan. Aina on tyytymättömiä, mutta milloin heidän määränsä riittää äänestämään valtaan Trumpin tai Bolsonaron? Onko merkittävä osa kansaa yhtäkkiä muuttunut äärimielisiksi hulluiksi, vai onko se reaktiota toisen puolen kuplaantuneeseen intoon? Milloin vasemmisto muuttui mahdollisuudesta uhaksi?

Entäpä sen jälkeen? Nyt on rääväsuisia ihmisiä äänestetty valtaan ja voi kauhistus! Vastapuoli on taas äänekkäästi reagoinut ja puskee läpi kovasti. Suomessa odotetaan vaaleissa punaista jytkyä, jolloin vaihteeksi Sipilän huutoänkyröinnin sijaan saamme Rinteen huutoänkyröintiä. Tätä seuraavan askeleen voi kukin päätellä.

Oikeastaan voisimme vain syyttää ihmisiä. Olemmehan aika tyhmiä kun äänestämme aina vastavoimia. Kuuntelemme järjen sijasta moraalia, joka näkee vain yhden askeleen eteenpäin. Äänestämme vastavoimat eduskuntaan ja puolueiden sisällä äänestämme äänekkäimmät puolueen johtoon. Lähes joka puolueesta löytyy kuitenkin niitä, jotka näkevät ykkösongelmana huudon, eivät vastapuolen olemassaoloa. Koskakohan oppisimme reagoimaan huutoon muutoin kuin entistä kovemmalla huudolla?

Voidaan sanoa, että olemme kaivaneet kuoppaa aika kauan. Ja kas tässä tulee yksi ongelma. Kun olet tarpeeksi kauan kaivanut kuoppaa, sinulla on itse asiassa kaksi ongelmaa. Ensimmäinen on toki pitkä matka pinnalle. Toinen on se, että kaivettuasi kuoppaa vuosikausia, et enää muuta osaakaan kuin kaivaa kuoppaa. On yksi asia haluta takaisin pinnalle, toinen asia on opetella kiipeämisen jalo taito jälleen nollasta.

En tiedä syyllistä, siihen kuka teki mitä ensin johon reagoi joku muu. Etsintä voisi vaatia vuosisatojen matkan historiassa eikä tulosta ehkä tulisi. Osaan kuitenkin kuvailla ongelmaa. Ongelmallisia ovat sanat kuten äärioikeisto, äärivasemmisto, natsi, kuten myös yleistämiset kuten ”kaikki persut”, ”kaikki vihervassarit” ja niin edelleen. Viisautta on ymmärtää että voit olla vihreä, vassari, kokkari, demari tai persu, olematta vain sen takia automaattisesti hyvä tai paha ihminen.

Hiljaista on, kuin vilttitossutehtaalla

Nimittäin Suomen poliittisessa elämässä. Aihetta olisi vaikka suurempaankiin pöhinään. Venäjän karhu elämöi rajoillamme ja vähän rajojemme sisälläkin, mutta poliitikot ovat ihan hiljaa. Onneksi kenraalit sentään puhuu, jotkut jopa läpiä päähänsä.

Ulkoistamisen ihanuudella perustellaan hallituksen kaavailuja murtaa kerta heitolla koko tietosuoja käsitteen ihan käytännössä, kun lääketehtaille suunnitellaan annetavan oikeus päästä suomalaisten terveystietoihin. Tämä lienee niitä koepalloja, joita Sipilän hallitus on laskenut ilmaan saadakseen tuntumaa siitä, mitä kansa ajattelee hallituksen kaavailuista. Ja poliitikot vaikenee kahdella kotimaisella kielellä.

Kansanedustajien työ ei ole työtä sanan varsinaisessa merkityksessä. Kansanedustajan työ on luottamustoimi. Kansanedustajan palkkakaan ei ole palkka vaan palkkio. Se palkkio on muuten kohtuuton pelkästä napin painamisesta. Sitähän se kansanedustajan työ nykyisin on, kun hallitus päättää mitä nappia milloinkin painetaan, niin kansanedustajille jää vain se painamisen vaiva.Siksiköhän kansanedustajat ovat nytkin niin hiljaa maan asioista, kun heillä ei ole mitään henkilökohtaista kantaa, on vain hallituksen kanta tai opposition kanta. Poliittinen keskustelu tai debatti hienosti sanottuna on Suomessa kuollut enemmistöparlamentarismin aikana.

Mitä sitten kansanedustajat tekevät näin kesällä, kun he eivät politikoi? Ainakin he nostavat ylisuurta palkkaa pitkistä lomistaan.

Moni meistä kansalaisista odotti, että tämä kesä menee siihen, että kansanedustajat kiertävät vaalipiireissään keskustelemassa valitsijoiden kanssa sotesta, joka meni kesän korvalla kokonaan uusittavaksi siitä, mitä Sipilän hallitus oli ehdottanut. Niin olisi kansalaistenkin ääni tullut päättäjien tietoon. En ole nähnyt yhtäkään ilmoitusta lehdissä, jossa kansanedustaja olisi kutsunut äänestäjiä keskustelutilaisuuteen.

Poliitikot tuntuvat ajattelevan, kuin se entinen mies, että ollaan hiljaa, saadaan hiiriä.