Tiedostan astelevani vaarallisilla vesillä, joten korostan heti alkuun katsovani asiaa etäältä ja abstraktisti. Yhtä kaikki on mielestäni kohtuullista asettaa valokeilaan väite siitä, että kansa ei ole vastuussa johtajiensa teoista. Tietenkään suoraan ei olekaan, mutta asiassa on särmiä. Totean myös heti alkuun, etten aio ottaa puolia Israelin ja palestiinalaisten välisessä skismassa. Taustojen avaamiseksi ehdotan jaksoa radio-ohjelmasta Maailmanpolitiikan arkipäivää.
”Ulkopolitiikka ei muutu”
Benjamin Netanyahu eli nyt vaalit niukasti hävinnyt Israelin ex-pääministeri on yhdistetty toistuvasti kansainvälisessä mediassa palestiinalaisten sortoon. Kieltämättä hänen asenteensa rauhaan on kovin nuiva ja populistiset tempaukset ovat hänelle selkeästi reaalipolitiikkaa tai huomisen pohtimista tärkeämpiä. Siinä sivussa hän on myös tehnyt yhä kovemmasta linjasta valtavirtaa, vieläpä kovin helposti. Toisaalta sen huomaa siitä, että mitkään länsimaat eivät ole muutamaa lentävää lausahdusta kummemmin hänen toimiin reagoineet – ja toisaalta siitä, että muut vaaleissa kilpailleet suuremmat puolueet johtajineen, Benny Gantz mukaanlukien, eivät ole Netanyahun irtiottoja tuominneet tai ulkopolitiikan osalta vaihtoehtoisia linjoja esittäneet. Useita tutkijoita siteeraten, ulkopolitiikkaan ei ole tulossa muutoksia.
Tästä päädymme otsikon kysymykseen. Kansan äänistä yli 50% meni kahdelle puolueelle, jotka eivät siis halua palestiinalaistilanteeseen rauhanomaista ratkaisua. Pienemmissä puolueissa on lisäksi useita (Yisrael Beiteinu, Shas, URWP…) jotka suhtautuvat palestiinalaisiin vähintään yhtä nuivasti. Vastaavasti rauhaa palestiinalaisten kanssa hakevista puolueista suurin oli Hadash-Ta’al -vaaliliitto, joka keräsi vain neljä ja puoli prosenttia äänistä. Tästä voi mielestäni johtaa, että Israelin kansalaisista leijonaosa ei halua alueelle rauhaa, ainakaan tasavertaisesti rakennettuna. Tähän perään katson hyväksi korostaa, että harvassa päin maailmaa äänestetään tahoja, jotka haluavat luopua saavutetuista eduista. Ei ole huono muistuttaa siitäkään itsestäänselvyydestä, että palestiinalaisten puolellakaan rauhanaate ei saa hurjia suosinosoituksia kansalta. Siihen aiheeseen lienee kuitenkin parempi palata sitten kun palestiinalaiset käyvät vaaleihin.
Tässä kohtaa tyydyn kuitenkin toteamaan, että ei ole väärin sanoa vastuun verenvuodatuksesta olevan jaettuna isolle osalle kansasta. Sotilas painaa liipasinta komentajansa käskystä, joka toimii ministerin tahdon mukaan – ja kansan äänekkäällä hyväksynnällä (vrt. hiljainen hyväksyntä). Mielestäni pitää voida todeta, että Israelin kansalaisista leijonaosa haluaa jatkaa verenvuodatusta, ihmisoikeusrikoksia, segregaatiota ja valloituksia. Kontekstista irroitettuna tuo on kuitenkin aika ankea lausahdus. Helppo tekosyy on todeta että mikäs valloittaessa kun siitä ei koskaan koidu sanktioita tai seurauksia kansainväliseltä yhteisöltä. Äänestyspsykologiaan kuitenkin vaikuttanee eniten pelko naapurissa asuvista, raketteja yhtenään ampuvista, sinun ja läheistesi murhaamista fantasioivista vihaisista kansanjoukoista. Moinen ilmapiiri ei varsinaisesti ole omiaan synnyttämään suuria rauhantekijöitä, etenkään kun rauhantekijät tuppaavat menehtymään akuuttiin lyijymyrkytykseen.
Onko demokratiasta apua?
Pelottavin ajatus on, että vaalit ja demokratia eivät millään tavoin voi auttaa rauhan syntymisessä alueelle. Se on tosin aika yleinen ilmiö sodan ja epätoivon runtelemille alueille. Ulkoa tuleva rauhantekijäkään ei voi toimia ilman edes jonkin asteista tahtotilaa rauhanomaiselle ratkaisulle. En totta puhuen tiedä mistä tämän kipinän voisi löytää. Koko järjestelmä, molemmin puolin konfliktia, tukee vihanpitoa ja väkivaltaa. Kaikki nettoavat sodasta ja kaikilla olisi hävittävää rauhasta. Useammatkaan vaalit eivät tätä asiaa muuta, vaan kansa äänestää vastakin lähinnä siitä, pitääkö vastapuoli ampua vaiko ensin pahoitella ja sitten vasta ampua.
Israelin vaalit eivät siis korjaa tälläkään kertaa alueen tulenarkaa tilannetta. Tällä hetkellä arvelisin parhaaksi keinoksi ulkopuolisen asennoitumisen muuttumisen. Liian moni länsimaa toimillaan päätyy rahoittamaan sodan bisnestä, joko suoraan tai epäsuoraan, molemmin puolin konfliktia. Jos kansainvälisen kaupan lähtökohdat muuttuisivat molemminpuolista rauhaa tukevaksi niin, että rauha olisi sotaa parempi tapa menestyä kaupassa, voisi myös poliittinen ilmapiiri muuttua. Tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty, tai se olisi tehty jo aikapäiviä sitten.
