Tässä elämässä on tullut suunniteltua myös sotilaselektroniikkaa.
Kuvassa jatkokortin nokassa on testattavanani suunnittelemani kortti 130 mm Tornikanuunan automaatioon. Se kortti kertoo ohjelmistolle erittäin tarkasti tornikanuunan putken absoluuttisen suunnan, sekä korkeus, että sivusuunnissa. Sen tiedon perusteella tykki suunnataan niin, että ryssän laiva uppoaa haluttaessa. Otin valokuvan 5.3.1984.
Projektin alkuvaiheista tietoa
Puolustusvoimat olivat tilanneet Tampellalta 130 mm tornikanuunan prototyypin automaatioineen. Tampella toimitti kyseisen prototyypin ja oletti saavansa valmistaa sarjan automaatioineen kaikkineen.
Puolustusvoimat halusivat kuitenkin kilpailuttaa tornikanuunan automaation (elektroniikan) erikseen. Niinpä Pääesikunnan Sähköteknilliseltä osastolta lähetettiin tarjouspyyntö mm. Altimille.
Seppo Ropponen heitti tarjouspyynnön pöydälleni ja lähetti Seppo Riitamaan (mekaniikkamiehenä) ja allekirjoittaneen (elektroniikkamiehenä) ottamaan selvää mistä oikein on kysymys. Niinpä komennuskunta Riitamaa & Putkinen suuntasi Santahaminaan tutustumaan prototyyppitykkiin.
Meidät otti vastaan melkoisen rautamurikan lisäksi Di. Jorma Pesonen Sähköteknilliseltä osastolta ja majuri Pertti Malmberg käyttäjien edustajana. Malmberg vaihtoi sittemmin asepuvun väriä kohoten kontra-amiraaliksi.
Isännät esittelivät prototyypin toimintaa ja laitteistoja yksityiskohtaisesti. Itseäni ihmetytti valtavan paksut kaapeliniput joka puolella tornia yhdistämässä erilaisia näyttö- ja käyttölaitekoteloja. Minua suorastaan hirvitti kuvitella mitä yksittäinen sirpalekin saisi aikaan siinä kaapelipaljoudessa. Niinpä samoilla lämpimillä ilmoitin, että tällaista me emme ainakaan halua tehdä ja kysyin onko isännillä mitään sitä vastaan, jos joka purkissa on mikroprosessori (siihen aikaan ei kovin yleinen vimpain) ja mahtavien kaapelinippujen sijasta kotelot yhdistetään prosessorikaappiin sarjaliitännöillä, eli ohuilla yksittäisillä kaapeleilla. Isännillä ei ollut mitään ehdotustani vastaan, joten Altim tarjosi ehdottamaani ratkaisua.
Meille näytettiin myös latausautomaatin toiminta – miten kranaatit menevät automaattisesti tykinputkeen. Latausautomaatio oli toteutettu pneumaattisella logiikalla, joten ”hiukseni nousivat pystyyn” ja ehdotin saman tien, että ne pih-pah-puh-vehkeet heitetään kaatopaikalle ja Altim toimittaa myös mikroprosessoripohjaisen latausautomaation sen muun toimituksen yhteydessä. Valitettavasti ehdotukseni ei ottanut vielä silloin tulta, vaan Tampella sai toimittaa sarjakappaleisiinkin ne pih-pah-puh-vehkeet.
Kun sitten käytännön ammunnoissa paljon myöhemmin ilmeni, että se pih-pah-puh-automaatio oli hengenvaarallinen koko tykin miehistölle, niin isännillemme taisi tulla mieleen ehdotukseni ja Altimilta pyydettiin erikseen tarjous latausautomaatiosta, joka ei enää iske kranaattien sytyttimiä lyttyyn ladattaessa. Toimitimme sellaisen, eikä valituksia ole kuulunut. Siinä yhteydessä sain kunnian suunnitella suojalogiikan, joka pysäyttää toiminnan ennen vahinkoa vaikka useampi kuin yksi millainen hyvänsä vika ilmenee – se oli mielenkiintoinen projekti.
No, ilmeisesti arvaattekin jo, että Altim voitti sen ensimmäisen tarjouskilpailun ja pääsi toimittamaan tornikanuunoiden automaation. Tampellan pääjohtaja oli kyllä kuulemma tullut puhelinlankoja pitkin Ahlströmin pääjohtajan kimppuun ihan tosissaan, kun olimme tulleet heidän tontilleen.
Tornikanuunan lyhenne on 130 53 TK
Se 130 on kaliiberi millimetreinä ja 53 tarkoittaa putken pituutta kaliibereina.
Jussi,
olet siis ollut hommissa Altimilla?
”Altim Control Oy oli A. Ahlström Oy:n omistama automaatiovalmistaja, joka sai alkunsa paperitehtaan kehitysosastosta.”
Itse tein diplomityötäni Ahlstömin paperitehtaalla Warkaudessa 1968, kun Ahlström oli maailmanlaajuisesti edelläkävijä paperikoneen automatisoinnissa.
Harri, vuodesta 1980. Noin 1992 perustin oman yrityksen Jussin Automaatio Oy. Sielläkin olen suunnitellut mm. teollisuuselektroniikkaa ja sotilaselektroniikkaa.
Olen ollut todella monessa mukana tässä elämässä. Ennen Altimia suunnittelin elektroniikkaa Kemiralla ja sivussa oli sielläkin oma yritys.
Onnittelut Jussille että on tuollainen taito. itse en ymmärrä elektroniikasta juuri mitään. Tietokonemodeeminkin kytkemisessä tarvitsin naapurini apua.
T L
Modemit olivat aikoinaan melkoisia hirviöitä. Piti osata tehdä kaikki asetukset juuri oikein, jotta olisi ollut toivoa toimimisesta.
Tekniikasta kiinnostuneille kerrottakoon, että sen 130 mm tornikanuunan elektroniikan sydän on Intelin 8086 mikroprosessori, joka oli silloin uusinta uutta. Ohjelmamuistiksi kehitin luotettavan muistikortin, jollaista tuskin kukaan muu on ikinä tehnyt. Kun IC-piirien kannat ovat epäluotettavia, niin EPROM-muistit juotettiin suoraan piirilevylle ja ohjelmoitiin sillä muistikortilla. Kun ohjelmisto piti vaihtaa, niin koko suuri kortti pistettiin UV-eraseriin ja sitten ohjelmoitiin uudelleen. Flash-muistia ei ollut keksitty, enkä hyväksynyt järjestelmään minkäänlaisia mekaanisia muisteja (kuten kovalevy).
Jotta siitä 8086 prosessorista saatiin reilusti tehoa irti, niin niitä ehdottamiani sarjaliitäntöjä ohjasi kehittämäni erilliset sarjaliitäntäprosessorikortit. Siihen aikaan oli taatusti vallankumouksellista, että ne sarjaliitäntäprosessorikortit kommunikoivat pääprosessorin kanssa kaksitiemuisteilla. Kumpaankin suuntaan voitiin vielä antaa keskeytyksiä, jne. Prosessoriksi mm. sille sarjaliitäntäprosessorikortille valitsin siihen aikaan vallankumouksellisen Nationalin CMOS-prosessorin NSC800 (pieni virrankulutus). Järjestelmässä ei ole yhtään puhallinta, jotka olivat siihen aikaan tavallisia kaikkialla.
Mielenkiintoinen väittämä tuo, että joku DI ja elektroniikka-asentaja Isosaaren projektitykille noin vain pääsivät. Eihän niitä alihankintaneuvotteluja käydä missään tykin ääressä vaan silloisessa PE:n RT-toimistossa.
Sen verran lähellä tuota projektia olin, että jotain tiedän.
Isosaari oli ko aikana todella suljettu saari; senkin tiedän kokemuksesta.
Pertti Malmbergin taas tunnen aina Kadettikoulusta lähtien ja silloin muuten hän oli kapteeni.
Tampellahan toteutti putket ja hydraulisen latauslaitteiston ja Nokia etmittaus- ja laskinlaitteiston.
130 56 TKn automaation osti PEn Sähkötekninen osasto. Olin henkilökohtaisesti kontaktissa myös Sähköteknisen osaston päällikköön, ajoinpa everstin myös Santahaminasta Pääesikuntaan Horizonillani.
Isosaaressa seurasin kovapanosammuntoja sarjatykeillä. Siellä oli todella hyvät vatukot. Alus veti maalilauttaa ja se ammuttiin paskaksi alta aikayksikön.
Sitäpaitsi tykin latauslaitteisto EI ollut hydraulinen vaan pneumaattinen. Seurasin kovapanosammunnoissakin miten hyvin ”minun latausautomatiikkani” sitten myöhemmin toimi.
Putkea suunnattiin servomoottoreilla Altimin elektroniikan ohjaamana. Täysiautomaattinen maalin seuranta oli normaali toimintatapa. Ampua voitiin esimerkiksi joko neljällä tykillä kerrallaan tai vain yksittäisellä tykillä. Myöhemmin tykeille saatiin omat laseretäisyysmittaritkin.
Jokaisella tykillä oli/on omat lähtönopeuden mittarit, joten tuli oli/on erittäin tarkkaa nopeasti tulenavauksen jälkeen.
Joo, kyllähän se latauslaitteisto toimi paineilmalla(muistin väärin, alkuperäinen toimi hydrauliikalla). Kuitenkin tykkiprojekti oli siksi salainen, että kaikilla ammattisotilaillakaan ei aina ollut sinne asiaa. Yhden ainoan kerran pääsin (rt-upseerikurssin mukana siellä vierailemaan).
Tampellan tekemän prototyyppitykinkin lataus tapahtui pneumaattisesti. Sekä työsylinterit, että jopa automaatio oli pneumaattinen.
Minun ajatukseni oli, että Altimin automaation pitää ohjata myös latausautomatiikkaa ja niin lopulta tehtiinkin kun se pih-pah-puh automattiikka oli lytännyt muistaakseni kuuden kovan kranaatin sytyttimen. Sytyttimien suojamekanismi esti kuitenkin kranaatteja räjähtämästä.
En malta olla kirjoittamatta vielä siitä pih-pah-puh automaatiosta, joka ohjasi prototykin automaattilatausta.
Se esiteltiin minulle ensimmäisellä käynnilläni Santahaminassa olleella prototykillä. Ajatelkaa, pneumaattinen logiikka. Käynnistyi pneumaattista nappia painamalla. Kuului pihahdus. Kummallinen paineilmaputkia ympäriinsä omaava vempain piti toisen puhahduksen ja askelsi yhden askeleen. Sitten paineilmasylinteri liikutti latauslaitteen mekaniikkaa. Kun mekaniikan liike saavutti pneumaattisen rajakytkimen, niin taas kuului pihahdus ja logiikka otti seuraavan askeleen, jne., jne.
Minulle selvisi ensimmäisellä näkemällä, ettei siitä tule muuta kuin sanomista, ja niin kävi.