Olen aina lukenut mielelläni lehtien urheilusivuja, mutta tänä aamuna tulin erityisen hyvälle tuulelle lukiessani Aamulehden urheilusivuja.
Lehdessä (19.8) oli koko aukeaman juttu otsikolla ”Oman kylän pojat”. Jutussa kerrottiin FC Teisko -nimisestä jalkapallojoukkueesta. Nimensä mukaisesti kyse on Teiskossa Kämmenniemi – Velaatta akselilla toimivasta P11 ikäluokan pojista koostuvasta jalkapallojoukkueesta.
Mieltäni lämmitti se, että oli ryhdytty toimimaan itse, eikä jääty vain valittamaan puutteellisia oloja ja olosuhteita. Poikien vanhemmat ja ilmeisesti iso joukko paikallista yhteisöä oli lähtenyt mukaan kehittämään joukkuetta ja luomaan sille mahdollisuuksia tasonsa mukaiseen kilpailutoimintaan. Ajatuksena oli toki myös säästää vanhempien omia vaivoja, kun harjoitus/pelireissut Tampereelle jäisivät vähemmälle.
Toiminnallaan poikien vanhemmat ja muut mukana olijat ovat luoneet kyläyhteisöön yhteistä toimintaa, jota ylipäätään Suomen syrjäkylillä ei haitaksi asti ole. Näin kylä elävöityy. Pieneltä osin, mutta kumminkin. Tälläinen toiminta luo myös yhteenkuuluvaisuudentunnetta ja auttaa yhteisöä muussakin kanssakäymisessä. Näin ainakin itse uskon.
Jutusta huokui mukavasti motivaatio ja tekemisen ilo. Ylpeys oman kylän joukkueesta, niin poikien kuin mukana olevien aikuistenkin osalta. Me tehrään itte –asenne.
Lopuksi voisin lainata jutusta mielestäni hyvin koko toimintaa ja varsinkin poikien asennetta kuvaavan kohdan.
”Mennäänkö vatsalihaksia ja mennäänkö ajalla vai mennäänkö sata? Poikien mielestä mennään mieluummin sata ja se on ollu heidän asenteensa aina.”
Tuo yllä oleva sopisi mielestäni Huuhkajillekin ja mikseipä koko suomalaiselle urheilulle asenteeksi tekemiseen.
Pikkukillinä ei ollut omalla kylällä urheiluseuraa, mutta urheilukenttä oli koulun vieressä.
Eräs lukiossa ranskaa opettava opettaja katseli aikansa kun kakarat kerääntyivät kentälle iltaisin, kesällä myös päivisin ja otti asiakseen kehittää meille tekemistä.
Jokkeri sai osin koulun tarvikkeista ja osin kaupungin liikuntatoimelta puhuttua ison määrän pesäpallovarusteita ja siitä se lähti.
Kylä oli sellainen, että kakaroita oli pilvin pimein ja osallitsujia riitti.
Talvella pelatti jääkiekkoa, kesällä pesäpalloa ja jalkapalloa. Jokkeri jaksoi vetää toimintaa vuosia ja mukaan tuli myös muita aikuisia ja vähän vanhempia nuoria.
Kävin taannoin samalla kentällä noin 25 vuoden tauon jälkeen ihan vaan huvikseni katsomassa, eikä ollut pukukoppia, ei jalkapallomaaleja, eikä mitään muutakaan.
Hetken siinä pysähdyin ja kieltämättä pieni kaiho valtasi mielen.