https://yle.fi/uutiset/3-9941908
Kari Enqvistin kolumni: Ei niin pientä Suomen historian murusta, etteikö media siitä pillastuisi
Kaksi kolmasosaa Tieto-Finlandialla palkituista teoksista kertoo tavalla tai toisella Suomesta, ihmettelee Kari Enqvist.
22.11.2017 klo 06:35
Suomi on pieni maa, ja pienillä mailla on taipumus käpertyä tuijotta- maan omaa napaansa. Tuttuun ja turvalliseen on mukava tarrautua.
Kuvioon kuuluu kansallisen historian jatkuva, lähes pakonomainen kier-rättäminen. Vaadimme yhä uusia tulkintoja Seitsemästä veljeksestä tai Tuntemattomasta sotilaasta jotta voisimme ylläpitää yhteistä tarinaamme. Tässä asenteessa on aistittavissa myös pelokkuutta, joka ajoittain purskahtaa näkyville rajat kiinni -mentaliteettina.
Me pakenemme historiaamme. Me haemme sieltä itsetunnon vahvistusta.
Tällainen historiahysteria johtaa väistämättä hyvin kapeaan todelli-suuskäsitykseen. Se näkyy siinä, millaista tietoa pidämme tärkeänä ja mielenkiintoisena.
Mediassa mikään tieto Suomen historiasta ei tunnu olevan yhdentekevä.
Kun esimerkiksi tarkastelee menneiden vuosien Tieto-Finlandia-ehdokkaita ja -voittajia, silmään pistää politiikan, historian ja yhteiskuntatieteiden murskaava ylivoima.
Niillä saroilla sen paremmin esiraadit kuin palkinnon jakaneetkaan eivät ole harjoittaneet pidättyväisyyttä.
Palkinto on jaettu kaikkiaan 29 kertaa. Sana ”suomi” esiintyy voitta- neen teoksen nimessä peräti kymmenen kertaa. Näiden lisäksi toiset kymmenen palkittua liittyvät tavalla tai toisella Suomeen.
On kiinnostavaa kysyä, heijastaako tämä jykevä Suomi-keskeisyys suomalaisten todellisia tuntoja vai onko mukana muitakin tekijöitä. On toki selvää, että historia- ja politiikka-aiheisia teoksia ilmestyy tavatto- man paljon. Niitä myös luetaan: sivut rapisevat rytmikkäästi, kun kirjasta toiseen Kollaa alati kestää samalla kun Kekkonen hiihtää ja kalastaa.
Mikään ei kuitenkaan takaa, että suuresta sivumäärästä löytyisi aina ja automaattisesti tärkeää tai mielenkiintoista sanottavaa. Siksi arvaan, että merkittäviä ovat myös portinvartijoiden henkilökohtaiset mieltymykset.
Portinvartijat ovat niitä, jotka määrittelevät puolestamme tärkeän ja mielenkiintoisen: mitä teemoja hehkutetaan, mitä nostetaan, mitä lasketaan. Mistä kirjoitetaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan kokonaan.
He ovat median edustajia tai kultturihenkilöitä. Tyypillisesti he ovat niitä, joita jo koulussa kiinnostivat politiikka, yhteiskunta ja historia.
Suomen historiaa tarvitaan jonkin verran, mutta annoskoon kasvattamisella tietyn rajan yli ei enää saavuteta mitään.
Jos he olisivat olleet innostuneita pelkästään fysiikasta ja tähtitietees- tä, heistä ei koskaan olisi tullut toimittajia. Eikä kulttuurihenkilöitä, koska luonnontieteitä ei Suomessa lasketa kulttuuriksi. Mutta galaksien sijasta heidän silmänsä syttyivät säihkymään sanoista ”Urho Kekkonen” ja ”Isoviha”, ja sillä tiellä he ovat edelleen.
Tässä valossa ei yllätä, että mediassa mikään tieto Suomen historiasta ei tunnu olevan yhdentekevä. Jokaista murusta tervehditään pidättele- mättömällä riemulla. Jokaisen uuden kirjan kerrotaan olevan äärimmäisen tärkeän.
Kuvitellaan esimerkin vuoksi, että on ilmestynyt teos nimeltä
Mies, joka hoiti Ståhlbergin hevosta. ”
RK: MARA!!!
(Nimi on hieman muutettu, mutta kyllä häntä siihen aikaan tuollakin saatettu kutsua!)
Minä voisin periaatteessa vaikka kirjoittaa sen sukulaisia haastattelemalla (jos nimittäin osaisin…)…
KE: ” En tiedä, oliko Ståhlbergillä hevosta, mutta saattoi hyvin olla – hän oli kotoisin maaseudulta. ”
RK: Kannattaa vaan kääntyä oikean, aikansa luotettavimman euroop- palaisen Tietotoimiston puoleen… jos jotakin jälkikaikuja vielä kuuluu, kuten kuuluu!
Presidentti Stålbergilla oli tytär nimeltä Elli, sittemmin tohtori Schau- mann (1898-1986), tuolloin neiti-ihminen ja lääketieteen opiskelija, joka harrasti maastoratsatusta, ja jolla oli hevonen (nimenkin olen kuullut, mutta en muista), joka oli joko hänen tai hänen isänsä Tasavallan pre- sidentti Ståhlbergin omaisuutta, tai sitten se oli armeijan liisaama. Joka tapauksessa se oli vain tyttären käytössä, presidentti ei ratsastanut ainakaan säännöllisesti. Hevosella oli kokopäivätoiminen tallirenki, jolla oli helvetin komea univormukin. Se tallirenki ja hevosen hoitaja ja ulkoi- luttaja oli ainakin vuoden päivät sotamies (rakuuna?) Mara. Mara oli poimittu ns. Vakinaisen väen rivistä suorittamaan hevosmiehen asepal- velustaan Tasavallan presidentin tyttären tallirenkinä ja hevospalveli- jana. Sitä en tiedä, oliko siihen pitänyt pyrkiä (voin kuvitella, mikä ryysis jo piruuttaankin…), vai oliko vain katsottu vai vihkaa, kuka osaa hoitaa ja käsitellä hevosia ja lisäksi on edustava: komea ja vähäpuheinen. Neiti Ellin, jota nimeä palvelukunnan piti käyttää, ratsastuksen opettaja oli eräs vanhapoikaeversti, nimen olen kuullut, mutta unohtanut. (Hän ei ollut neidin poikaystävä, ainakaan tiettävästi…) Mara oppi, että niin hienoa väkeä ei olekaan, etteikö heidän kanssaan voisi asiallisesti keskustella, ja suoraan, kysellä, ottaa asioista selvää…
Mara, luullakseni s. 1903, oli syntyisin hämäläisen muinaismuistopitäjän liikkuvan väestönosan joukosta, ja oli koulutettu jossakin kartanossa kymmenennen ikävuoden molemmin puoilin hevosmieheksi, kuten esi- merkiksi kaverinsa minunkin isäni, kun muut tavalliset lapset kävivät 3- tai 4-vuotista kansakouluaan. ”Kapinan” aikaan Mara oli 15-vuotias ja onnistui pysyttelemään liittoutumattomana ammattitaidostaan huoli- matta, vaikka punaisenkarvainen ajattelultaan toki olikin. Täyden palve- lun työhevosmiehet, jotka tekivät pelto-, metsä- ja hevosten hoitotöitä, ja tulivat kaikenlaisten hevosten kanssa juttuun, olivat arvotettuja am- mattimiehiä vaikka ikää ei vielä kovin paljon olisi ollutkaan. Olen joskus sanonut, että isäni olisi ollut mahdollisesti vanhin sieltä päin pakolla jatkosotaan viety hevosmies, mutta Mara oli ainakin kaksi vuotta vanhempi, ja sinne vaan hänetkin vietiin ja teki siellä myös pitemmän ja mutkikkaamman ”sotilasuran” aina rangaistuskomppaniaakin myöten…
Hevosmiehillä teetettiin siellä takalinjoilla, muitakin hommia, ja Marakin joutui mm. toimimaan vartijana sotavankien kuulusteluissa.Kun luutnan- tin silmä korva välttivät, hän ”kuulusteli” epävirallisesti itsekin: ”Miten siellä Neuvostoliitossa nyt oikein menee?”,”Minkälainen mies se Staliini on?” [-”Sitä ei totella…”] ”Kuinka tässä nyt oikein käy?”… Sitten kun luutnatti kyseli samoja asioita Kaukoidästä tulleelta suomalaiaissyntyi- seltä sotavangilta, joka väitti tulleensa edellisenä päivänä rintamalle ja sitä ennen matkustaneensa kaksi viikkoa täyttä höökiä kiitävässä ju- nassa läpi Neuvostoliiton, Mara kysäsi: ”Herra luutnantti, saako sanoa?” – ”Olkaa hyvä vaan…” (Tässä oli sitten muutakin tiedollista pohjaa, mm. saksalaisista, siitä Engelbrechtin divisioonasta…) – ”Minusta tuntuu, herra luutnantti, ETTÄ TÄSTÄ TULEE PITKÄ JA PAHA SOTA!”. Ja siitä tuli rangaistuskomppaniaa, ”pilkanteosta Suomen armeijaa kohtaan”. Siitä ajasta hän ei paljon puhunut, mutta se loppui aikanaan hänen osaltaan, ja hänet siirrettiin Tampereelle sotilaskohteiden vartiomieheksi. Siitä taas, mitä hän kertoi sodanaikaisen Tampereen menosta monessa liemessä keitetyn maalaismiehen näkökulmasta, minä en jatka juttua eteenpäin, se on maakunnan sisäisiä asioita.
KE: Näen jo silmissäni arvioitsijoiden reaktiot:
” Kirja laajentaa tärkeällä tavalla Ståhlberg-kuvaa”, julistaisi ensimmäinen. ”
RK: Ei laajenna, jos on todenperäinen. Se kertoisi pelkästään Marasta ja ehkä parista muusta soltusta, hänen suraajistaan. Suhtautuminen presi- dentti Ståhlbergiin ja hänen perheeseensä ehdottoman kunnioittava. Tavuakaan mitään ”uutta tietoa” heistä ei. Ståhlbergin muilutus sen nosti vain kunnioitusta – ja ”me-henkeä” ainakin joidenkin väestöryh- mien kesken. Ståhlberg oli muuten työkseen ennen politiikkaa tutkinut ja kehittänyt Suomen irtolaislainsäädäntöä. Tosin se ei Maraa koskenut, hänellä oli sota-aikaan jo lähes aikuisia lapsiakin. Enempikin koski mun isääni, joka oli muodollisesti kirjoilla Maran rajanaapurina, mutta huiteli töissä missä milloinkin, maksoi veroja mitä viitsi… Hän oli kuitenkin jon- kinmoisissa puheväleissä kyläpoliisin kanssa, jonka valistusvänrikkipik- kuveli kirjoitti sen varsinaisen muistelmankin niistä Tuntemattomista: Iskevän Kiilan matkassa.
KE: ”Teos nostaa esiin ennen aivan liian vähälle huomiolle jääneen Ståhl- bergin hevosen ja sitä hoitaneen henkilön”, toinen säestäisi Helsingin Sanomissa kahden sivun jutussa, jota varten olisi kaivettu esille valokuva murheellisen näköisestä ruskeasta pollesta. ”
RK: Mulla ei ole kuvaa Ståhlbergin (tyttären) hevosesta, mutta Marasta on kuva vuodelta 1964 isoäitini,naapurinsa,haudalta. Mulle niistä hauta- jaisista ilmoitettin vasta jälkikäteen, vaikka olin lomalla aivan lähistöllä sukulaisten luona. Olin savustanut mummun kunnalliskotiin kotinurkista, koska hän oli tylsä jne., josta hyvästä kunta otti hänen mökkinsä. Ja Mara osti sen kunnalta ja kasvatti siellä muutaman vuoden lampaita. Sitten hänen tyttärensä perhe rakensi tontille omakotitalon, joka on siellä asukkaineen edelleen.
Kuvanhan tähän voi liittäää jälkikäteenkin. Katsoin kyllä perintöraamattujenkin välistä, joihin juuri koskaan kurkistele.
Minä olen nähnyt myös kuvan Marasta univormussaan ”Presidentin- linnan ajoilta”, eräs naapurin isäntä, satakuntalaissyntyinen kova oikeistomies pisti kuvan kiertämään jossakin ringissä, jossa piti tunnistaa, kuka kylänmies on kyseessä. Toki mun isäni tunsi, muut juurikaan eivät paitsi pitkällä katsomisella.
KE: ” Ainutlaatuisen merkittävä kulttuuriteko, joka valottaa päämies- temme hevosten vaikutuksia itsenäisyytemme alkuvuosikymmeniin”, kolmas ylistäisi. ”
RK: Kaarlo Juho ei kauheasti talleille päin varmaan pisaissutkaan. Mutta hevonen perheessä oli.
Mitä sitten tulee Maran vaikutukseen (hevosmiehen ominaisuudessa), niin en tiedä hänen vaikutuksestaan ennen sotia ja niihen aikana, mutta SODAN JÄLKEEN, ryhdyttyään kirvesmieheksi traktoreiden yleistyessä ja hevosten vähetessä, hän oli omassa elinpiirissään sodan aikaisista ajoista periytyneen (silloin edelleen mitä luotettavimman )HEVOSMIESTEN TIETOTOIMISTON kantavia voimia!
KE: ” Henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, aivan kuten säätilakin vähät välittää, missä Suomi loppuu ja muu Eurooppa alkaa.
Oikeasti Suomen historia on kuin D-vitamiini. Sitä tarvitaan jonkin verran, mutta annoskoon kasvattamisella tietyn rajan yli ei enää saavuteta mitään.
Sen sijaan tulisi ajatella, että henkinen ilmastomme ei pääty valtiollisille rajoillemme, aivan kuten säätilakin vähät välittää, missä Suomi loppuu ja muu Eurooppa alkaa.
Ja Euroopan kanssa joudumme elämään,halusimme tai emme. Emmekä pelkästään sen kansakuntien vaan myös sen aatehistorian ja kulttuurien kanssa sekä ylipäätään kaiken sen kanssa, joka planeettaamme ja meitä ihmisiä muokkaa.
Siksi Ståhlbergin hevosen sijasta tärkeämpää mutta myös avartavam- paa olisi tietää enemmän Italian valtiollisesta yhdistymisestä, kreikka- laisten elämästä osmanien vallan alla, yläilmakehän suihkuvirtauksista, sähköautojen akkuteknologiasta, laattatektoniikasta ja aivokuvantamisesta, gaelin kielestä ja kromosomien telomeereistä. ”
RK: Tästä voin kyllä olla suurin piirtein samaa mieltä… Mielestäni tiedän jo kaiken minulle tarpeellisen tasavallan presedentti Ståhlbergin hevosesta.
KE: ” Kaikista noista aihepiireistä, jotka mediahuomion kentällä niin usein jäävät poliittisen historian ja yhteiskuntatieteiden heittämien varjojen katveeseen.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokir- jailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Enqvist voitti Tieto-Finlandian vuonna 1999 teoksellaan Olemisen porteilla. ”!
RK: Jos presidentti Ståhlbergin perheen elämässä olisi ollut joitakin ns. luurankoja, olisi Euroopan luotettavin Hevosmiesten Tietotoimisto ollut niistäkin selvillä.