Viime elokuussa ystäväni sairastui
nenä tukossa, kurja olo
joulun aikaan maan povi kutsui
taas on elokuu
sieraimeni tukossa
vaivannut puolikuuta
ovatko sisukseni riekaleina
ovatko päiväni luetut
näen unia kuolemista
vainajat yöllä vieraina
En minä kuolla pelkää
kaksi metriä multaa päälle
se oli siinä
pelkään jättää suuren rakkauteni yksin
haaveitteni kariutumista suren
tekemätöntä runokirjaa
unelmaa Kuuban matkasta
armaani kera
monista onnen hetkistä luopumista
elämän ihanuuksista
joista vasta nyt olen saanut nauttia
Miksi seuraat minua kuolema
mikset hyppää pois hartioiltani
anna minun nauttia elämästä
vainoat ja vaanit
muistutat
päivin öin
mahdistasi
lopeta kiusaamiseni
vai onko se
liikaa pyydetty
Tuota runokirjan tekemistä kyllä suosittelisin. Iskelmärunous voisi tuoda mammonaa, muu runous endorfiineja, mielihyvähormoneja.
Minuakin kiinnostaisivat Kuuba, Islanti ja Mongolia. Mutta ilmastokriisin uhatessa Kuubaan ja Islantiin pitäisi mennä uimalla ja Mongoliaan kävellen. Mutta matkalla voisi tulla silti metaani- ja hiilidioksidipäästöjä.
Suosittelisin minäkin. Kaunista lyriikkaa Hannulta. Muuten Markku, Mongolia ja sen historia alkoi puolisen vuotta sitten kiinnostaa. Tuskin matkustan.
Vilkaisin suomalaista elokuvaa:
Potilas pelkäsi, että leikkaus olisi kuolemaksi.
Lekuri lohdutti: ”Älkää sitä surko. Minä en pelkää ruumiita.”
Sen verran kuolemanpelosta että voi olla että itse kuolemaa pelkäävät lähiomaiset enemmän kuin kuoleva itse … jos tämä tässä sallitaan ?
Kuoleman lopullisuus kuuluu myös elämään – päätepisteeseen – kuka sen sitten mitenkin käsittää.
Hannu – olet hyvä kirjoittaja,joten jos kansien väliin,sillä nykyään mahdollisuuksia siihen on tarjolla enemmänkin.
Pitkäjännitteisyyttä kärsivällisyydellä mutta – terveyttä unohtamatta !
Kyllähän tämän ikäinen mies kuin minä; sinut kuoleman kanssa olen. Joskus aamuyöstä, aikaisin kun herään, tulee asioita paljonkin mietittyä.
Kuolemanpelko on huono kaveri, ei sille kannata antaa sijaa ollenkaan.
Kyllä vaan mutta itsekseenkin se käsitellä pitää. 20-50-vuotias on mielestään kuolematon mutta yli 60-vuotias alkaa jo ajatella.
Juu, ei saisi antaa sijaa, mutta kun vuoden aikana on useissa hautajaisissa ollut, viereltä viety ja kun itse koko ajan koskee sinne sun tänne, niin kyllä sitä yön tunteina alkaa joskus miettiä, onko nämä viimeisiä ajatuksia ja näkeekö aamua. Toki tunnot vaihtelee, kun on hyviä päiviä ja tekemistä paljon, mutta yksinäisinä hetkinä ja kun rintaan pistää ja vaimaltaa kuten Päätalon Kalle sanoi, niin helposti vallan saa ajatus: onko tämä nyt tätä. Kuten Kalle totesi, nuorena on kuolematon ja matkan lopun lähestyessä synnyt syvät alkavat nostaa päätä.
Viime yönä säpsähin ja heräsin siihen, että en meinannut saada henkeä.Olin hengittämättä varmaan puoli minuuttia ja se säikäytti. Loppuyönä ei sitten enää uni tullut.
Voin kuolla koska vaan.mutta syntyäkin pystyy vain kerran
Hannun ajatusmaailma on syvää ja elämää kantavaa huolimatta siitä, että polulla saattaa pieni kivi kengässä hiertää varpaan verille.
Isäni luona kävi pappi kysyen siinä vuoteen äärellä että pelkäätkö kuolemaa?
Pappi sai vastauksen sotien veteraanilta: En pelkää kuolemaa olen nähnyt kaikenlaista – pahinta on pitkään kituminen.
Sitä olen miettinyt kuinka näin ateistille kuolema on rajumpi, kun se nyt vaan päättyy tässä ja nyt, mutta uskovat ovat uskossa, että elämä ei lopu. Toki lohduttavaa ja voi auttaa omaisia jaksamisessa ja itsekin elää toivossa kuinka tulevaisuudessa vielä nähdään ja pilven reunalta seurata saako jälkikäteen arvostusta ja kuinka muistetaan:))
Toivossa on hyvä elää ja Uskossa hyvä kuolla!
Joh.3:16. Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
17. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi.
Eiköhän kuoleman lopullisuutta mieti niin uskova kuin ateistikin? Tai ehkä joku on niin vakuuttunut uskossaaan, ettei ole yhtään epävarma?