Tämä on tietysti mielipidekysymys ja makuasia, mutta minusta se Konsta on konstailemattoman hyvää. On maustettu minun mieleeni. Olen tehnyt siitä lämpimän voileivän (sipulia ja juustoa kaveriksi), kylmän voileivän, mutta parasta se on mielestäni ihan sellaisenaan naposteltuna. Siis meetvursti brutale.
Mitähän seuraavaksi? Olisiko nyt jo oikea aika Sipilän hallituksen vuoro joutua telakalle odottamaan uusia vaaleja?
Sekä taiteelliset johtajat, että karkotetut diplomaatit ovat vain sijaiskärsijöitä, kun maailman johtajat ja/tai heidän omat pomot eivät kykene rakentavaan vuoropuheluun alaistensa kanssa.
Taiteelliset johtajat, joita nyt ruoskitaan ovat tehneet hyvää taiteellista työtä ja siinä työssä on joskus vähän mennyt överiksi työmetodit, mutta so what? Aina roiskitaan, kun rapataan! Parkuvia ämmiä on aina ollut, eikä ne tähän lopu.
Biplomaatit taas ovat diplomaatteja ja sillä sipuli. Diplomaatin tehtäviin kuuluu kaikkialla tarkkailla sen maan asioita, joihin on lähetetty diplomaatiksi. Diplomaatin työnkuvaan vissiin kuuluu olla aina valmiina lähtemään asemamaastaan, jos karkotetaan vain siksi, että diplomaatin isot pomot ovat töpeksineet.
Nyt vallassa olevien suurten maiden johtajista kaikkein suurimpien maiden johtajat ovat joko hulluja, puolihulluja tai ainakin varttihulluja. On käynyt toteen iskulause: valta turmelee.
Tämä tutkimus sattaa sisältää suo- malaisille jytkytietoa, mutta mm. naa- purimaissamme sen tulokset ovat ovat perusoletusten mukaisia, uusin menetelmin: itäbalttilainen vasara- kirveskansa tuli idästä tuoden uuden kielen ja uudenlaisen, ympäristöä ak- tiivisesti muuttamaan pyrkivän asen- noitumisen, uutta teknologiaa ja pit- kän matkan vuorovaikutussuhteiden järjestelmän, joka käytti vesireittejä.
” Taitavat naiset toivat kivikauden Suomeen uuden kulttuurin idästä
Saviastioiden materiaali kertoo laajoista vaihtokauppareiteistä kivikauden Pohjolassa.
25.3.2018 klo 17:00
Siro nuorakeramiikka korvasi paksun kampakeramiikan.Nella Nuora / Yle
4 500–5 000 vuotta sitten yhdellä jos toisella kivikautisella asuinpaikalla Etelä-Suomessa epäilemättä ällistyttiin saviastioista, jotka olivat peräisin jostakin muualta.
Vanhat kampakeraamiset astiat olivat paksuseinäisiä ja ämpärin kokoisia, eivätkä ne pysyneet pystyssä kuin maahan painettuina. Tulokkaan nuorakeraamiset tuomiset näyttivät aivan erilaisilta.
Ne olivat paljon pienempiä ja ohutseinäisempiä, niissä oli kaula, ja pohja oli tasainen. Koristeetkin olivat uutta muotia, tehty nuoralla painamalla, eivät enää kamman piikkien jäljiltä näyttäviä painaumia.
Vasemmalla kaksi palasta kampakeramiikkaa, oikealla kolme palasta nuorakeramiikkaa sekä vasarakirveitä samalta ajalta.Nella Nuora / Yle
– Ne olivat oikeasti aika korkeaa teknologiaa. Ei onnistuisi minulta. Kampakeraamisen pytyn voisin yrittää saada aikaiseksi, nauraa arkeologi Elisabeth Holmqvist-Sipilä. ”
RK: Käsitys erityisestä ”naisten teknologiasta”, joka saattaa toki olla tottakin, on muodostettu avoimesti sen perusteella, miten ja keiden toimesta nykyisissä ja viimeaikaisissa kultturiessa tällaiset hommat on tehty. Muullakin tavalla olisi voitu järkeillä: esimerkiksi useinkin ovat alun perin ”miesten” kuten sodan- ja kaupankäyntikäyntiteknologiat siirtyneet naisille keittiöön ja pelloille kehittyessään ja rutinoituessaan.
Tästä saa myös käsityksen, että uusi pienten kattilamaisten (mikä tu- kee kotitalousoletusta) ruukkujen teknologia olisi ollut jotenkin vallan- kumouksellista ja että vasarakirveskansan keramiikka olisi yleisesti ollut kampakeramiikkaa korkeampaa.
Näin ei voida ykskantaan sanoa, eikä se edes syrjäyttänyt kampakera-miikkaa,vaan voitolle selviytynyt Kiukaisten kulttuuri,ilmeisimmin itäme- rensuomalaisuuden perusta, johon vasarakirveskulttuurikin liittyi siltä osin kuin se liittyi suomalaisiin, oli kampakeraamisen perustan kulttuuri.
Varsinkin kampakeraamisia ruukkuja oli monenlaisia: vanhimpia, kuop- pakeraamisia, Sarsan-Tomnitsan, ja hienoimipia: asbestikeraamikkojen (Kierikin, Pyheensillan ym.) suuria (< 100 litraa) keveitä ohutseinämäisiä mutta lujia ruukkuja, jotka kestivat tuhansien asteien kuumennuslämpö- tilan. Niitä olisi voitu käyttää metallien sulattamiseen ja erottamiseen näin malmista, mutta toistaiseksi ei ole löydetty kuin kokeellisen arkeo- logian todisteita. Noita ruukkuja on saatettu käyttää kuljetukseen esi- merkiksi hevos- tai pororekipelillä. Asbestikeraamikkojen katsotaan tulleen muita kampakeraamikkoja myöhemmin kaakosta Peips-järven itäpuolen suunnalta. Heidän uskotaan olleen saamelaisten kokoonpanoon päätynyt heimo.
Holmqvist-Sipilä työskentelee Helsingin yliopiston arkeologian labo- ratoriossa. Hänen johtamassaan tutkimuksessa selvitettiin saviastioi- den sirpaleista, miten nuorakeraaminen kulttuuri levisi Suomen lisäksi Ruotsissa ja Virossa.
– Halusimme tutkia, olivatko astiat vain tuontitavaraa vai tuliko meille taitavia keraamikkoja, jotka ryhtyivät harjoittamaan muualla oppimaansa teknologiaa uudessa ympäristössä.
Tulihan heitä. Hämeeseen, Hauhon Perkiöön, syntyi suoranainen nuorakeramiikkatehdas.
– Sieltä löytyi jo vuosikymmeniä sitten aivan poikkeuksellisen suuri keramiikka-aineisto, noin 30 000 sirpaletta, mutta niitä ei ole aiemmin tutkittu yksityiskohtaisesti.
Yleensä nuorakeraamisesta kohteesta Suomesta löytyy ehkä muuta- mia paloja tai muutamia kymmeniä paloja, Elisabeth Holmqvist-Sipilä kertoo.
– Tuntuu, että siellä on ollut kivikauden mittapuulla suorastaan teolli- nen valmistuskeskus. Jostakin syystä; emme tiedä miksi. Olisiko savi- aines ollut erityisen soveliasta? Vai keskittyikö sinne paljon keramiikan valmistajia?
Taito siirtyi naiselta naiselle
Astiantekijöistä itsestään ei ole jäänyt jälkiä, sillä eloperäinen aines maatuu Suomen happamassa maaperässä nopeasti. Luita ei löydy kertomaan mahdollisista eroista ihmisten perimässä.
Silti tutkijat ovat valmiita sanomaan, että nuorakeramiikkataiturit olivat todennäköisesti naisia.
– Etnografisissa tutkimuksissa on todettu, että tämäntyyppisissä yh- teisöissä keramiikka-astioiden valmistaminen oli nimenomaan naisten aktiviteetti. Se on sellainen käsityötaito, joka ajatellaan perinteisissä yhteisöissä naisten työksi ja taidoksi, joka opitaan toiselta. Ehkä äidit opettivat tyttäriään.
Lisäksi nuorakeraamiselta ajalta esimerkiksi Saksasta on löytynyt keramiikka-astioita nimenomaan naisten haudoista.
Holmqvist-Sipilä myöntää, etteivät arkeologit voi varmasti tietää hau- tojen astioiden valmistajiksi naisia. Silti hän sanoo, että juuri naisilla näyttää olleen yhteys keramiikkaan.
Ellei toisin todisteta?
– Nimenomaan.
Yhä pienemmät näytteet, yhä tarkempaa tietoa
Arkeologisten tutkimusmenetelmien kehittymisen ansiosta yhä pie- nemmät näytteet antavat yhä enemmän ja yhä tarkempaa tietoa.
Holmqvist-Sipilä ei pidä mahdottomana, että jonakin päivänä hauto- jen maa-ainekseen jääneistä pienenpienistä orgaanisen aineksen hippusista pystytään tekemään DNA-tutkimuksia.
– Arkeologia kehittyy niin valtavasti, että 20 vuoden päästä voi olla jo aivan eri mahdollisuudet. Tuntuu, että kaikessa luonnontieteellisessä arkeologiassa näytekoot pienenevät vuosikymmen vuosikymmeneltä.
Geokemia vei astioiden syntysijoille
Holmqvist-Sipilän johtamassa tutkimuksessa analysoitiin 24 arkeolo- gisesta kohteesta Suomesta, Virosta ja Ruotsista löytyneitä astioita kahdella geokemian menetelmällä.
– Käytimme elektronimikroskoopin mikroanalysaattoria, jolla pystyim- me analysoimaan savimassasta sekä astian itsensä saven että siinä olleiden murskahippujen kemiallisen koostumuksen.
Tuloksia vertaamalla tutkijat pääsivät myös sen jäljille, missä edellisen sukupolven astiat oli tehty, sillä murskahiput ovat peräisin vanhoista, rikkoontuneista astioista.
– Teimme myös yhteistyötä Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen ma- teriaalifyysikkojen kanssa. He analysoivat samat näytteet hiukkashe- rätteisellä röntgen-emissio-menetelmällä, jolla saatiin selville todella tarkkoja pieniä alkuainepitoisuuksia, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Astian raakasavilähde selviää vain tällaisista miljoonasosapitoisuuksista.
Elisabeth Holmqvist-Sipilä Nella Nuora / Yle
Muisto kotoa?
Särkyneen astian murskaaminen uuden astian raaka-aineeksi oli käy- tännöllistä. Rikkoontunut astia oli käden ulottuvilla, kun saveen tarvittiin sekoiteainesta.
– Ei tarvinnut lähteä hakemaan hiekkaa, saattoi murskata sitä kera- miikkaa. Ja koska se oli savea, astiaan tuli poltettaessa todennä- köisesti vähemmän halkeamia, koska lämpölaajenemisominaisuudet ovat samat. Murska myös tekee astian seinämistä kestävämpiä, Holmqvist-Sipilä sanoo.
Mutta oliko astiamurskan käyttö vain käytännöllistä, vai oliko siihen muitakin syitä? Ehkä muualta tullut astiantekijä halusi säilyttää viimeisen konkreettisen muiston menneisyydestään?
Onhan siinä jollakin tavoin arjen symboliikkaa, sanoo Elisabeth Holmqvist-Sipilä.
– Ehkä joku nainen on tuonut mukanaan uudelle asuinalueelle astian, jonka hän oli tehnyt äitinsä kanssa kotiseudullaan. Kun astia meni rikki, niin ainakin itse ajattelisin, että toki haluaisin säilyttää siitä jotakin. Sillä tavalla menneisyys jatkoi jollakin tavalla elämäänsä siinä arjen esineessä, Holmqvist-Sipilä spekuloi.
Kauppaa ristiin rastiin
Astioiden materiaalin analyysit todistivat, että kivikauden ihmisillä oli paljon yhteyksiä ja vaihtokaupan verkostot ulottuivat ristiin rastiin yli Itämeren. Suomessa, Virossa ja Ruotsissa oli ainakin viisi aluetta, joilla valmistettiin nuorakeramiikkaa.
Hämeessä tehtyjä astioita kulkeutui ensin Suomen rannikolle ja sieltä Viroon.
– Suomeen tuli keramiikkaa Virosta ja Ruotsista. Ajan myötä sitä liikehdintää oli moneen eri suuntaan, Holmqvist-Sipilä kertoo.
Näihin tuloksiin sisältyi yllätys ruotsalaisille arkeologeille. Näyttää nimit- täin siltä, että itäiset vaikutteet olivat tuohon aikaan hyvin muodikkaita.
– Meillä oli aika vahva löydös siitä, että keramiikkaa siirtyi nimenomaan Virosta Etelä-Ruotsiin. Se on täysin vastoin sitä, mitä ruotsalaiset ar- keologit ovat usein halunneet ajatella: että nuorakeraaminen kulttuuri olisi tullut Etelä-Skandinaviasta Ruotsiin. Kyllä nyt vaikuttaa siltä, että se tuli sen sijaan täältä idän suunnalta, Suomesta ja Virosta Ruotsiin.
Leveät nuolet kuvaavat astioiden ja kapeat nuolet keramiikkamurskan reittejä.Elisabeth Holmqvist-Sipilä
RK: Tässä asiatiedon vahvistamisen ohella anne- taan valitettavasti väärä todistus naapurimaiden muinaistutkimuksesta, joka ei ole ollut ainakaan sen matalammantasoista kuin Suomessa:
Nykyruotsalaiset arkelogit ja kielitieteilijät ovat SUORASTAAN PAUK- KUREHELLISÄ JA ÄÄRIKRIITTISIÄ verrattuna SUOMALAISIIN JA BALTIANSAKSALAISIIN PAN-GERMANISTI-SÄÄTIÖ-tieteiljijöihin, jotka nimenomaan täällä Suomessa ovat ”niskan päällä”!!!
Tuossa EI OLE UUTTA RUOSTALAISILLE, VAAN ASIA ON SIELLÄ TIE- DETTY SATA VUOTTA, ETTÄ VASARAKIRVESKULTTUURI TULI RUOTSIIN ENSIKSI SUOMESTA!
Tutkimus siis todistaa, että astioita vietiin hyvinkin kauas paikoista, joissa ne oli tehty. Mutta olivatko ne tyhjiä?
– Niin… olivatko ne astiat oikeasti se primääri tuote tässä vaihdannas- sa? Vai kuljetettiinko niissä jotakin, esimerkiksi maataloustuotteita, vaikka viljaa? Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Ruotsissa ja Virossa oli jo maanviljelystä. Suomesta siitä ei ole löytynyt varmoja todisteita. ”
RK: OHO! NYT TULI PAHA!!!
Samaan aikaan kalliomaalausten ja uralilaisten N1c-haplojen kanssa Suomeen on samalta suunnalta tullut myös maatalous: tattarinviljelys:
” Maanviljely levisi Suomeen Itä-Aasiasta jo 7000 vuotta sitten
Siitepölytutkimusta ja arkeologiaa yhdistävä tutkimushanke ”Kouvolan seutu muinaisuudessa, korpea vai kaskenkaatajia” on selvittänyt vuosina 2010-2012 nykyisen Kouvolan pohjoisosan esihistoriaa ja maankäyttöä jääkaudelta 1200-luvulle jKr. Hankkeen tuloksena on syntymässä uudenlainen näkemys suomalaisen maatalouden alkutaipaleesta.
Tutkimusalue sijaitsee Kouvolan pohjoisosassa, Jaalan Huhdasjärvellä. Alueen maatalousasutuksen on aiemmin oletettu syntyneen vasta historiallisella ajalla, viimeistään 1500-luvulla. Arkeologiset löydöt kuitenkin osoittavat, että alueella on elänyt yhteisö, joka on ylläpitänyt kalmistoa 600-luvulta 1100-luvulle jKr. Tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää, harjoittiko yhteisö maa- vai erätaloutta. Toisena kysymyksenä olivat maanviljelyn alkuvaiheet – onko Huhdasjärveltä löydettävissä yhtä vanhoja maanviljelyn tuloksia kuin läheltä, Repoveden kansallispuiston alueelta muutama vuosi sitten löydettiin.
Saadut tutkimustulokset muuttavat käsitystä maanviljelyn alkuvaiheista niin kivikauden kuin rautakauden osalta. Varhaisin metsänraivausvaihe ajoittuu kivikaudelle 5300 – 4000 eKr. Ensimmäisenä viljelykasvina oli tattari 5300 eKr., ja noin 4200 eKr. ilmestyvät ensimmäiset merkit ohran viljelystä. Nämä viljelyn merkit ajoittuvat kivikaudelle, samaan aikaan saviastioiden valmistustaidon omaksumisen kanssa (varhaiskampakeramiikka).
… ”
”YLEn” tutkijatytöt eivät usko tätä tutkimusta… He ovat selityksen velkaa!
” Nuorakeraamista kulttuurivaihetta kutsutaan Suomessa myös vasara-kirveskulttuuriksi. Varmasti myös vasarakirveitä vaihdettiin, mutta laajoja verkostoja pitkin ei kulkenut vain aikansa arvotavara, Holmqvist-Sipilä sanoo.
– Eivät ne kauppatavarat tällaisessa pitkän matkan tai alueiden väli- sessä kaupassa välttämättä olleet eksoottisia, vaan ne saattoivat olla esimerkiksi jokapäiväisessä käytössä olleita astioita. Arkeologitkin usein hämmästelevät sitä, miten arkisia asioita vaihdettiin.
Juuret ulottunevat syvemmälle itään
Elisabeth Holmqvist-Sipilän haave on, että materiaalitutkimusta voitaisiin jatkaa.
Tähänastisten tulosten perusteella nuorakeraamisen kulttuurin juuret vievät myös Suomesta ja Virosta itään, nykyisen Venäjän alueelle.
– Menisimme ehkä vielä syvemmälle nuorakeramiikan mahdollisille syntysijoille, pidemmälle Baltiaan tai Venäjälle, jotta voisimme verrata tuloksiamme sieltä löytyneisiin astioihin. Löysimme nimittäin joitakin tunnistamattomia geokemiallisia ryhmiä, ja jäimme miettimään, ovatko ne peräisin jostakin, mistä meillä ei ollut vertailuaineistoa. ”
Menestystä tutkimukselle!
Täältä löytyy kielitieteellisiä vihjeitä niille, edellisten lisäksi:
Suomesta on löydetty noin 10 000 pronssikautista röykkiötä, mutta vain murto-osa niistä on tutkittu kaivauksin (Lavento 2015:164). Tavallisin arkeologinen löytö röykkiöstä on palanut luu, mutta monet röykkiöt ovat kokonaan löydöttömiä (Lavento 2015:169). Arkeologit ovat jo lähes sadan vuoden ajan miettineet, ovatko pronssikauden massiiviset kivirakenteet hautaröykkiöitä, merenkulkijoiden maamerkkejä, rajamerkkejä vai uhriröykkiöitä (mm. Europaeus 1925, Lavento 2015:210). Suurinta osaa röykkiöistä löytyneistä luista ei kuitenkaan ole koskaan analysoitu.
Aloitan syksyllä 2017 Helsingin yliopiston rahoittaman projektin Suomen pronssikautiset röykkiöt – hautoja, maamerkkejä vai uhriröykkiöitä?, jossa on tarkoitus analysoida luut Suomen kaikista sellaisista pronssikautisista röykkiökohteista, joista on löytynyt luita ja joista luuanalyysiä ei ole aiemmin tehty. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Kuinka monesta pronssikauden hautaröykkiöstä on ihmisen luiksi tunnistettavia luita (eli vahvistaa käsityksen siitä, että kyseessä todella on hautaröykkiö)? Onko haudassa osia useammasta kuin yhdestä vainajasta? Mitä anatomisia luuston osia on tunnistettavissa? Onko vainaja saanut mukaansa eläimiä, ja mitä eläinlajeja ja niiden luuston osia on tunnistettavissa? Pystytäänkö luiden perusteella tekemään päätelmiä vainajan kuoliniästä, sukupuolesta, koosta, vainajan kärsimistä sairauksista tai geneettisistä ominaisuuksista? Harvinaiset luustossa esiintyvät geneettiset merkkitekijät ovat tyypillisiä tietyille populaatioille. Näitä merkkkitekijöitä on joissain tapauksissa pystytty yhdistämään geeneihin ja muihin perinnöllisiin ominaisuuksiin, kuten aasialaisilla populaatioilla yleiset lapionmuotoiset etuhampaat EDAR-geeniin ja tuuheisiin hiuksiin (Kimura et al. 2009).
Raaseporissa sijaitseva Rullarsböle Kasberget -niminen pronssikautinen röykkiökohde. Paikkaa ei ole tutkittu kaivauksin. Kuva: Ulla Moilanen.
Luuanalyysi kertoo myös sen, missä lämpötilassa vainaja on poltettu, sillä luun väri kertoo palamisasteesta. Kovassa lämpötilassa palaneesta luusta ei tällä hetkellä osata eristää muinais-DNA:ta, mutta menetelmät kehittyvät koko ajan. Palaneesta luusta voi teettää radiohiiliajoituksia, joilla voidaan varmistaa hautauksen ajankohta. Isotooppitutkimuksista ainoastaan raskaammaat isotoopit (kuten strontium) säilyvät muuttumattomana palaneessa luussa ja kertovat vainajan alkuperästä (minkälaisen kallioperän alueella vainaja on eläessään asunut). Tulevaisuudessa tarkoituksena on esiselvityksen eli perusluuanalyysien jälkeen laajentaa projektia vielä strontium-isotooppianalyyseihin ja radiohiiliajoituksiin.
Suomessa arkeologista luututkimusta on harjoitettu vasta vähän, sillä luututkijoita ei toistaiseksi kouluteta kotimaassa. Kaikki Suomessa tehdyt luuanalyysit ovat ulkomailla koulutuksensa hankkineiden luututkijoiden käsialaa. Tilanne on kuitenkin paranemassa, sillä nykyään arkeologisten kaivausten löydöistä tehdään perusanalyysit, joihin myös osteologinen analyysi kuuluu. Luuanalyysissä selvitetään mm. eläinlajit ja luuston osat, minimiyksilömäärä, määritetään sukupuoli ja kuolinikä, tehdään pituusarviot jne. Museoviraston varastossa on kuitenkin vielä suuri määrä luita, joista ei tiedetä, kuuluvatko ne ihmisille vai eläimille. Tämä tieto vaikuttaa luonnollisesti myös kaivauskohteiden tulkintaan.
Museoviraston muinaisjäännösrekisterin mukaan yhteensä 115 pronssikautisesta röykkiöhaudasta on löydetty palanutta luuta. Sen lisäksi muinaiskalupäiväkirjasta löytyi 73 kohdetta, joista on pronssikautista luuta tai hautalöytöjä. Myös aiemmin tutkitut luut käydään hankkeessa läpi uusien havaintojen toivossa. Kuvan palanut luu on arkeologisesta kohteesta, mutta ei Suomesta. Kuva: Wikimedia Commons.
Luista tehtävä analyysi mahdollistaa aineiston käytön myös jatkotutkimuksissa, joissa voidaan selvittää esimerkiksi muinais-DNA:ta tai isotooppeja, keskittyä tarkempiin kysymyksiin osteologisessa tutkimuksessa, tai hyödyntää lääketieteellisiä kuvantamismenetelmiä. Kivikautisten hautojen ihmisluiden tutkimuksen jälkeen (Ahola et al. 2016) (ks. myös Ihmisluut Suomen kivikautisissa kuoppahautauksissa) rupesin kokoamaan tietoja sellaisista pronssikautisista hautaröykkiöistä, joista on löytynyt luuta. Noin puolet näistä kohteista on analysoitu jo aiemmin. Erityisesti Varsinais-Suomen kohteet on osteologisesti hyvin tutkittu (Fortelius 1978, 1980, Lahtiperä 1970, 1980, Salo 2006, 2007, Söderholm 1992, 2002, Ukkonen 1994), mutta ympäri Suomea löytyy lukuisia muita kohteita, joista analyysejä ei ole vielä tehty. Erityisen paljon analysoimattomia kohteita on Pohjanmaalla, jossa luiden säilyneisyys on usein parempi kuin muissa tutkituissa kohteissa. Mitä paremmin luut ovat säilyneet, sitä enemmän tietoa vainajan elämänhistoriasta on mahdollista saada luututkimuksen keinoin.
Tutkimusmenetelminä käytetään luututkimuksen standardimenetelmiä (Buikstra et al. 1994, Brickley and McKinley 2004, McKinley 2004:9-13) ja eläinluiden tunnistamisessa apuna eläinmuseon luuvertailukokoelmia. Luututkimus on ajankohtainen, sillä molekylaarisen arkeologian tutkimus (isotoopit ja muinais-DNA) on kasvussa ja tarvitsee lisää aineistoja, myös suomalaisia luulöytöjä. Pronssikautisten ihmisluiden tutkiminen on suomalainen tiede- ja kulttuuriteko, joka mahdollistaa aineistojen monipuolisen jatkotutkimuksen.
Luututkimuksista kirjoitettavista raporteista toimitetaan kopiot Museoviraston ylläpitämään Kulttuuriympäristön palveluikkunaan (www.kyppi.fi), jossa ne ovat jälkeenpäin vapaasti luettavissa. Lisäksi luututkimukset tarjotaan julkaistavaksi kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa Fennoscandia Archaeologicassa.
Lisätietoja: kati.h.salo [at] helsinki.fi
Lähteet:
Painamattomat lähteet:
Fortelius, M. 1978: Kuopio, Kuusikkolahdenniemi, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Fortelius, M. 1980: Närpiö, Frönäsudden, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2006: Rauma Hevossuonmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2007: Kirkkonummi, Tolsa, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2015: Osteologinen analyysi Manner-Suomen kivikautisista ihmisluista, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 1992: Jyväskylän Mlk, Pyhäsaari, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 2002: Lappi, Sammallahdenmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Ukkonen, P. 1994: Viitasaari Rantala, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Julkaisut:
Ahola, M., Salo, K., Mannermaa, K. 2016: Almost Gone: Human Skeletal Material From Finnish Stone Age Earth Graves, Fennoscandia Archaeologica XXXIII, s.95-122.
Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Institute of Field Archaeologists Paper No. 7.
Buikstra, J.E., Ubelaker, D.H. ed. 1994: Standards for Data Collection from Human Skeletal Remains, Arkansas Archaeological Survey Research Series No. 44.
Lahtiperä, P. 1970: Luuaineiston analyysi, In Metallikautinen asutus Kokemäenjoen suussa II, Salo, U., Pori, s. 199-219.
Lahtiperä, P. 1980: Liedon kotokallion vareen poltettujen luiden analyysi, Karhunhammas 3, s. 1-12.
McKinley, J.I. 2004: Compiling skeletal inventory: Cremated human bone, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains,Institute of Field Archaeologists Paper No. 7. ”
Ei ennää haluais kuulla enkä nähä yksittäisten ihmisten julkista ruotimista ja häpäisyä hyvien närkästynheitten kivenheittäjien toimesta, aatelkaa ihmiset itte, sillainkosse asia paraneeko käännymä vihassa päivittelheen, kuinka kamala joku on. Mitäse auttaa?
Justko älysin, että mikämolen säälihmään kethään, että son minun syämmen surua enämpikiko säälimistä ja nyt huomaan, etten jaksais näitä julkisia yksittäisten ihmisten häpeäpaahluun ja jalkapuuhun laittamisia, julkisia tuomittemisia ja syyttelyitä.
Eikö oikeuslaitos oikeasti ole näitä väärintekemisiä varten, häh!
Muuten, son ajan henki, ei ees maan tapa vaan maailman tapa, vaikkolhan muka nykyihmisiä, siis Venäjän kans ajeerattaan ihan samalailla asiasta, jotei ole oikeus tuominu tai ees todistettu Venäjää syylliseksi. Jopa alettiin toihmiin ja nyt olhan ”jännän äärellä”, että mitä Venäjä tekkee nyt.
Eikö politiikoilla ole tarpheeks asioita ratkottavana. Britanniahan lähtee EU:sta, tartteeko sen pyynnöstä haastaa riitaa?
Politiikot eli Sauli Niinistöki söpöttää aivan noloja tuon kurjan myrkkyasian tiimoilta, voi taivas senki puhheita.
Kannatan hyvvää enkä usko väärintehneitten kiusaamisen rakentavan mithän hyvvää.
Palataanpa Hämeen ryhmän tilanteeseen juuri ennen ”Veristä kiirastorstaita”.
Raudussa taistelu jatkui, mutta mitään ihmeempiä ei saatu aikaan, joten palaan tarkastelemaan mitä tapahtui eversti Wilkmanin ja kumppaneiden luona.
”Se huolestuttava asema, johon eversti Wilkmanin joukot erillisen hyökkäyksensä kautta olivat joutuneet, sai ylipäällikön maaliskuun 26 p:n iltana antamaan eversteille Wetzer ja Linder määräyksen käydä viimeistään päivän sarastaessa 27 p:nä tarmokkaasti hyökkäämään. Jatkuvan hyökkäyksen tukemiseksi päätettiin samalla siirtää rintamalle 2. jääkärirykmentti ja Ruotsalainen prikaati [komea nimitys, mutta käytännössä muutama komppania – jpu]. Laskettiin, että edellä mainittu voisi yön aikana tulla Vehmaisiin, minkä jälkeen se ylipäällikön reservinä sijoitettaisiin lähtövalmiina Iidesveden kaakkoispuolelle, t.s. Wilkmanin oikean sivustan taakse. Ruotsalainen prikaati sai aikaisin aamulla maaliskuun 27 p:nä Vilppulaan saapuessaan määräyksen jatkaa heti matkaa Kangasalan asemalle, minne myöskin ylipäällikkö päämajoitusmestarin ja operatiivisen osaston kera matkusti.
Jo yön aikaan, ennenkuin 2. jääkärirykmentti oli alkanut junanpurkamisen, oli osoittautunut välttämättömäksi asettaa rykmentti eversti Wilkmanin käytettäväksi. Täten toivottiin voitavan vielä pelastaa tilanne. Vasta aamulla ilmoitusten saapuessa Wilkmanin pakollisesta peräytymisestä kävi selväksi, että toiveet olivat olleet turhat. Osoittautui myöskin, että rykmentin kuljetus ja junasta purkaminen tuli viemään huomattavasti enemmän aikaa, kuin oli laskettu. Todellisuudessa saatiin junasta purkaminen loppuun saatetuksi vasta päivällä.
Myöhään saatu tieto aseman muutoksesta ei kuitenkaan voinut aiheuttaa Wetzerille ja Linderille annettujen hyökkäyskäskyjen peruuttamista. Vaikkapa Wilkmanin ryhmä ei kykenisikään päivän kuluessa uudistamaan hyökkäystään, oli muiden ryhmien jatkettava alkamiansa hyökkäysliikkeitä, Satakunnan ryhmän pidättääksensä vihollisryhmiä lännessä, Hämeen ryhmän ensi sijassa miehittääkseen Kalevankankaan ja Uudenkylän viereisen sekä siitä luoteeseen olevan maaston. Ennen tämän maaston valtaamista ei yleistä hyökkäystä voitaisi jatkaa.
Tämmöiset olivat maaliskuun 27 p:n taistelun edellytykset. Se muodostui pääasiallisesti taisteluksi rajoitettujen päämaalien saavuttamiseksi.”[i]
Hämeen ryhmä, eversti Wetzer
”Ryhmän päällikön selvästi ilmenevä pyrkimys saada määräyksensä oman ryhmänsä keskuudessa tarkemmin noudatetuiksi ei kuitenkaan silloisissa olosuhteissa voinut johtaa huomattavampiin tuloksiin. Kolmipäiväisten taukoamattomien taistelujen jälkeen olivat parhaatkin pataljoonat – Ekströmin, Vöyrin ja Väinönheimon – niin masennuksissa kärsimästään mieshukasta ja rasituksista, ettei niitä enää voitu nostattaa yhtenäisiin sotatoimiin. Muihin joukkoihin oli vähän luottamista. Edellisissä taisteluissa ne eivät olleet kertaakaan osoittautuneet pystyvänsä hyökkäysjoukoiksi, ja yövalvonta ja epäsäännöllinen muonitustoimi olivat nyt pahoin kuluttaneet niidenkin voimia. – –
Malmbergin ryhmän taholla käytiin yötaistelua Uudenkylän omistamisesta. Metsän halki yritetty kaarrostusliike oli tosin jo alusta pitäen epäonnistunut, mutta tulitaistelua pidettiin yllä, ja viimein onnistui jääkäriluutnantti Laakson urhean vöyriläiskomppaniansa kera – josta oli tuskin 50:kään miestä suorittaa se hyökkäysliike, jota toimeenpanemaan kaksi pataljoonaa oli määrätty. Kun hän klo 3 ajoissa aamusella, tehtyään vaivaloisen kiertoliikkeen luoteisesta käsin, avasi tulen Uuttakylää kohti, katsoivat punaiset asemansa menetetyksi ja rupesivat tyhjentämään kylää. Laakso miehitti sen vähitellen, ja päivän koittaessa voi Malmberg, lähettämällä sinne pari muuta Vöyrin komppaniaa ja Väinönheimon pataljoonan, saada sen kiinteästi haltuunsa. Tämän jälkeen olivat Malmbergin maantien vartta pitkin liikehtivät joukot kuitenkin siksi uuvuksissa tämän neljännen taisteluyön jälkeen, etteivät ne kyenneet enää yrittämään hyökkäystä.”[ii]
Muut joukot eivät saaneet mitään mainittavaa aikaan.
Satakunnan ryhmä, eversti Linder, sai suljettua Tampereen saarron lännessä
”Kääntyessämme nyt käsittelemään tapahtumia lännessä on ensiksi huomautettava siitä, että Satakunnan päällikkö oli käskenyt majuri Pellin kolonnan – noin kolme komppaniaa ja kaksi tykkiä – maaliskuun 27 p:nä edetä Siurosta Nokian kautta Villilään, jotta Tampere lännen puolelta saataisiin täysin saarretuksi.
Kun ylipäällikön määräys 27 p:n hyökkäyksestä tuli eversti Linderille Ylöjärvelle, asetti tämä sinne vasta saapuneen Oulun pataljoonan Hjalmarsonin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen päivän sarastaessa ryhtyä uudelleen hyökkäämään.
Että tämä hyökkäys ei voisi muodostua vakavammanluontoiseksi oli kuitenkin 26 p:n tuhoisien taisteluiden jälkeen selvä. Ryhmän päällikölle oli pääasiana se, että olot Hjalmarsonin taisteluryhmässä saavuttaisivat jälleen tarvittavan tasaantumisen ja ettei mitään epäedullista sattuisi. Vasta sitten kun Pell oli saavuttanut Villilän seudun, voi tulla kyseeseen Linderin hyökkäys kaupungin länsirintamaa vastaan, jonka varmoista ilmoituksista tiedettiin olevan vahvasti linnoitetun ja maastonäkökulmalta helposti puolustettavissa. Siis tuntien, että vähän oli aikaansaatavissa, annettiin hyökkäyskäsky tiedoksi, ja tästä saivat myöskin 27 p:n tapahtumat Tampereen länsirintamalla leimansa.
Hjalmarson ei uudistanut hyökkäystään muutoin, kuin että tykistö aamupäivällä hetkisen pommitti Epilänkukkulaa, ammunta, joka suuren ampumatarvepuutteen takia ryhmän päällikön määräyksestä 2 ajoissa kuitenkin lopetettiin. Päivä käytettiin se sijaan joukkojen ehdottomasti tarvitsemaan ja sangen tervetulleeseen lepoon. Hjalmarson suoritti alaistensa päälliköiden kanssa taistelukentän tarkan tiedustelun ja järjesti käskysuhteet. Vasemmalle siivelle muodostettiin erikoinen taisteluryhmä majuri Hultin käskyvallassa pataljoona Snellmanista ja jääkäripuolipatterista; sen tuli muun muassa vartioida Niemeä. Iltapäivällä vapautti Oulun pataljoona, joka näin ollen otti haltuunsa asemat harjanteella, kovia kokeneen Turun pataljoonan, jonka varsinainen päällikkö oli sairastunut ja korvattu ratsumestari von Essenillä. Pataljoona Hallström organisoitiin uudelleen siten, että sen pahimmin kärsinyt komppania hajoitettiin ja jaettiin muiden kolmen kesken.
Klo ½2 ajoissa saavuttivat Pellin joukot Pyhä- ja Tohloppijärvien välisen kannaksen. Pell oli, Lillerin hiihtäjät etujoukkonaan, klo 1 ap. lähtenyt liikkeelle Siurosta ja tapaamatta jälkeäkään vihollisesta saavuttanut Nokian. Täällä onnistui Lillierin yllättää ja ja lyhyen taistelun jälkeen vangita viitisenkymmentä aseistettua punakaartilaista. Kun sähkövirtajohto, joka Nokian voima-asemalta johtaa Tampereelle, oli leikattu poikki, jatkettiin etenemistä.
Pell oli varmasti odottanut vakavaa vastarintaa Pitkäniemen kohdalla, jossa oli vahvoja venäläisiä varustuksia, mutta ne huomattiin tyhjennetyiksi, ja vasta Villilän luona kohtasi Lillier vastarintaa. Se olikin sitä vakavampaa.
Molemmille puolille tietä kehitettyjen hiihtojoukkojen oli pakko ensin yksin kestää taistelu, ennenkuin Pellin päävoimat ehtivät paikalle, ja kun vihollinen sitten yllättäen hyökkäsi vasenta sivustaa vastaan panssarijunallaan, oli syntymässä pakokauhu. Ekin patteri ajoi junan takaisin ja rata tuli onnellisesti rikotuksi. Sitten vähitellen taisteltiin linjalla Rahola-kukkula Tohloppijärvestä lounaiseen; ottaen huomioon avoimen maaston ja vihollisen vahvat asemat Epilässä oli mahdotonta ajatella etenemistä. Punaiset saivat 4 ajoissa huomattavia apuvoimia, jotka tuotiin junassa Tampereelta ja lastattiin Epilän harjanteen suojassa. Näiden apuvoimien asettaminen tarkoitti kai lähinnä puolustautumista Pelliä vastaan. Mutta kun tämä sattui suunnilleen samoihin aikoihin, kun Oulun pataljoona valkeitten puolella otti täällä rintaman haltuunsa, saivat nämä molemmanpuoliset joukkoliikehtimiset aikaan vilkkaan tulitaistelun, joka jatkui myöhään yöhön. Klo 3,30 ip. voi Pell ilmoittaa, että hänen oli onnistunut täysin katkaista yhteydet Tampereelta länteen ja illalla tämä vielä varmistettiin sillä, että hän 10 ajoissa saavutti yhteyden Wilkmanin uloimpaan vasempaan siipeen, Partolassa olevaan von Platenin eskadroonaan.”[iii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 379-380
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 381-382
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 386-388
Kateus on tunne. Polittikot tämän tietävät ja käyttävät ovelasti hyväkseen. Kateuden taustalla ihmisellä on oma heikkous, pienuus, huonommuus, köyhyyys esimerkiksi. Tällaiset piirteet itsessä ovat tuskallisia, ei niitä haluta ymmärtää todeksi, nimeltä mainita, vältellään aiheen pohdiskelua itse tykönämme. Ääniä kalastelevan poliitikon tai puolueen onkin tarkkaan välteltävä antamasta kuvaa että vetoaa ihmisten kateuteen.
Kun poliittinen puolue vertaa potentiaalista äänestäjäänsä taloudellisesti parempiosaisiin vetoaa se itse asiassa myös ihmisissä piilevään kalvavaan kateuden tunteeseen. Kateuden kohde voi olla myös parempi koulutustaso tai vaikkapa niinkuin Perussuomalaisten kohdalla maahanmuuttajat, heistä kun yhteiskunta tavallaan pitää parempa huolta kuin syrjäytyneistä supisuomalaisista. Progressiivinen verotus ja ylellisyysverot, vaade niiden kiristämiseen ovat sen lisäksi että tasaavat varallisuuseroja myös hyviä täkyjä vaalien alla kateellisuuteen taipuvaiselle vähempivaraiselle.
Mistä sitten juontuu kansanviisaus ”Kateus vie kalatkin vedestä” mikä on sen opetus? No äkkiä tulee mieleen että jos kaikki ahnaasti ryhtyvät kalastamaan yli tarpeen niin kalat vain yksinkertaisesti loppuvat ylikalastuksen seurauksena ja kaikki häviävät.
Ihan lopuksi rupesin pohtimaan taustoja sellaisen puolueen kuin Vihreät nimelle. Onhan sellainen tunnettu hokema että olla kateudesta vihreä. Kun Vihreiden politiikan teko yhä yksiselitteisemmin on aivan tavallinen valtaa hamuava puolue jolta isompi huoli luonnon vihreydestä on unohtunut niin pahanilkisesti voisi yhdistää sanan vihreä kateuteen mikä taas tarkoittaisi vähävaraisten ihmisten alitajuisella kateudella pelaamiseen kuten tekevät selkeästi demarit ja vasemmistoliittolaiset.
No kaikki puolueet pelaavat, unohtavat faktoja, korostavat lillukanvarsia, lyttäävät surutta toinen toisiaan tasatahtia, ei niistä toinen propagandassaan ole parempi toista vaan toinen on ketkumpi toista. Ja onhan se onneksi toki niin että valtaosa meistä äänestäjistä äänestää arvojensa pohjalata menemättä mihinkään juoniin tai halpaan.
Ilmastonmuutosporukan mukaan ilmasto on lämmennyt peräti hälyttävästi. Niinpä pitänee kaivaa bikinit, uimahousut ja aurinkovoiteet esiin – sekä valmistautua pikaisesti siirtymään uimarannalle ottamaan aurinkoa ja välillä pulahtamaan uimassa kun tulee liian kuuma. (sarkasmia)
Täällä Varkaudessa oli aamulla 26.3.2018 noin -19 astetta ”lämmintä” ja virallisesti 68 cm lunta.
”Ei saa toistua se, mitä Kreikassa tapahtui” – EU:n ei pidä pelastaa ylivelkaantuneita maita, sanoo VM:n Tuomas Saarenheimo
EU:ssa on nyt käynnissä muutosprosessi, joka johtaa ehkä liittovaltioon, jos Ranskan toivoma suunta valitaan. Saksa empii, miksi? Monet pienet EU-maat ovat kielteisellä kannalla yhteisvastuusta. Myös Suomi, mutta loppupelien aika ei vielä ole vaan mtä vaan voi tapahtua.
Tässä linkki, josta voi lukea lisää Saarenheimon kirjoittamasta jutusta Talouselämä-lehdessä.
Kierikin (asbesti)keramiikkaa.