Jari Sarasvuo teki ihmisen työn

Aku Louhimiehen tiimoilta puhuminen ja kirjottaminen on minusta ajojahtia, häpeäpaalua ja jalkapuuta muistuttavvaa tuomittemista, närkästystä ja kiven heittoa. Toimittajat ja mediat paljastivat vaarallisen työntekimisensä tason.

Ja se on minunki mielestä lähteny ihan asiasta, tärkeää kaikkien työpaikkojen ja elämän kannalta, että asiat tullee julki, kiitos niile naisnäyttelijöille.

Muttei niile hiiskatin konklaaveile, jokka pittää pitkänokkasten kokkouksia ja jatkaa henkihlöön käyvää arvostelua ja on niin tuntteissaan vihasia.

Mullaki ja teiläki kaikila on varmasti traumaattisia kokemuksia, kuinka ihmiset ottaa kantaa, vaikkei net tiä meän asioita, ei meän seinien sisäle eikä näe siltä omalta tottuuelthaan sitä objektiivisempaa tottuutta.

Siis sanojia ja arvostelijoita riittää. Ja mitä heikommilla olet ittesti kans sitä kovemmin arvostelet ja tuomittet toista ihmistä, vaikka toinenki ois heikoilla.

Vaikket siis tiä oikeasti, miten asiat on ja mikä ilmiö ees on kysseessä.

Ja ystävät, jokka sulkee suunsa ja kääntyy poisko ei net tiä, mitä aattelisit, miten kauheaa seisoa ja jäähä yksin.

Älkää jättäkö ihmisiä yksin hädässä, ei vaikka nois syytettynä tai niitten syyllisyys on ilmiselvä.

Ei meistä kukhan ole työnsä tai perhheensä tai avioliittonsa tai raha-asiansa, molhan paljon enämpikö näkkyy pääle päin ja enämpikö tiämä koskhaan toisesta.

Ja tuomittemisen voisima jättää, tuomiovalta on käsittääkseni oikeuslaitoksella.

Mutta kaikki olhan pieniä ihmisiä, Ihan jokhainen. Jopa Sampo Terho ilmeni kovin pikkuseksi.

Ja tekki ystävät, jokka oletta vaikka minun tuttuja tai jotaki naamakamuja tai estettyinä tai muuten vain jonnekki jäähneinä, en ikinä mitenkhään teitä hylkää, toivon teile kaikile parasta, mitä se teile onkhaan.

Elämä on ja toinen toista tukien, mulla on nyt joku hetki, että omasta mielestäni tajuan tosi hyvin ja mie kyllä aku louhimiehen kohala näin heti astudion kohala, että nyt yksilön kohala tuomionkellot soi ja pikkupäiset loukatut sielut nousee mörriluolistaan omile barrikaadeile.

Nyt mie kiitän, kiitän niitä muutamaa ihmistä, jokka on ihan live-elämässä seisonu ja jopa tietyissä kohissa puolustanu minua.

Sillä, jolla on hätä eijjole sanoja eikä kykyä selittää asioitten laitoja eikä keskuksia, hälle pittää lainata aivoja ja auttaa puhumalla.

Siis jako näemä, että joku asia mennee väärin, sen saa ja se pittää sanoa. Nyt ei mee oiken.

Ja leimaaminen jonkulaiseksi, son hengen laiskuutta ja henkistä väkivaltaa. Siis toistan työ ei ole koko ihminen ja työtä voi arvioijja, muttei tartte itte ihmistä hylätä. Rakastaa pittää ja kaikesta huolimatta.

Rauhaa ja rakkautta ja ymmärrämä ensin ittemmä, sitten emmä niin kovasti käy toistemme kimppuun.

Oujee, mullon niin hyvä mielikö sain tänä aamuna kävellä #aamulenkki #jarisarasvuo #ihanajarikoetjätäyksin

– hilkkapien

https://www.linnake.fi/blog/aamulenkki

https://www.is.fi/tv-ja-elokuvat/art-2000005618165.html

26.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Suomen armeijan Karjalan ryhmän Raudun rintamalta tänään.

Hämeessäkin tapellaan edelleen, mutta emme saa unohtaa tärkeää Karjalan ryhmää. Joudun ennen varsinaisia 26.3. taisteluja luomaan pienen yleiskatsauksen tilanteeseen.

”Kun 1. rykmentin päälliköksi valittu ratsumestari Elfvengren maaliskuun 14 päivänä saapui Kiviniemeen ottaakseen komentoonsa Karjalan rintaman eteläisen sivustan, oli tilanne Raudussa omiaan herättämään vakavaa huolestumista. Sitä pientä kantajoukkoa jonka huolena puolustaminen ahdistavaa ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan oli alusta alkaen ollut, oli edellisinä viikkoina mitä suurimmassa kiireessä vahvistettu tavallista vähemmin harjoitetulla ja huonosti varustetulla miehistöllä harjoitusleireistä, ja harvalukuisella päällystöllä oli ollut ylivoimainen tehtävä koettaessaan yhtämittaisten taisteluiden, tykkitulen ja hälytysvalmiuden aikana saada aikaan lujaa järjestystä ja kuria.”[i]

Venäjän korkea sodanjohto valmistelee hyökkäystä Raudussa

”Sillä aikaa, kun valkoisten puolella kiinnitettiin kaikki huomio järjestelyyn, saapui usealta taholta viestejä, jotka tiesivät, että vihollinen valmisteli ratkaisevaa hyökkäystä päästäkseen ennen jäiden lähtöä Vuoksen ylikulkupaikalle Kiviniemessä. Valvoakseen valmistuksia oli Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev yhdessä kenraali Potapovin kanssa käynyt Raudussa, ja saatujen tietojen mukaan piti hyökkäykseen tarvittavien lisäjoukkojen siirron alkaa maaliskuun 26 päivänä. Tiedot vihollisen vahvuudesta vaihtelevat melkoisesti, mutta mikäli jäljestäpäin on voitu todeta, lienee se vähää ennen Raudun valtausta noussut lähes 2000 mieheen; aseistuksena oli toistakymmentä kanuunaa ja suuri joukko konekiväärejä. Suuri, ehkäpä suurinkin osa vihollisen joukoista oli venäläistä sotaväkeä, kuuluen ainakin osittain ent. Preobrashenskin kaartiin, mutta kun suomalaiset punaisetkin yleisesti esiintyivät venäläisessä univormussa, ei ole mahdollista tarkoin määritellä näiden ja venäläisten lukusuhteita. Sotilaallisesta johdosta huolehti sekä venäläinen että punainen esikunta, päällikköinä Grigorovskij ja H. Myllys, minkä ohella myöskin edellämainittu Jeremejev lienee ollut välittömästi johdossa mukana.

Tulossa oleva vihollisen hyökkäys näytti Raudun vähäväkisistä valkoisista puolustajista sangen uhkaavalta. Kun pyydettiin jotakin jääkärijoukkoa avuksi, tuli päämajasta maaliskuun 21 päivänä kieltävä vastaus ja samalla ilmoitettiin, että pahimmassa tapauksessa tämä äärimmäinen sivusta saisi peräytyä Vuoksen taakse. Se olisi merkinnyt luopumista kaikesta siitä alueesta, joka sitkeillä taisteluilla oli voitettu ja säilytetty ei ainoastaan Raudussa, vaan myöskin sekä Valkjärvellä että Metsäpirtissä, ja tulevan valkoisten yleisen hyökkäyksen lähtöasema olisi siten ratkaisevasti huonontunut. Mistään senlaatuisesta ei tahdottu keskustellakaan. Elfvengren valitsikin toisen tien selviytyäkseen pulasta. Sen sijaan, että hän olisi odottanut ylivoimaista hyökkäystä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi murtanut hänen joukkojensa vastustusvoiman, hän päättikin itse käydä hyökkäämään aikoen vallata Raudun. Tämä rohkea alote joka sittemmin johti loistavaan tulokseen, on ratsumestari Elfvengrenin ansiota, vaikka päätös tehtiinkin pääesikunnan suostumuksella.”[ii]

 

 

”Hyökkäykset Raasuliin ja rajan eteläpuolelle (25-26. III)

Lähtö tapahtui klo 3 ja 4 välillä maaliskuun 25 päivän aamuna. Matkan ensi osa Palkealasta etelään kuljettiin hevosilla, mutta sitten olivat nämät jätettävät turvaan osastojen jatkaessa matkaa suksilla metsien kautta kohti omia päämääriään.

Jääkäriluutnantti Lindberg saapui ensiksi joukkonsa kera Raasulin kylään aseman pohjoispuolelle. Hyökkäys tuli aivan odottamatta ja kylä vallattiin helposti. Hyökkääjät ottivat sen ohessa 18 vankia ja saivat haltuunsa m.m. kuorman kiväärejä, joukon ammuksia, sekalaista varastoa sekä punaisten kansliasta osan asiakirjoja, kun äkkiä tapahtui tilanteessa käänne, johtuen siitä, ettei hyökkäyksen alussa oltu katkaistu puhelin- ja sähkölennätinyhteyttä Rautuun. Yllätetyt punaiset olivat ennättäneet pyytää Raudussa olevilta omilta joukoiltaan apua ja äkkiä ilmestyi sieltä lähetetty panssarijuna, jonka konekiväärituli pakotti Lindbergin joukon vetäytymään avonaisesta kylästä lähimpään metsään. Punaiset miehittivät kylän uudelleen ja puolustivat sitä menestyksellä senkin jälkeen kun panssarijuna oli poistunut ottaakseen osaa taisteluun Raasulin asemasta. Vasta myöhään illalla luutnantti Lindberg keskeytti hyödyttömän taistelun.

Jääkärivänrikki Sainion yritys Raasulin asemaa vastaan ei myöskään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Ponnisteltuaan sangen epätasaisen ja karun metsämaaston kautta saapui monissa otteluissa koeteltu 1. komppania metsän laitaan juuri asema-alueen itäpuolella. Täälläkin tuli valkoisten ilmestyminen yllätyksenä, jonka vuoksi osa komppaniasta päällikön kera pääsi etenemään metsän reunasta sekä onnistui miehittämään osan asema-aluetta. Vasen siipi oli kuitenkin jäänyt jälkeen, ja se aiheutti osaltaan sen, että asiat saivat onnettoman käänteen, kun vihollisen panssarijuna täälläkin äkkiä tuli mukaan taisteluun. Tosin onnistuttiin, suuntaamalla tuli osittain panssaroimattomaan veturin hyttiin, pakottaa se vähäksi aikaa niin paljon perääntymään, ettei sen konekiväärituli yltänyt meikäläisiin, mutta eteentyönnetystä asemasta oli kuitenkin väistyttävä, ja niin pääsivät punaiset täälläkin tilanteen herroiksi. Kun lisäksi vänrikki Sainio oli vaikeasti haavoittunut eikä vielä iltapäivällä ollut kuulunut apua enempää Lindbergiltä pohjoisesta kuin Aschanilta etelästäkään, koska vihollinen sai junalla apua Raudusta, niin täytyi hyökkäys lopullisesti keskeyttää; klo 3,30 j.p.p. lähti jälkijoukko paluuretkelle. Hyökkääjien taistelussa kärsimät tappiot olivat 3 kaatunutta ja 4 haavoittunutta, minkä lisäksi yksi mies oli jätetty asema-alueelle joko haavoittuneena tai kaatuneena.

Hyökkäykset Venäjän puolella rajaa olevaa rautatietä vastaan suoritettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yhtenäisenä liikkeenä jääkäriluutnantti Aschanin johdolla ja päättyivät täydelliseen menestykseen. Marssi suunnattiin Viisjoen siltaa vastaan, joka ensiksi oli hävitettävä, ja sen jälkeen tulisi pohjoisempana olevan Sahajoen sillan vuoro. Viisjoen sillalla oleva 6 miehen vahvuinen vartiosto saatiin helposti yllätettyä ja tuhottiin. Silta räjäytettiin ja sytytettiin tuleen, ja sitten osasto jatkoi matkaansa etelään päin Lembolovan asemalle, missä hävitettiin vesitorni ja asemarakennus pistettiin tuleen. Sitä vastoin ei tällä kertaa voitu Sahajoella mitään toimittaa, sillä kun hyökkääjät lähestyivät siellä olevaa rautatiesiltaa, havaittiin vartiostot vahvistetuiksi ja panssarijuna ajeli edestakaisin sen läheisyydessä. Sen vuoksi osasto palasikin myöhään illalla Palkealaan, minne toiset osastot jo olivat saapuneet. Seuraavana, 26 päivän aamuna luutnantti Aschan teki uuden retken Sahajoen sillalle, ja tällä kertaa hänen onnistuikin miehittää se sekä hävittää se perin pohjin. Varmuuden vuoksi lähetettiin vielä Viisjoellekin partio, joka sytytti palamaan tämän sillan tähteet.

Myöskin Raasulin valtausyritys uudistettiin maaliskuun 26 päivänä luutnantti Lindbergin johdolla. Palkealan joukot olivat saaneet monien puhelinkeskustelujen jälkeen vähäisen lisävoiman, joka oli muodostettu eräällä keskityspaikalla vastatulleista asevelvollisista. Tälläkin kerralla suoritettiin matka aluksi hevosilla Niitjärvelle ja sieltä Koskijärven pohjoispuolitse asemaa kohti, joka oli hyökkäyksen ensimmäinen päämaali. Sillä aikaa kun I pataljoonan 1. komppania päällikkönsä Niilo Pellisen johdolla taaskin hyökkäsi idästäpäin, meni Lindberg joukkoineen rautatien yli ja hyökkäsi asema-aluetta vastaan lännestä päin. Huolimatta vihollisen tulesta 1. komppania eteni aivan rautatien viereen, mutta ei katsonut voivansa jatkaa toisella puolella rautatietä ilman vastaavaa hyötyä. Täällä oli luutnantti Lindberg haavoittunut vaikeasti. Koettaessaan innoissaan viedä hyökkäystä eteenpäin oli hän joutunut omien joukkojensa etupuolelle ja siinä paljastanut itsensä liiaksi. Kun vihollisen tuli kohdistui häneen ja hän haavoittui, syöksyivät muutamat hänen miehistään kuulasateessa eteenpäin pelastaakseen hänet, mutta hän käski heidän palata johtamaan hyökkäysketjua, itse hän aikoi käyttää revolveriaan vihollista vastaan niinkauankuin voimat riittävät ja säästää viimeisen kuulan oman ohimonsa varalle. Lähemmät yksityiskohdat tämän uljaan jääkärin lopusta ovat tuntemattomia – hänen silvottu ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, Raasulin valtauksen jälkeen. Johtajan menetys vaikutti täälläkin lamauttavasti joukon hyökkäysintoon: ensin vetäytyi läntinen osasto takaisin ja vähän sen jälkeen myöskin 1. komppania.

Melkein samaan aikaan myöskin toinen pataljoonanpäällikkö, luutnantti Aschan, tapasi kohtalonsa. Suoritettuaan hyvin työnsä Sahajoella hän oli joukkonsa etunenässä matkalla pohjoiseen päin ottaakseen osaa hyökkäykseen Raasulia vastaan, kun hän äkkiä kohtasi kaksi punaista. Hän komensi kädet ylös ja sitä toteltiinkin, mutta samassa pamahti laukaus, joka suisti hänet maahan läpiammutuin otsin. Masentuneena suuresta tappiostaan palasi joukko Palkealaan tuoden mukanaan rakastetun päällikkönsä tomun.

Nämä hyökkäysyritykset ja retket olivat näin tulleet valkoisille kalliiksi, vaikka eivät tappiot, jos pelkät luvut otetaan huomioon, olleetkaan suuret: molempien päivien aikana nousivat ne kaikkiaan 10 kaatuneeseen ja 23 haavoittuneeseen. Enempiä yrityksiä rautatien valtaamiseksi ei enää tehty, kun päälliköt olivat poissa eikä apujoukkoja ollut saatavissa. Sillatkin korjattiin väliaikaisesti sangen pian, mutta rautatien katkaiseminen vaikutti varmaan jonkun aikaa sekä moraalisesti että asiallisesti ja edisti huomattavasti voiton saavuttamista Raudussa.

Keskitetty hyökkäys asema-alueelle. (25-26. III)

Samaan aikaan kun tässä kerrotut yritykset tapahtuivat rajan takana, piti, niinkuin on jo mainittu, yleisen hyökkäyksen alkaa Raudussa. Se saatiinkin käyntiin, vaikka paljon myöhästyneenä. Kaikkien yritysten oli määrä alkaa yhtaikaa, klo 5 e.p.p. maaliskuun 25 päivänä, mutta Raudussa alkoi painostus pääasemia vastaan vaikuttaa vasta klo 10-11 ajoissa. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli pantu liikkeelle, lähtökohtina valkoisten miehittämät kylät, jotka kaarena ympäröivät asema-aluetta; hyökkäysliikettä johtivat jääkärivääpeli Siira Raudun kirkonkylässä, luutnantti Pekkanen Leinikkälässä sekä jääkärivänrikki Skogström Mäkrälässä ja Orjansaaressa (jääkärivänrikki Läheniemi oli saamansa haavan vuoksi estetty ottamasta osaa). Vihollisen etuvartio-osastot työnnettiin taaksepäin ja hyökkääjät lähestyivät taukoamattoman laukausten vaihdon kestäessä vähitellen punaisten varustuksia aseman luona, joiden ympärillä joka puolella paitsi lännessä ja lounaassa oli avoin maasto. Ennen pitkää sijaitsivat hyökkäyslinjat, jotka hevosenkengän muodossa – aukko eteläänpäin – ympäröivät vihollisen asemia, vain muutaman sadan metrin päässä näistä, vieläpä Orjansaaren puolella tuskin 100 m päässä. Vihollinen ylläpiti kiivasta tulta tykeillään ja konekivääreillään; varsinkin kirkonkylää ja Mäkrälää ampui tykistä ankarasti, suunnaten tulensa m.m. siihen rakennukseen, missä ratsumestari Elfvengrenin esikunta ja sidontapaikka sijaitsivat. Taistelua jatkui molemminpuolisen laukaustenvaihdon kestäessä myöhäiseen iltaan. Keskiyöllä poistettiin osa miehistöä tulilinjalta, jonne vain pienehkö osasto jätettiin ja korvattiin sekin myöhemmin yöllä levänneillä miehillä.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 26:na, alkoi taistelu uudestaan kestäen varhaisesta aamusta aina puoliyöhön saakka. Jos tämä päivä valkoisille oli ankara kestävyyskoe, ei se sitä ollut vähemmän myöskään punaryssille, joita nyt kuten edellisenäkin päivänä ahdistettiin ja ammuttiin kolmelta suunnalta. Todellinen ristituli lakaisi koko asema-aluetta, missä liikkumismahdollisuudet pakostakin supistuivat äärimmäisen vähään, se, ettei tämä tuli käynyt vaaralliseksi hyökkääjille itselleen, johtuu siitä, että nuo kolme hyökkäyskohtaa olivat eri korkeudella – länsi- ja itäpuolella jonkun verran korkeammalla, pohjoispuolella taas joko asema-alueen tasalla tai sitä alempana. Tuleen vastattiin erittäin kiivaasti, etupäässä konekivääreillä, joita vihollisella oli suuri määrä, mutta myöskin kanuunoilla, joista ei vähemmän kuin 15 joutui myöhemmin valtauksessa valkoisten käsiin. Tälläkin kerralla olivat tykkitulen maaleina – kaikki 15 kanuunaa eivät näytä ottaneen osaa ammuntaan – ensi sijassa kirkonkylä ja Mäkrälä, missä tämän päivän pommituksen jälkeen tuskin oli ainoatakaan vahingoittumatonta taloa. Myöskin kirkko, joka oli jo aikaisemmin vahingoittunut, paloi nyt perustuksia myöten. Lähimmäksi tulleita ampumalinjoja vastaan käytti vihollinen sitäpaitsi kartesseja, erittäinkin läntisellä sivustalla, missä nuori metsä paikoin kaatui kuin niittäen konekivääri- ja kartessitulen tieltä.

Vihollisen tykkitulen hävitystä vastaan ei valkoisten ainoa pieni kanuuna voinut saada aikaan mitään mainittavaa. Se talo, missä punaisten esikunta sijaitsi, paloi tosin poroksi mutta ei tykkitulen ansiosta; eräässä koneessa oli käsitelty varomattomasti käsipommeja, niin että tapahtui räjähdys, jolloin muutamat punaiset menettivät henkensä. Monet yritykset päästä aseman luona rautatielle eivät menestyneet, ja yleensäkään ei edellisenä päivänä saavutettua linjaa voitu kuin muutamin paikoin aivan vähäisen siirtää eteenpäin. Huomioon ottaen vaikeat olosuhteet, vihollisen ylivoimainen tuli ja ankara pakkanen, on kuitenkin tunnustettava, että hyökkäysjoukot kestivät kunnialla päivän koetuksen. Lumessa maaten kestivät he taistelussa tunnin toisensa perään, sen iloisen taistelutunnelman elähyttämänä, joka johtui siitä, että tiedettiin vihollisen olevan puolustuskannalla ja sangen tukalassa asemassa. Vasta puoliyön aikaan saivat päivän taisteluista lopen väsyneet miehet palata takaisin, nälkäisinä ja kylmästä kohmettuneina, samalla kun heidän hallussaan olleet linjat miehitettiin harvakseen saatavilla olevalla varamiehistöllä. – Näiden kahden taistelupäivän – maaliskuun 25 ja 26 – tappiot nousivat 22 kaatuneeseen ja 94 haavoittuneeseen.

Ensimmäisinä päivinä Rautua vastaan suoritetuista hyökkäyksistä saadut kokemukset olivat enimmäkseen kielteistä laatua. Vihollinen ei ollut joutunutkaan pakokauhun valtaan, vaan päinvastoin asettunut päättävästi ja tarmokkaasti vastarintaan ilmeisesti luottaen siihen, että Pietarista tulisi apua; tällaisissa olosuhteissa oli mahdotonta saada käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisua aikaan. Joukot eivät riittäneet saartoketjun umpeen vetämiseen sekä samalla torjumaan avustusyrityksiä, ja kun tykistöä puuttui, näyttivät vihollisen asemat mahdottomilta vallata. Vaikka olisi luovuttu aikeesta vallata väkirynnäköllä niitä vihollisen varustuksia, jotka olivat suunnatut itä- ja pohjoispuolella olevaa avointa maastoa vastaan ja keskitetty kaikki voimat hyökkäykseen metsän peittämällä läntisellä sivustalla, täytyi lopputuloksen sittenkin näyttää sangen epävarmalta. Joka tapauksessa puuttui mahdollisuus tehokkaan tykistövalmistuksen suorittamiseen, joka olisi järkyttänyt vihollisen moraalista vastustuskykyä, ja kun lisäksi oltiin tekemisissä kiihkovimmaisen vihollisen kanssa, joka tuskin toivoi osakseen mitään sääliä ja sen vuoksi tulisi taistelemaan epätoivon rohkeudella viimeiseen saakka, ei tosiaankaan ollut olemassa mitään takeita, kuinka tulisi päättymään sellainen verinen ja miesluvun puolesta epätasainen taistelu ahtaalla alueella, johon hyökkäys pakosta johtaisi.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivu 92

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 93-94

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 96-103

Valokuvaushaaste: kännykkäkameralla cosplaykisan lavakuvia

Minua näkee kohtuullisen usein harjoittamassa cosplayvalokuvausta, etenkin studiossa mutta joskus myös lavalla. Käytän isoja ja painavia järjestelmäkameroita kuten kollegatkin ja tiedän niiden edut etenkin vaativissa valaistusolosuhteissa ja nopeassa liikkeessä. Vaan entäpä jos kamerat ovat lainassa kavereilla? Näin kävi minulle lauantaina joten päätin katsoa miten sama työ sujuu modernilla kännykkäkameralla, Samsung S9+:lla.

Parannusta ja zoomia

Kännykkäkamerat ovat parantuneet kohtuullisen ripeään tahtiin vuosien varrella. Pelkästään tänä vuonna on saatu monia vau-hetkiä, kun vuoroin Huawei, Apple, Google ja lopulta Samsung napsivat DxOMark-kärkisijoja. Kehitystä on tapahtunut monin tavoin, mutta toisaalta monet pikkujutut kuten fysiikan lait ovat vielä samoja. Lavakuvauksen kannalta merkittävin muutos on kahden eri polttovälin optiikan asentaminen puhelimeen. Tekniikka on käyttänyt useampikin valmistaja. Toinen linssi kuvaa laajaa kuvaa, toinen zoomaa hieman lähemmäs. Vaikka zoomit jäävätkin metaforisen valovuoden päähän ”oikeista” kameroista, on muutos silti merkittävä.

Modernit älyluurit tarjoavat myös laajaa manuaalisten asetusten optiota. Tällä kertaa en sukeltanut niiden pariin vaan halusin katsoa asiaa keskivertokäyttäjän näkökulmasta: kuvaus automaattiasetuksin ja rajaus Googlen valokuva-arkistossa on ainoa jälkikäsittelyn muoto. Kuvaussijaintini oli myös vähemmän optimaalinen, mutta niinpä se on keskivertokatsojallakin. Pyrin toki pitämään mielessäni yleiset hyvät vinkit kameran käsittelystä, hyvästä otteesta, yms. Kuvaajahan se lopulta kuvan ottaa, iso ryhmä korealaisia insinöörejä vain oli taustatukena.

Lopputuloksena olin positiivisesti yllättynyt. Monet peruskuvat onnistuivat varsin asiallisesti. Dynaaminen alue jäi kehnoksi, vaaleat kohdat kärsivät puhkipalamisesta sekä detaljien puutteesta ja vain aniharva liikettä sisältänyt kuva oli edes etäisesti käyttökelpoinen. Parhaat tulokset olivat ryhmäkuvissa, joissa tilanne onkin staattinen. Valo ei sinänsä loppunut kesken kertaakaan. Hermot meinasivat tosin loppua luurin huonoon suunnitteluun. Vääriin nappeihin osui jatkuvasti ja tuon tuosta kamera päätti keskeyttää prosessini tarjoamalla erikoistoimintoja ja selfieitä joita en taatusti ollut vailla. Lisäksi luuri myös kuumeni huomattavasti ja akun prosenteista lähti puolessa tunnissa matkaan yli kolmasosa.

Noh, miten meni siis yleisön mielestä? Katsokaa itse, albumi sisältää 46 kuvaa.

Cosplay ryhmäkuva Tampere Kuplii 2018

P.S. Vertailun vuoksi tutustukaa myös kollegan oikealla kameralla otettuihin lavakuviin samasta tapahtumasta. Pientä eroa on havaittavissa.

Kalevi Haikara (sosialisti): isänmaan vasen laita.

Luin tuossa juuri äsköttein Kalevi Haikaran kirjan ”isänmaan vasen laita”. Kirja oli mielenkiintoinen ja hyvä kattaus sosialistien näkemyksistä SKDL:sta.

Kirjassa myös tuli hyvin esiin SKDL:n merkitys yhteistoiminta ja yhteistyöjärjestönä.

Tätä järjestöä, tai tämän tyyppistä järjestöä tarvittaisiin edelleenkin.

On nimittäin sen kokoinen aukko poliittisella agendalla.

En ole koskaan itse asiassa lukenut ”enemmistöläisten” tai sosialistien näkemyksistä mitään, saati pahemmin kuullut tai edes kuunnellut, olenhan ollut ja olen edelleenkin taistolainen.

Kirjassa ollaan melko lailla loputtoman katkeria vähemmistöläisille taistolaiskommunisteille.

Itse asiassa sanoisin aika pitkälle syystäkin.

Sen jäljen voimme nähdä ja tuntea tänään 2018, miten meille, ja koko vasemmistolaiselle liikkeelle on käynyt.

Etenkin miten on kommunistiselle liikkeelle käynyt. Voimme nähdä, että olemme tehneet raskaita virheitä, ja emme kuunnelleet mitään ja ketään.

Taistolaisliike sai apuja NKP:ltä, paljonkin. Sen tiesinkin kyllä.

Mikä merkitys on ollut olla ideologisesti ”oikeassa”, ketä se hyödytti?

Rakko kielenpäässä edelleenkin me toistelemme kuinka tärkeää on koota joukkoja suurpääomien vastaiseen rintamaan ja taisteluun. Vaan mitään ei tehdä eikä koota, käytännössä.

SKDL oli yhteistoimintajärjestö joka kokosi työväkeä ja sivistyneistöä suurpääomine vastaiseen taisteluun, erilaisia ihmisiä ja erilailla ajattelevia ihmisiä yhteen, voimakkaaseen joukkoon, onnistuen siinä hyvin.

Kommunistit näkivät oman ensisijaisuutensa SKDL:ssä, joka kyllä ahdisti melko lailla monia.

Eikö olisi pitänyt antaa siimaa, eikä runkuttaa vastaan joka ainoassa asiassa, ja etenkin vähemmistö, joka kuvitteli olevansa aina ja vain oikeassa, joka asiassa.

En ole aivan samaa mieltä kaikessa Kalevi Haikaran (sosialisti) kanssa. Mutta jaan kyllä paljon asioita ollen samaa mieltä.

Ja etenkin, miten paljon kommunistit tekivät puhtaita virheitä.

Jos joku kommunisti epäilee, voin sanoa, että kolme kommunistista puoluetta Suomessa, joiden kannatus jää alle 0,2%, kertoo puolestaan kaiken tänään 2018.

Ketä tämä hyödyttää? Ei ainakaan työtä tekevää ihmistä, ei työväenliikettä, ei vasemmistoa.

Ainoa ketä hyödyttää, on porvaristo, suurpääomapiirit, kapitalisteja. Jarrumiehiä ei nyt ole, ei Suomessa eikä Euroopassa, eikä oikein koko maailmassakaan.

Kommunistien linja on täysin hukassa. Se näkyy pikkuvasemmistolaisena pikku näpertelynä, esimerkkinä feminismi ja sukupuolinen tasa-arvo.

Mitään linjaa SKP:llä ei ole.

KTP keskittyy puhdasoppiseen kaava-ajatteluun, joka sekään ei vie eteenpäin.

STP/kommunistien liitto on kaikkein oikeimmilla linjoilla, mutta ikä painaa siellä(kin).

Yhdenkään kommunistisen puolueen ajatukset eivät poikkea niin paljon, etteivätkö ne sopisi samaan puolueeseen. Ongelmat ovat enemmänkin korvien välissä kuin oikeissa erimielisyyksissä.

SKP:ssä on meneillä uuspuhdistus, jossa entisestään puolue pienenee, muka oikeaoppiset kuvittelevat olevansa ihan oikeassa, ja varaa on pistää pois puolueesta aktiiveja, ja ajattelijoita.

Suvaitsemattomuus on vallannut entistä enemmän alaa koko kommunistisessa liikkeessä,

kun pitäisi miettiä miten koota ihmisiä ja joukkoja hajottamisen sijaan.

Siksi teki terää lukea Kalevi Haikaran kirja. Pisti ajattelemaan entistä enemmän, mitä pitäisi tehdä.

Meidän pitäisi miettiä enemmän mistä voimme olla samaa mieltä, eikä sitä, mistä voimme olla eri mieltä.

Siinä on hajottamisen ja kokoamisen ajattelun dilemma.

Tässä vain ihan jotain mitä mieleen juolahti Haikaran kirjan tiimoilta. Ajattelemisen aihetta vähän kaikille.

 

T: Markku Huhtala, Lempäälä

Kirjoittaminen sotahistoriasta

Minä voin olla joidenkin mielestä historiafundamentalisti, tai jotakin muuta  – olkoot minusta mitä mieltä hyvänsä.

Minun mielestäni sotahistoriasta pitäisi kirjoittaa tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta.

Sinä päivämääränä, mielellään myös kelloaikana, siinä paikassa, nimetty henkilö tai nimetty joukko, teki sitä ja sitä. Siitä seurasi sitä ja sitä.

Kertoa konkreettinen käsky mikä annettiin ja miten siinä käsketyssä tehtävässä sitten todellisuudessa homma oikein sujuikaan. Oliko käskyssä toivomisen varaa, oliko suorituksessa kiittämistä tai moittimista. Millaista sotasaalista mahdollisesti saatiin, millaiset olivat tappiot. Voitettiinko aluetta vai menetettiinkö aluetta.

Minun mielestäni kuulojuttujen levittäminen tai omien mielipiteiden kertominen ei ole historiankirjoitusta.

Tarkat lähdeviitteet ovat erittäin tärkeä asia. Mistä kirjasta, painovuosi, miltä sivulta, kyseinen tieto on peräisin.

Tämä on minun mielipiteeni, jollakin toisella voi olla asiasta toisenlainen mielipide. Minä kuitenkin kirjoitan sen oman vakaumukseni mukaisesti.

Kotimaiset ruokatyökalut ovat hyviä

Minulla oli käytössä Hackmanin paistokasari Kovanaama varmaankin yli 10 vuotta, ennen kuin oli aika päästää se eläkkeelle. Sen tilalle ostin aivan erinomaisen kotimaassa valmistetun Fiskarsin Hard Facen. Se on nyt palvellut minua varmaankin yli vuoden ja olen ostokseeni erittäin tyytyväinen, vaikka ulkomaisia halpiksia saisi sen hinnalla monta.

Ehkä noin kuukausi sitten yhdestä vanhasta ”teflonkattilastani” alkoi paikka paikoin pinnoite olla puhki, joten ostin kotimaassa tehdyn Fiskarsin Hard Face 3,5 litran kattilan – vaikka sen hinnalla saisi monta halpiskattilaa.

Nämä Hard Facet ovat paksua alumiinia, joten ovat painavia, mutta lämpö johtuu hyvin joka puolelle, joten ruoan laitto on nopeaa. Hankalatkaan sapuskat eivät tartu hyvään pinnoitteeseen. Hyvästä kannattaa mielestäni maksaa, eikä huonoa kannata ostaa vaikka saisi miten halvalla.

Kattilaa ostaessani törmäsin minulle ihan outoon Fiskarsin kapustaan. Siinä on jäykkä ”muovinen” runko ja puolet kauhaosasta. Toinen puolikas kauhaosasta on pehmeää silikonia. Siten sillä on erittäin hyvä ”nuolla” kattilasta tai pannusta viimeinenkin tilkka herkullisesta sapuskasta. Oli hyvä ostos.

Minulla on käytössä melkoinen määrä erilaisia Fiskarsin tuotteita ja työkaluja – niiden ostoa ei ole tarvinnut katua. Keittiöveitsetkin ovat mielestäni erinomaisia, kuin myös tietysti sakset.

EU on todistettavasti epädemokraattinen yhteisö

EU:ssa vallitsee suuri demokratiavaje, kun yksi jäsenmaa Espanja voi pidättää toisinajattelijoita ja uhata jopa 30 vuoden vankilatuomiolla. Espanaja, joka on saanut EU:lta suunnattomia summia, joilla on rakennettu koko Espanjan kattava maantieverkosto.

Espanjaa hallitsee nyt porvarihallitus, jonka toiminta muistuttaa Francon päivistä. Francon haamu leijailee Espanjan yllä. Muuhun johtopäätökseen ei voi tulla, kun lukee päivän uutisia Espanjasta.

Espanja on pyrkinyt demokratiaan, varsinkin työväenpuolueen ollessa vallassa kun Felipe Contzales oli pääministerinä 1990-luvulla. Contzalesilla oli hyvät suhteet silloin nuoreen kuninkaaseen ja he yhdessä yrittivät rakentaa Espanjasta demokraattista Francon diktatuurin jälkeen.

Sittemmin on porvarihallitukset saanut aikaa vain taantumista demokratisoitumiskehitykseen. Ja nyt on sitten saavutettu huippu, kun toisinajattelijoita vangitaan nyt viimeisimpänä Katalonian maakunnan (verrattavissa Ahvenanmaahan) pääministeri, joka on toistuvasti viime vuosina ehdottanut Espanjan hallitukselle neuvotteluja, mutta porvarihallitus ei ole ollut kuulevinaan. Se sijaan se ottanut käyttöön Francon diktatuurin aikaiset vangitsemiset.

Miksi ei EU puutu asiaan samoin kuin Itä-Euroopan uusissa jäsenmaissa?

Väinö Linna ei ollut historioitsija vaan kirjailija

Yleensä en harrasta linkkien laittamista tarinoihini mutta nyt sattui niin hyvä juttu etten malttanut tätä olla laittamatta:

http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201803242200832453_u0.shtml

Onhan yksi suosituinpia aiheita täällä kiivailla vuoden 1918 tapahtumista. Oheisessa ILn artikkelissa Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares kertoo miten moni suomalainen on luonut mielikuvaansa taustoista ja itse sodasta Väinö Linnan Pohjantähti trilogian pohjalta. Hyvä olisi kuitenkin muistaa että Linna on kirjailija, hänen luomuksensa on fiktiota eikä dokumenttia.

Varoitan kuitenkin punasävyisin lasein vuoden 1918 tapahtumia katselevia lukemasta koska saattavat pahoittaa mieltään, joutuisivat ehkä myös tuskaisesti hieromaan nystyröitään löytääkseen selityksiä miksi Vesa Vares on jotenkin väärässä, kenties jopa synkkä porvari.

 

Jälleen Ulla Appelsinilta hyvä kirjoitus – koulukiusaamista vastaan kampanjoidaan koulukiusaamisella

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005617401.html

”Viime päivinä vellonut keskustelu on ollut paikoin hyvin jyrkkää. Yksi pohjanoteerauksia oli Markkinointi & Mainonta -lehden kirjoitus, jossa toimittaja riensi paheksumaan jo Louhimiehen saamia Facebook-peukutuksiakin. Toimittaja julkisti jopa nimilistan tunnetuista ihmisistä (joista osa oli Louhimiehen tuttuja), jotka olivat peukuttaneet Louhimiehen pahoittelevaa Facebook-päivitystä. Näiltä peukuttajilta vaadittiin sitten Twitterissä selitystä toiminnastaan kuin ennen muinoin Neuvostoliitossa väärinajattelusta.”

”Louhimiehen tapauksen omanlaisensa huipentuma oli Jussi-gaala. Sen lopuksi ja jälkeen on kuultu näyttelijöiden puheenvuoroja, joissa koko tilaisuuden hienoutta on ylistetty.
*********
Alan ulkopuolisena on vaikea sanoa, oliko tämä menettely oikeasti tarpeellista. Se on voinut siltä salissa tuntua. Katsojana ei kuitenkaan voinut välttyä mielleyhtymältä, että koulukiusaamista vastaan kampanjoidaan koulukiusaamisella.”

Todella hyvä analyysi tilanteesta.

Voin myös suositella Lena Anderssonin kirjoitusta me-too-hysterian seurauksista Ruotsissa.

Asiallinen kommentointi ei onnistu:

Vastasin alla oleviin kysymyksiin asiallisesti, mutta Putkinen sai näppylöitä siitäkin:

juhak
25.3.2018 11:54
Ihan uteliaana olen siitä, että mikä lieneekään Karjalaisen motiivi tuossa valkoisten jatkuvassa mollaamisessa?

Vastaa
Juhani Putkinen
25.3.2018 12:04
Mollaamisen motiivia en tiedä. Itse ihmettelen kauhiasti miksi Karjalainen on kaikin voimin yrittänyt saada estettyä minua kirjoittamasta näitä tosiasioita Vapaussodasta ja punakapinasta.

Vastaukseni: en mollaa kumpaakaan puolta, ne eivät ole omiani, vaan  kirjoitan Aamulehdessä olevat näkemykset, joidenka lähde on eri kuin Putkisen Kai Donner.

Lähteet: Tuomas Hoppu, Timo Malmi&Ari Järvelä, Antero Raevuori
Lisäksi päiväkirjamerkintä: Kaarlo Tiililä 25.3. 1918