Sitä ihminen pruukaa vanhentua ajan mittaan. Niinhän se on tainnut käydä minullekin. Ensimmäinen merkki tosin tuli jo reilu 30 vuotta sitten. Silloin sen suustani päästin ensimmäisen kerran: ”ei ennenvanhaan…..”. Sen jälkeen se sitten onkin ollut sellainen vakio lausahdus vaikka itse lapsi ollessani olin pyhästi päättänyt että minä en koskaan sano niin lapsilleni.Nykyään en enää sano sitä niin usein ääneen; ajattelen toki useammin kuin kaksi kertaa päivässä.
Maailma muuttuu Eskoseni, sanoo sanontakin. Mutta miksi oikeastaan pitäisi minun muuttua mukana ? Ainakaan kokonaan. Sopeutumiskykyä toki vaaditaan enemmän kuin ikinä olisin uskonut, mutta että minun pitäisi muuttua perusolemukseltani ?—-ei taida onnistua. Ennen kaikki oli todellakin paremmin. Lähes kaikilla ihmisillä oli töitä, niillä heikoimmillakin oli jotain leipänsä pitimiksi; sosiaalitukia ei nimittäin juuri ollut, hätäaputöitä kylläkin. Mutta ei ollut puhelimia, nuorilla mopoautoja, ihmisillä autoja jne. Hyvä jos polkupyörä oli minun nuoruudessani. Isälläni oli mopo, joka vieläkin on tuolla meidän tallissa. Se ajettiin latoon kun kypäräpakko tuli: ”minähän en tuollainen potta päässä ajele ”: oli isän kommentti. Ja sinne se jäi kymmeniksi vuosiksi ja isä siirtyi polkupyörään. Hyvin pärjäsi. Hyvin pärjäsi siihen aikaan myös linja-autofirma ja taksiyrittäjäkin.
Äitini oli kotiäiti kunnes viimein mukula oli aloittanut koulunkäynnin. Silloin hän otti virallisen sivutoimen, tai oikeastaan kaksi, siivooja ja tarjoilija. Siihen asti hän oli kotona tehnyt kylän muijille kolttuja ja muita ompelutöitä. Ei ollut kodinhoitotukia tai muitakaan tukia. Lapsista minä kävin maksullisen keskikoulun, tosin yhtenä vuonna taisin olla vapaa oppilas, kotoa maksettiin kirjat, paperit, kynät ja ruoka. En tiedä mistä tai kenen selkärangasta ne revittiin mutta ne maksettiin. Omat huvit tuli vasta sen jälkeen kun laskut oli maksettu ja perhe ruokittu ja vaatetettu. Nykyään on toisin.
Lueskelin tuossa juuri naamakirjassa kuinka opettajien palkat on niin pienentyneet että pitää tehdä kahta työtä jotta pärjää. Tunnit ovat niin paljon vähentyneet ja työt siirtyvät yhä enemmän pienipalkkaisemmille ohjaajille. Toistaiseksi vielä pätevän ammatinopettajan peruspalkka on n 2750 e /kk. Se sisältää 24,5 viikkotuntia. Muista tunneista maksetaan erikseen….paitsi tietysti niistä suunnittelutunneista mitä kotona tehdään (sisältää mm. tehtävien laatimisen, tarkistamisen, kokeiden orjauksen jne….. ). Ja tällä samalla palkalla mitä opettajille nyt maksetaan peruspalkkana, pitäähän sillä tulla monen pienipalkkaisenkin toimeen, maalarista puhumattakaan. Koulutusta on ammattialoittain ajaneet ammattilaiset itse juuri tähän nykyiseen suuntaan, ihan itse. Vuosia on kohkattu työelämässä oppimista, ammattitaidon spesifiointia, oppisopimusta jne. On kuitenkin unohdettu nykyinen teflon nuoriso, se on aivan erilaista kuin meidän aikanamme itse olimme. Joskus ajattelen että virhe ja nykytilanne on oman ikäluokkani aiheuttamaa.,,,kun itse elimme jatkuvassa ”köyhyydessä ” (nykymittarilla mitattuna ) ja omatoimisesti jouduimme toimimaan. Kuinka moni on silloin päättänyt että omien lasten elämä täytyy olla helpompaa kuin itsen. Vai olemmeko ajatelleet että meidän elämämme on oltava helpompaa kuin lapsena ?
Tämä nuoriso ei ole koskaan kokenut puutetta mistään. Tämä nuoriso ei ole koskaan joutunut itse ratkomaan ongelmia, heidät on varjeltu ongelmilta. Tämä nuoriso ei ole koskaan joutunut palelemaan (paitsi omasta halustaan ) olemaan nälissään tai asuttamaan samaa huonetta 2-5 muun sisaruksen kanssa. Nuoren ihmisen elämä on muuttunut totaalisesti reilussa 40 vuodessa ja siinä samalla meidän vanhempienkin. Päättäjät ovat kuitenkin monesti sen ikäisiä että elävät tuossa 40 vuoden takaisessa illuusiossa. Toinen vaihtoehto on että ovat näitä kultalusikka suussa syntyneitä joilla ei ole tavallisen kuolevaisen elämästä ja sen haasteista mitään käsitystä. Tai sitten näitä tefloneita.
Kaikilla meillä kuitenkin on yhteistä, kaikkien meidän on vaatetettava itsemme, täytettävä vatsamme ainakin silloin tällöin, asuttava ja nukuttava jossain, ja loppujen lopuksi kuoltava. Se mitä me haalimme elämämme aikana, sehän on meistä itsestämme kiinni, se mihin meillä loppujen lopuksi on varaa, sekin on meistä itsestämme kiinni. Pienelläkin palkalla voi tulla toimeen, sen ovat esi-isämme jo tehneet , pienemmillä voitoillakin ja kannattavuudella voi tulla toimeen ja varmistaa myös monen muun toimeentulon. Sen taidon taisivat esi-isämme. Silloin ei vielä ihmisen asemaa ja kunniaa määrittäneet omaisuus, ulkonäkö tai empatian määrä. Nykyihminen on vaan ahne, itseään täynnä oleva ja muista välittämätön olio maanpäällä. Jotta näillä mennään ja oliko tästä ny si mihinkää, kuha kirjottelin.