Menneitä muistellen – 15.4

 

Korona virus ja sen mukanaan tuomat rajoitukset ovat saaneet ihmiset hämmennyksiin, hermostuneiksi jopa uhmakkaiksi. Isovanhemmat eivät näe lapsenlapsiaan. Ei voi olla koko aikaa menossa. Erilaiset riennot ovat jääneet pois.

 

Mutta miten oli ennen, vaikka silloin kun itse olin lapsi tai nuori? Koulun käytyään lapset lähtivät maailmalle – kuka minnekin, mistä töitä löytyi. Vanhempien kanssa vaihdettiin kirjeitse kuulumisia. Jouluna, juhannuksena ja lomilla saatettiin käydä kotikonnuilla. Näin elämä soljui omaa rataansa.

 

Lapset perustivat perheitä, saivat lapsia. Korkeintaan toinen isovanhemmista pääsi ristiäisiin. Saattoi mennä vuosia lapsenlapsien näkemisistä, varsinkin jos oli lähdetty Ruotsiin töihin, tai pohjoisen perukoilta etelä- Suomen työmaille.

 

Maaseudulla elettiin kylillä. Harvoin käytiin kirkolla. Naapureissa poikkeiltiin iltaisin. Pyhäpäivän illat olivat vanhemmille kyläily päiviä. Lapset pyöräilivät urheilukilpailuissa kirkonkylässä. Omista kyläkaupoista haettiin se vähä mitä tarvittiin. Pojat auttoivat isiä töiden teossa, tytöt äitejä. Puuhaa ja askaretta piisasi, lapsilla leikit ja urheilut omilla pihoilla.

 

Taloissa sikoja teurastettiin, kasvatettiin vihanneksia ja juureksia, omat perunamaat olivat kaikilla omasta takaa. Jos lehmiä ei ollut, jostain talosta sai aina ”tinkimaitoa”. Saunapäivät olivat pari kertaa viikossa. Paljoa ei ollut, paljoa ei pyydetty. Ei ollut ”tuli hännän alla” kaiken aikaa.

 

Oli täysin luonnollista lapsien lentää kotipesästä. Rakentaa jossain päin omaa elämää. Napanuora osattiin katkaista ja hyväksyttiin. Vanhemmat jäivät kaksin tai leski yksin. Ei osattu kaivata liikaa hulinaa ja ainaista menoa, mitä nyt kerran viikossa bingossa käytiin.

 

Pikkuhiljaa elämänrytmi muuttui kiihkeämmäksi. Kiireet töissä alkoivat ahdistaa. Henkisestä hyvinvoinnista siirryttiin aineelliseen, mukamas hyvinvointiin, jossa mikään ei riitä. Leuhkimisen aiheita ovat kohtuuttoman pitkät työpäivät, lomailut kaukomailla, Lapin laskettelurinteet – pysähtyä ei saa, ennen kuin taudit pysäyttävät.

 

Koronapa laittoi hetkeksi stoppiin monien ihmisten arjet. Sormi suussa ihmetellään, miten tässä näin kävi? Muuttuuko maailma – muuttuvatko ihmiset? Alentaako ajatella henkistä hyvinvointia, aineellisen sijaan? Voi olla, tai sitten ei. Onko tämä sittenkään vielä liian iso rysäys pysäyttämään ihmiset ajattelemaan elämän tarkoitusta?

 

Olen havainnut kuinka useat ihmiset suunnittelevat koronan jälkeistä aikaa. Kyllä sitten heti tilataan lentoliput, kunhan tilanne hellittää. Onko tilanne sama kuin krapula aamuna – ei koskaan enää – puolen viikon maissa aletaan suunnitella, kait sitten viikonloppuna otetaan.

 

Minun ikäluokkani ja sitä vanhemmat muistavat hyvin entiset ajat. Siksi oletan myös näin kriisin keskellä, heidän sietävän helpommin eteen vaikeuksia, kuin keski-ikäiset tai nuoret.

 

Se miksi kirjoitin menneistä ajoista, johtui paljolti siitä, kuinka usein kuulenkaan puhuttavan vanhojen aikojen palaavan tavalla tai toisella. Varsinkin vanhempi väestö kauhistelee nykymenoa, kuin elettäisiin maailmanlopun alla.

 

Aiheen sain myös erään miehen kommentista kuinka kamalaa on kuin ei ole moneen viikkoon nähnyt lapsenlasta. Ajattelin, vai niin, ennen ei nähty aina vuosiinkaan. Näin minäkin alennuin vertailemaan ennen ja nyt. Antakaa se minulle anteeksi.

 

Kevennys:

Oletteko miettineet mitä teette jos joudutte metsässä karhun ja pennun väliin? Minä olen. Alan nauramaan. Olen kuullut naurun pidentävän ikää.

 

 

 

 

 

 

9 Replies to “Menneitä muistellen – 15.4”

  1. Olipa taas kerran Sinulta hyvä asioita vertaileva kirjoitus ja mukavaa huumoriakin.
    Kuulun minäkin siihen ikäluokkaan, mitä tämä kotoilu ei stressaa oikeastaan mitenkään. Täällä riittää tekemistäkin, ei se pysähtyminenkään haitaksi ole ja terve laiskottelukin lienee psyykkisesti ”lataavaa”.
    Aikanaan Helsingissä asuessani, varsinkin Katajanokalla, kerrostalossa, siellä sitä stressaantunut olisikin. Santahaminassa ja Suomenlinnassa ei tuntunut lainkaan kaupunkiasumiselta.
    Tänään sitten nähdään ja kuullaankin, mitenhän sen Uudenmaan rajoitusten kanssa käy. Minä en kyllä näin henkilökohtaisesti ajatellen ehkä vielä rajoituksia purkaisi.

    1. Sitä Santahaminan aikaa sinulta eilen jo kysyin? Tunsitko -70 – 80 luvuilla Raimo Halonen nimistä kone mestaria? Oli siskon mies, nyt jo edesmennyt. Isossasaaressa ja Santahaminassa toimi. Itse kävin arjeman Santahaminassa vuonna 1975.

    1. Ihanko tosi. Pieni on maailma. Raimo sairaistui muistisairauteen, eli sen kanssa kymmenisen vuotta. Kuoli muutama vuosi sitten. Raimo oli herrasmies viimeiseen asti. Kyllä hänellä oli tarina jos toinenkin noilta ajoilta. Asuivat Virroilla pitkään, kunnes sairaus eteni siihen vaiheeseen, että muuttivat Ylöjärvelle. Sinne Raimo myös haudattiin.

  2. Kaikki tuo Hannun kuvaama lapsien- nuorten elämä ennen ns.”hyvään aikaan” on hyvin tuttua. Ainoa poikkeus oli, että bingo oli ihan bimbojen juttu, sen sijaan, että urheiltiin, käytiin viikonloppuisin VPK:lla tai Konsussa tansseissa ja sen päälle salaa ryypättiin mitä milloinkin joku oli jostain nurkan takaa hommannut.

    … olihan se lapsityövoiman ”kauheaa” hyväksikäyttöä, kun kaikkia jouduttiin tekemään kuten huussin tyhjennyksestä klapikasoihin ja marjojen ja sienien poimintaa metsistä koulun keittäjälle jne…

    Karhuille haistatettiin paskat ja naurettiin perään.

  3. Se muuten se puolukoiden kerääminen ja kouluun vieminen mielestäni oli oiva opetus siitä, että luonnonmarjat tulee kerätä, vastuuta yhteisistä asioista,
    Akanaan oli perunannostoloma; nyt se onkin syysloma.

  4. Meillä oli koulussa tiukka laki. Se joka ei tuonut puolukoita litraa (vai oliko se kaksi litraa),EI saanut marjapuuroa. Pari viikkoa se kestikin sitten unohtui ja kaikki saivat puuronsa.

Kommentoi