Rokulipäivä.

Se rokulipäivä oli nimittäin eilen. Maanantai-iltapäivällä kun tulimme saunasta, ulkorapuilla Pikkumirri onnistui kompastuttamaan minut ja niin sitä mentiin betoniin päistikkaa. Minulla on tuommoisissa tilanteissa haastava tapa laskeutua naamapuoli edellä ja kun betonille pysähdytään vaikuttaa se muutamaksi päiväksi vanhankin miehen julkisivuun; vauhtiviivoja tuli ja kun vielä kyynärpää edellä.

No, muutamat vauhtiviivat tämän ikäisen miehen kasvoissa korkeintaan lisäävät katu-uskottavuutta mutta se kertonee katsojalle; ikämies ja harrastelee noin vauhdikkaita lajeja..

Yöllä sitten huomasin pahempiakin oireita, vasen käsi ei toiminut ja särky oli melkoinen.

Aamulla sitten näihin tilanteisiin hyväksi katsomani hoitokuuri. Ruhjeihin itse valmistamaani ”tassuvoidetta”, kolmen tunnin välein Pamol ja yötä vastaan kolmen tunnin välein kaksi Trampalgiinia.

Määräsin itselleni koko päiväksi vuodelepoa ja muutamaan kertaan ”hölväsin” tulehtuneen kyynärnivelen Perskindolilla.

Ruokailun jälkeen sitten kun menin ruokailun vastaiseen toimenpiteeseen WC:hen, piti toimituksen jälkeen kutsua vaimo apuun; yrittäkäähän itse laitella yhdellä kädellä luukkuhaalarit päällenne ja kun vasen käsi roikkuu toimettomana kuin poikki ammuttu sorsan siipi ja kipu oli melkoisen mittava.

Jo eilen iltasella alkoi jo tuntua siltä, että alkaisikohan helpottaa.

Loppukaneettina vielä, en saunassa nauttinut miestä väkevämpää kun saunan jälkeen oli vielä lähtö autolla kylille, vaan suunnitelmat kyllä muuttuivat.

8 vastausta artikkeliin “Rokulipäivä.”

  1. Sitten vaan kylille luita kuvauttamaan, ne alkavat meillä vanhemmilla olla kuin paperia.

  2. Minäkin lähden kohta Tampereelle kuulemaan lääkäriä, mitä löytyi viimeviikon tietokonekuvauksessa.

  3. Sitkeä suomalainen mies, kun ei lääkäriin jouda:)) Kai annoit pikkumirrille anteeksi, ei se sitä tahallaan tehnyt. Paranemisia Kalle.

  4. Tottahan toki. Tosin rojahdukseni oli siksi totaalinen, että Pikkumirri keksi äkkiä tekemistä omassa pikku mökissään.
    Ainahan olen erityisesti tuota Pikkumirriä varonut, sen tapa hankkiutua jalkaterieni väliin; olen tottunut mutta pääsipäs tuo pikkuvintiö yllättämään.
    Juuri tällä hetkellä näyttää jo hyvältä. Kun kaikki paikat toimivat, mihin minä lääkäriä tarvitsen?

  5. Koti on vaarallinen paikka ainakin villasukat jalassa puulattialla tai parketilla ja puuportaissa.
    Kaverin kesäpaikassa ollessani kapusin yläkertaan uudehkoja jyrkkiä ja puisia avokierreportaita, jolloin seinässä ei ollut vielä kaiteita. Jalassa villasukat. Pidin aina seuraavasta ylemmästä portaasta kiinni. Pääsin viimeiselle rappuselle ja otin pyöreästä kulmakaiteen tolpasta kiinni, mutta se jostakin syystä pyörähti. Ote lipesi ja tulin alas kolmesta metristä ”kerien” ja voltein.
    Jotenkin vanha voimistelija osasi panna molemmat kätensä niskaan ja keriä itsensä ”rullalle”. Viimeinen alin lankkuporras halkesi allani.
    Porukka tuli hätääntyneenä katsomaan, että nyt se kuoli. Hetken olin siinä tokkurassa, ja auttoivat minut seisalleni. Ravistelin pölyt ja kokeilin, että kaikki paikat toimivat ja pyysin konjakin.
    Oikeasti hengenmeno tai paha loukkaantuminen oli lähellä.
    ”Jarrusukat” ovat hyvä idea tällaisiin tapauksiin.

  6. Käytöksesi osoitti todellista eläinystävyyttä, olisi tuossa tilanteessa moni antanut katille huutia. Ja osoititpa suoraselkäistä miehisyyttä vaivaamatta lääkäreitä joilla näinä aikoina on kädet täynnä työtä.
    Toivottelen pikaista elpymistä ja jatkossa tarkempaa mirrin liikkeiden seuraamista, saattaa vielä loukkaantua jos satut sen päälle astumaan.

  7. Osaapa se Pikkumirri varoa sen, että ei askeleitteni alle jää. Siis en ole astunut edes Pikkumirrin tassuille mutta kesällä olin vähä istua Pikkumirrin päälle, onneksi ehti väistää.
    Pahin tilannehan on pimeällä kun seisahdun; pikkuinen on oitis puskemassa sääriäni. Siis liikkeellelähtö tulee tehdä varoen.

  8. Sitä on sitten tänään kolmatta päivää tuosta, kuperkeikastani ja elämä näyttäisi palanneen ennalleen. Aamulla taas kyllä kun ongin lehteä laatikosta, tunsin kun Pikkumirri puski sääriäni; siis ei sekään traumoja tainnut saada. Meillä niitä taisi saada ainoastaan vaimoni; parinakin päivänä kyseli, olisikohan sittenkin pitänyt lähteä lääkärille näyttämään, (meinasin kysyä, siis tätä rupista naamaaniko, enpä kuitenkaan sitten kysynyt).
    Vastasin siihen, eipä liene tarvetta kun ”omalääkärillä” jo asioin.

Kommentoi