Kolumni: työnhaun rappiotila

Tämänkertainen kolumni on vähän pidempi, mutta katsoin hyväksi kaivaa aiheesta mahdollisimman paljon esimerkkejä. Tuttuun tapaan videolla löydät jutun puhuttuna – eli valitse itse kuunteletko vai luetko mieluummin.

Rappio on mukava yleissana kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jossa ennen kaikki oli kovasti paljon paremmin. Se on juuri sekä sopivan mitäänsanomaton että mukavan jykevä termi sopiakseen politiikan moneen rakoon. Trendikkäänä persoonana haluan itsekin puhua rappiosta, ihmetellessäni näin työnantajanan ominaisuudessa edustamani ryhmän rappiotilaa. Rekrytyointi on nimittäin tässä maassa kovin pahasti rappiolla.

Montaa uutisjuttua et joudu selaamaan törmätäksesi puheisiin rekrytointiongelmista ja työvoimapulasta. Moni ongelmista on todella aitoja, mutta aivan liian moni menee itseaiheutettujen ongelmien lokeroon. Puhumme herkästi vain työvoimapulasta kun pitäisi puhua myös rekrytoinnin toimimattomuudesta ja keinotekoisista kohtaamisen esteistä. Esitän muutaman esimerkin.

 
Julkinen sektori hakee tietoteknistä osaajaa vastaamaan järjestelmien ylläpidosta. Ehdoton vaatimus on korkean tason yliopistokoulutus alalta. Ei sillä koulutuksella mitään tässä työssä tee eikä isolla osalla alan osaajista sitä ole, mutta silti se pitää listalle lisätä, heti merkityksellisten vaatimusten alle. Tietotekniikka on varsin pätevä muttei suinkaan ainoa esimerkki alasta, jossa koulutus ei kerro paljoakaan henkilön osaamisesta. Yksityisellä sektorilla tästä pöhköydestä ollaan onneksi jo pitkälti päästy, keskittyen taitoihin eikä tahroihin paperilla. Vaatimus heijastaa valtiovallan erinomaista kykyä pitää tiukasti kiinni tsaarin ajan perinteistä.

Siivoojia haetaan yhtenään sinne sun tänne. Hakemuksessa vaaditaan vähintään ajokorttia ja useimmiten myös omaa autoa, vaikka työ tapahtuisi kiinteässä pisteessä ja hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvilla. Sama autoiluvaatimus laitetaan varmuuden vuoksi myös moneen sotealan työhön aivan turhaan, kuten Yle Uutisten Petra Ketonen totesi artikkelissaan syyskuun alussa. Joskus tarve on perusteltu, mutta silloinkin se saattaa ilmentää lähinnä huonoa työnjaon suunnittelua. Voihan sitä pöhkö optimisti haluta varmistaa että tuleva palkka käytetään bensaverojen maksuun, jonkunhan nekin pitää maksaa.

Hoitajapulaa pahennetaan tehokkaasti myös toisesta suunnasta. Hoitajakoulutuksiin ei saada tarpeeksi väkeä, sillä TE-toimistot antavat työttömille lupia koulutukseen kovin kitsaasti. Osalle ei yksinkertaisesti heltiä lupaa pyydettäessä, osa taas luovuttaa jo ennalta nähdessään vaaditun paperityön määrän. Keinotekoisia esteitä, byrokratian ankeuksia ja palveluhaluttomuutta on tuotu rekkalavoittain varmistamaan, että emme vahingossakaan ratkaise ongelmia liian helposti.

On hyödyllistä keskustella työperäisen maahanmuuton tulevaisuudesta, mutta maassamme jo olevia työttömiä maahanmuuttajataustaisia ei sopisi siinä kiireessä unohtaa. Yhä useammassa rekryssä vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa niin siivoojalta, kokilta kuin hyllyttäjältäkin. Vähempikin kielitaito riittäisi ja usein englannin kielellä pääsisi hyvin alkuun. Monelle juuri työn pariin pääseminen olisi paras tapa oppia kaunista kieltämme enemmän. Aivan kun ylimitoitettu kielimuuri ei riittäisi, on röyhkeyden määrässä muutoinkin merkkejä paisuvasta luonnonvarasta. Pahimmillaan hakijalle sanotaan suoraan, että vain suomalaistaustaisten hakemukset kelpaavat jatkokäsittelyyn.

Oma tarinansa ovat pitkäaikaistyöttömät, joita pyritään auttamaan monenlaisilla työllistämispalveluilla ja -ohjelmilla. Parhaat näistä palveluista ovat useammankin kehun arvoisia ja niiden piiristä löytyy runsaasti potentiaalisia työntekijöitä. Monet heistä kaipaavat vain pientä lisäperehdytystä tai tukea alkuun, jonka myötä pitkäaikaistyöttömästä kuoriutuu ensiluokkainen tekijä. Alkuhaasteet tiedostetaan hyvin ja tilannetta helpotetaan tarjoamalla työnantajille avokätistä palkkatukea. Tällaiset työnhakijat lokeroidaan kuitenkin tuon tuosta automaattisesti ei-haluttujen kastiin, eikä heitä viitsitä edes harkita.

Jos kakku ei jostain syystä olisi vieläkään tarpeeksi suuri, ikäsyrjinnästä saa siihen kohtuuttoman ison kirsikan päälle. Yhä useammalle viisikymppiselle näytetään ovea sillä sekunnilla, täysin osaamisesta ja muista tekijöistä riippumatta. En tiedä mitä ajatella siitä, että samaan aikaan Eva haluaa eläkeikäiset takaisin töihin, vaikka Evan jäsenten parissa katsotaan jo keski-ikäisiä nenävartta pitkin. Keksimmekö taas ikiliikkujan?

 
Sanonta matalalla riippuvien hedelmien poimimisesta tulee mieleeni, kun pohdin rekryalan yleisiä toimintatapoja. Liian usein ovet avataan vain täydellisten hakijoiden kirkkaimmille tähdille. Keinotekoisten lisävaatimusten lisäksi hakemusprosesseja monimutkaistetaan hurjaa tahtia. Jos vielä muutamia vuosia sitten hyvin tehty CV ajoi asian, ovat jotkut alan toimijat vieneet vaatimustason äärimmilleen. Siivoojan työtä hakevalta vaaditaan jopa yli sadan kohdan verkkolomakkeiden käyttämistä, lukuisia esittelyvideoita ja muita liitteitä. Asiaa perustellaan usein saman hakemuksen käyttämisellä myös jatkossa tulevien rekryjen parissa, mutta käytännössä tämä toteutuu harvoin.

Työtä haluava henkilö tietenkin täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja kuvaa videot. Sitten hän tekee sen uudestaan, uudestaan, uudestaan ja muutama sata kertaa uudestaan, saamatta edes haastattelupyyntöä. Toki työpaikan saaminen on tänään merkittävästi todennäköisempää kuin vuosi sitten, mutta aivan liian moni masentuu toimiessaan jopa vuosikausia tämän puskafarssin palkattomana näyttelijänä. Joukossa on toki heitä, jotka tarvitsisivat työpaikan sijaan sote-palveluita, mutta myös heitä joiden osaaminen löytyy muualta kuin työnhaun show-diplomatiasta.

Tällainen työtön on melkoisen pahasti mieli maassa lukiessaan uutisten jatkuvaa rummutusta työvoimapulasta sekä rekrytoijien puheista avoimien työpaikkojen hurjasta määrästä. Pyytäisinkin maamme mainioilta toimittajilta terveen kritiikin pakkaamista näiden juttujen evääksi. Työn ja tekijän kohtaaminen tapahtuu puolivälissä tietä ja on mielestäni aiheellista vaatia muutaman askeleen ottamista myös työnantajan puolelta. Rekryfirmoissa, kuten missä tahansa firmoissa, on sekä jyviä että akanoita.

 
Eräs ajaton kysymys nousee myös mieleen: onko enempi aina parempaa? Ovatko työmarkkinat kaikin puolin parempia nyt, kun hakuprosessi on yhä monimutkaisempaa. Ovatko kohtaamiset parempia, kun työnantaja ei enää osallistu prosessiin vaan delegoi kaiken työn rekryfirmoille? On toki viisasta yrityksiltä erikoistua omaan alaansa, mutta ehkäpä voisimme vaatia rekrytointiyrityksiltä hieman enemmän – tai ehkäpä hieman vähemmän?

Sinulle, aktiivinen työnhakija, haluan sanoa jotain mitä et mielestäni kuule tarpeeksi usein: älä vihaa itseäsi asioista joille et mitään voi. Olet ihana ihminen ja pyrit aktiivisesti eteenpäin. Toivoisin, että sinua kuultaisiin useammin ja myös sinun näkökulmallasi olisi väliä työnhaun kehittämisessä. Et ole osa ongelmaa, vaan voisit olla suurikin osa ratkaisua työn ja tekijän kohtaamisongelman ratkaisemisessa. Sinussa on potentiaalia sankaruuteen, ei surkeuteen.

6 vastausta artikkeliin “Kolumni: työnhaun rappiotila”

  1. Valitettavan totta ja ikävä kyllä melkoinen osa rekrytoijista ei ole edes alkeellisesti ammattitaitoista.
    Onneksi en enää ole noista riippuvainen.

  2. Keväällä ajattelin hakea fazerin uudelle zylitol-tehtaalle töihin, kun olisi ollut lyhyt työmatka, mutta sinne oli jo porukka valittu entisistä oululaisen työntekijöistä.

  3. Tässä yksi osa-alue:

    En ota kantaa julkisiin tehtäviin ja hakuun ja niiden ammatin edellyttämiin koulutustasovaatimuksiin, jotka kyllä tuntuvat olevan joissakin tapauksessa ylimitoitettuja työhön nähden.

    Yksityisellä puolella keskijohdon tasosta ylöspäin tapoja on monia.

    Haku tehtävään tapahtuu pääasiassa julkisen median kautta, jos homma ei ole täyttävissä talon sisäisellä epämuodollisella haulla.
    Yleensä esivalinta papereiden/ hakemusvideon ja ”tiedustelun” perusteella pieneen porukaan noin 10 h:n ryhmäksi.
    Puhelinhaastattelu kaikilta samalla kaavalla. Sen keskustelun tekee joko rekryfirma tai hakijafirma. Puhelinkeskustelussa hakijasta selviää paljon.
    Parasta olisi olla oma hakijafirma puhelinkontaktissa. Valitaan 3-5 kandia henkilökohtaisen haastatteluun ja / testiin, jonka toteuttaa rekryfirma.
    Testitulos yksistään ei ratkaise, vaan antaa puitteet sille, miten ko. henkilö pärjää tehtävässä ja porukassaan tekijänä tai päällikkönä.
    Jopa talon sisäisissä siirroissa voidaan käyttää testejä/ ulkopuolista rekryfirmaa, etteivät henkilökohtaiset sympatiat/antipatiat pääse painamaan liikaa.

    Työhistoriani 1. hakemus johti testiin Hesan Työterveyslaitokselle, joka kesti 3 päivää, josta maksettiin hotelli ja päiväraha.
    Hakemus tehtävään oli sellainen, että valehtelussa joutui heti kiinni, jos ylilyönteihin sortui. Koulutus luonnollisesti oli A ja O sekä ja sotilasarvollakin oli merkitystä.
    Se testi oli kyllä sellainen, ettei mitään myöhemmin ole koettu laajuudessaan. Siinä oli kielet ja ilmaisukyky, sähköisten nappuloiden siirto valotaululla ( looginen päättely), matematiikkaa, esseitä, ryhmähaastattelu. Luokkahuoneessa jopa annettiin runkovitsi, jonka päätteeksi piti valita sopivin kolmesta. Olivat niin hyviä, että nauroin joskus ääneen. ”Karjalainen hiljaa siellä”. kuului komento.
    Kun se testivaiheen tulos tyydytti firmaa, oli lopullinen niitti tulossa.
    Me muutamat jouduimme monikielisen herrasmiesjohtajan huoneeseen haastatteluun. Jopa sisäänmeno arvioitiin tervehtimisineen ja kädenpuristuksineen. ( Täytyi hiukan varoa, koska olin silloinen ”voimamies” ). Se oli face-to-face, jossa kokenut ihmiskäsittelijä ja neuvottelija arvioi meidät.
    Kolme meistä valittiin eri tehtäviin.

    Myöhemmin toiseen firmaan minut kutsuttiin entisen esimieheni suosituksella.
    Kolmanteen pitkän kaavan rekryn perusteella.

    Myöhemmin kaikkiin rekrytointeihin, mitä itse olen tehnyt, on sisältynyt aina rekryrirma.

    Hauskin episodi ole erään tutkimuspäällikön valinta, joka osoitti, ettei papereilla eikä puhelinhaastattelulla ole mitään merkitystä, eikä rekryfirmallakaan, jos brief esihaastatteluun ei ole selvä.
    Kun yksi esivalittu henkilö loistavin arvosanoin ja paperein tuli haastatteluun, haisi hän hevosen paskalle. Oli näet tullut suoraan töistään hevostutkimuslaitokselta. Ei valittu.

  4. Oppisopimuskoulutus ja kaikille löytyy työn tekijä.
    Palkalla pitää pystyä elämään.
    Matalapalkka-alan palkanlisän joutuu maksamaan yhteiskunta veroina ja se ei ole oikein joskin firma hyötyisi veronmaksajain kustannuksella…
    Työhönottajat ja työnjohto eivät ole alansa parhaita.

    1. Joku työnantaja kritisoi oppisopimuskoulutusta AL:ssä siitä, että opettamisvastuu ja pedagogiikan oppiminen siirretään työnantajille. Ja, että opettaminen kuuluu kouluille- ei työnantajille.

  5. Kiva tarina Heikiltä. Itsekin olen joskus ollut näissä pitkissä haastatteluissa. Paljon käytettiin rahaa, mutta tuloksella ei lopulta ollut mitään väliä.

    Mutta siellä oli pomo jonka mielestä piti tehdä nämä testit koska ovat trendikkäitä. Vuosi oli 1998. Mitenköhän hirveää se on nyt…

Kommentoi