Aika huonosti olen sanani valikoinut ilmaistakseni avaukseni syvimmän tarkoituksen; sodan syyt 2014 alkaen.
Sekä Venäjällä, että Ukrainalla erilaisia palkkasotilasjoukkoja ja Maidanin aukiolta lähtien ehkä sodan syitä.
Kenen toimeksiannosta toimivat tarkka-ampujat? Tuskin ukrainalaisia ampumassa omia kansalaisiaan.
Jos luki avaukseni edes jotenkin huolella, käsitteillä olivat sodan syyt ja tapahtumat.
Helsingin Heppu ja Markku Savikivi; ensinmainitun kommentti käsitteli sotatapahtumia nyt ja historiassa, Markku Savikivi, kommentista päätellen ei ollut avausta tuskin lukenut, ei ainakaanm ainuttakaan liitekolumnia.
Matti taasen toki esiin sodan kärsimykset siviiliväestöllekkin. Niin se on aina sodittaessa, sota mikä hyvänsä on kansakunnan onnettomuus. Itse asiassa, sodassa ei ole voittajia.
Sopivan mansellismielinen blogialusta
En muista mittää, en muista mittää, öhhöhhöö, mää en muista mittää.
Sodan syyt ovat kaukana ja yksi on Ukrainan pyrkimys Natoon sekä kansan jakautuminen.
Sodan syyt? Täytyy täsmentää kysymystä itselleen ja tarkastella selkeyden vuoksi erikseen sotien syitä yleensä ja tämän nimenomaisen Ukrainan sodan syitä vaikka nämä syyt menevätkin limittäin. Edellisen hahmottamisessa auttaa perehtyminen Vanhaan Testamenttiin ja siellä erityisesti kertomukseen Abelista ja Kainista. Jälkimmäisestä kertoo jokseenkin tyhjentävästi mm. Mauno Koiviston kirja ”Venäjän idea” vuodelta 2001.
Olen tännekin pari kertaa raapustellut siitä miten itä eurooppalaisessa merkityksessä ajautui täydelliseen eristykseen lännestä Rooman valtakunnan jakautuessa valtiollisesti v. 395 (itä oli ensimmäiset vuosisadat kaikessa voimakkaampi ja edistyksellisempi) ja etenkin lännen ja idän kirkkojen eroon ja vihamieliseen suhteeseen johtaneen suuren skisman johdosta v. 1054. Kirkkojen erossa ei ollut kysymys pelkästään teologiasta vaan kahden syvästi erilaisen kulttuuripiirin syntymisestä, jotka ensi töikseen kirosivat toisensa.
Kaikesta siitä mitä meillä läntisessä kulttuuripiirissä vuosisatojen mittaan kehitystä tapahtui jäi Bysantti ja sen kulttuurinen oppilas ja seuraaja Venäjä täysin syrjään. Feodalismia jonka dynaamisena perustekijänä oli hedelmällinen ylimmän vallan jakautuminen keisarin ja paavin kesken ei samassa muodossa esiintynyt Bysantissa jossa alusta pitäen hallitsii ehdottoman yksinvaltainen jumalakeisarius. Länsi saavutti skolastiikan, renessanssin, valistuksen kautta parlamentaarisen demokratian, idässä saatiin syvät jäljet jättänyt mongolimiehitys ja ehdoton yksinvaltius. Tästä syystä itä on itä ja Venäjä on Venäjä. Sellaiset usein mainitut Venäjän olemusta ja toimintaa selittävät seikat kuin ortodoksinen uskonto ja panslavismi ovat nekin vaikuttamassa mutta eivät yhtä oleellisesti kuin Bysantin perintö – syrjään jääminen lännen kehityksestä joka viimeistään toisen vuosituhannen jkr. alkaessa karkasi idältä.
Voidaan pohtia ja filosofoida kumpi kulttuuripiiri on oikeammassa ja oikeutetumpi voittoon sovittamattomassa ristiriidassa. Itse asiassa toimiva malli on kehitetty 1900-luvun loppupuolen kylmän sodan aikana – rauhanomainen rinnakkaiselo. Malli ei ole ideaalinen, mutta parempaakaan ei ole tarjolla.
Heitän yhden näkökulman jota pari venäjän tutkijaa on sanonut. Lyhin mahdollinen versio: putin vihaa Ukrainaa. Hän ei voi sietää sitä.
Vastaava on kiinassa, sielläkään diktaattori ei voi sietää Taiwania ja vihaa sitä.
Katsokaapa diktaattorien historiaa. Merkittävä määrä sotia on aloitettu vain siksi että diktaattori ei voi sietää kohdettaan. Joskus viha on ainoa syy.