Yliopistolehtori Pauli Rautiainen oli suosikkitoimittajani uunituoreessa haastattelussa Brysselin koneessa ja aiheena oli esteettömyys ja vammaisten asiat. Pitää todeta että opin tuon tunnin aikana paljon. Vaikka lehtorin edustama opinahjo onkin tullut tunnetuksi vähemmän laadukkaasta tieteestä, tässä kohtaa oli mielestäni parhaat pelissä. Tässä pari otetta.
Lähtökohtaisesti käyttökelvoton
Parhaiten jäi mieleen tämä hyvin paljon aikaa nähnyt maamme käytäntö, jonka mukaan tietyn asteisesti vammainen henkilö on lähtökohtaisesti ja automaattisesti työkyvyttömyyseläkkeellä. Se on aivan sama onko korkeakoulutettu, työkykyinen ja -haluinen, ensisijaisesti hän on hoivan kohde. Suomessa vammaisten työllisyysaste on surkea verrattuna verrokkimaihin Euroopassa – aivan kuin työvoimapulamme ei olisi jo muuten tarpeeksi kova. Meillä heistä työskentelee pieni murto-osa, monissa muissa maissa enemmistö.
Keskustelussa puitiin esteettömyyttä ja suomalaisten aika pöhköä tapaa käsitellä sitä. Täällä lähtökohta on, että esteitä voi olla, mutta ne pitää sitten tietyissä julkisissa palveluissa purkaa. Saksassa lähtökohta on että kaikki on esteetöntä. Tässä tuli liuta tärkeitä kulmia. Suomessa on määritelty esteetön asiointi julkisiin palveluihin – aivan kuin ihmisen elämään riittäisi asiointi kelan ja verottajan luona. Olipa mukana surullinen anekdootti pankkiautomaateista ja eduskuntatalosta. Remppasimme eduskuntataloa ziljardeilla, mutta emme saaneet siitä esteetöntä kuin pieneltä osin. Surkea esitys.
Työyhteisöön kuulumisessa tuli esille järkeenkäypä ajatus. Esimerkiksi pyörätuolilla liikkuva voi hyvin käydä työpaikalla ja hoitaa tehtävänsä, mutta ei koskaan pääse osaksi työyhteisöä. Se voi johtua vaikkapa siitä, että työporukka tykkää käydä syömässä tietyssä ravintolassa, tai joskus ns. aftereilla läheisessä baarissa. Näihin ei vammaisella ole mitään asiaa, koska yhteiskunnassa on päätetty ettei vammaisella ole oikeutta yhtäläiseen vapaa-aikaan.
Kallista?
Tietenkin siitä tulee jonkin verran kuluja kun korjaamme esteettömyyksiä pois yhteiskunnasta. Ne kulut ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin varsin mitättömiä verrattuna siihen kuluun mitä maksamme pitämällä heidät keinotekoisesti poissa työelämästä. Sokea, kuuro tai pyörätuolia käyttävä kykenee lukuisiin töihin ja aivan täysivaltaiseksi yhteiskunnan osaksi, niin työkaverina kuin veronmaksajanakin.
Olipa sekin minulle uutta, että puolueista ainoastaan Kokoomus ajaa esteettömyyttä koko yhteiskunnan tasolla. Yksi pääperusteita on mitä ilmeisimmin juurikin taloudellinen: kaikki töihin, jotka töihin kykenevät. Vihreät ajoivat aiemmin myös vammaisten asiaa, mutta kun puolueen johdosta poistui pyörätuolia käyttänyt henkilö niin aihe ei enää kiinnostanut. Ikävää.
Hienoa Kyuu, että olet havahtunut sen asian äärelle, että erilaisia ihmisiä on kuin onkin yhteiskunnassamme! Ja ajattele, että pyörätuolilla liikkuva kuitenkin on ihmisille aika tuttu näky ja ilmestys, toisin kuin vaikkapa me lyhytkasvuiset. Ja kuitenkaan Suomessa ei edes pyörätuolilla liikkuvia haluta kohdella inklusiivisesti.
Olen aiheesta jutellut invalidiliiton edustajien kanssa, joiden kanssa esimerkiksi polttoaineen verovähennyksistä juttelin, kun nyt energiakriisin aikana moni vammaton valittaa polttoaineiden hinnoista (ja vähän kaikesta) — mikä suhteutettuna esimerkiksi liikuntarajoitteiseen henkilöön, jolle yksityisautosta riippuvuus/ auton tarpeellisuus on aivan toisella tasolla kuin monille fyysisesti vammattomille. Kun tosiasia Suomessa kuitenkin on se, että yhteiskunta ei ole inklusiivista nänytkään ja kaikenlaisesta syrjinnästä sekä asenteellisuudesta johtuen ovat liikuntarajoitteiset keskimäärin huonompi-osaisia ihan joka suhteessa myös työhön hakeutuessa, jolloin jo valmiiksi rajoitettujen mahdollisuuksien lisäksi työnantajien asenteellisuudet heikentävät mahdollisuuksia yhteiskunnan rakenteellisen syrjinnän lisäksi.
Liikuntarajoitteiset ihmiset ovat siis jo lähtökohtaisesti keskimäärin alemmissa tuloluokissa usein varmasti vasten omia toiveitaan.
Lähes jokaisen ravintolan tiskit, kaikki kaupat hyllyineen, bensa-asemat, pankki-automaatit, itsepalvelukassat jne. eivät läheskään ole esteettömiä — puhumattakaan blogin avauksessa mainituista vapaa-ajan mahdollisuuksista. Hieno koulutus Helsingissä; muuten lähtisin, mutta koulutuspaikalle ei pääse, lounasravintolaan ei pääse sisälle, eikä illanviettoon voi osallistua muun ryhmän kanssa lienee ihan arkinen realiteetti monille pyörätuolia käyttäville, kuten itsellenikin hetken aikaa oli, jolloin sain aika hurjan kosketuksen siihen, miten yhteiskunta sulkeutui minulta nuorena. Silloin päätin, että okei, jos en pääse minnekään, niin aloitan harrastamaan pyörätuolisulista, mitä hetken kokeilinkin aikanaan, ja mikä ehkä osin pelasti aika synkeiltä sielunmaisemilta silloin.
Mutta sanonpa vielä ihan perspektiivin vuoksi, että jos pyörätuolissa oleva kuitenkin ihmisille melko tuttu hahmo jää yhteiskunnan ulkopuolelle, niin Kyuun ja muiden pappojen sopii vaan kuvitella, jos ylipäätään siihen kykenette, että mitä se sitten on vieläkin oudommalle ihmiselle, kuten itselleni, joka olen ihmisille vieläkin vieraampi ilmestys kuin invalidikylteistä tuttu pyörätuolihahmo. 😀
Itsekin sain hämmentävän kosketuksen aikanaan pyörätuoliin hetkeksi joutuessani siitä, miten yhtäkkiä siinä elementissä olin ihmisille hetken hieman hyväksyttävämpi kuin mitä ilman pyörätuolia ihan tällaisena pienenä satuolentona. Aika absurdiahan sekin oli.
Nuoriso noin yleisesti ottaen suhtautuu avoimemmin, mutta Suomi nyt on junttila, ei siitä mihinkään pääse.
Mutta tärkeä avaus, kiitos!
Ja oli muuten nuorissa ehdokkaissa muistaakseni demareissa vai vasureissa ihan vammaisten asioita ajavia, näitä täällä blogeilla paljon parjattuja ”intersektionaalisia feministejä”, jotka ihan esittelyissänsä näitä liikuntarajoitteisten asioita esille olivat nostaneet, mikä hieno juttu.
No keventävänä esimerkkinä inklusiivisuuden kokonaisvaltaisuudesta mainittakoon vaikka joku kuntosalille meno, jossa kun kehon koostumuksia sun muuta ryhtyy tuo legginseissään pylleröivä vähän erilaiselta ihmiseltä mittaamaan, niin siinä saattaakin käydä esimerkiksi niin, että laitteet ja mittaritkin kun ovat rakennetut aivan eri kokoiselle, niin niiden mukaan joku kokoiseni saattaakin olla vikkapa ”kuollut” tai ei lainkaan elossa.
Siinä sitten pyöritellään hiuksia ja vaihdellaan hermostuneesti painoa jalalta toiselle kun ihmisyyden immenkalvo rikkoutuu, ja asiantuntija on neuvoton, vaikka kuinka on opiskellut!! 😀
No minun onneksi pelkkä arkinen elämä itseäni kolme kertaa painavammille ja kaksi kertaa pidemmille suunnitellussa yhteiskunnassa on kuntosali itsessään niin, että habaa löytyy minulta melkein kuin mieheltä — ja peppu on pyöreämpi ja timmimpi kuin monilla ammatikseen twerkkaavilla 😀
Kuuntelinpa juuri vielä tämän blogin avauksessa olevan vammaisten asemaa käsittelevän Brysselin koneen jakson, vaikka myöhä jo olikin, ja erinomaisia huomioita esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan meritokratia-illuusioon liittyen nosti sosiaalioikeuden yliopistolehtori Pauli Rautiainen pöydälle.
Todellakin hieno huomio, että meillä Suomessa tilanne on se, että maahanmuuttajiin suhtaudutaan heihin jopa vähemmän syrjivästi kuin vammaisiin ihmisiin.
Kävin hiljattain henkilökohtaisesti itselleni valaisevan keskustelun erään ystävän kanssa trans-asioihin liittyen, ja tuossa keskustelussa minulle selkeni aika valaisevasti se, miten ilmeisesti vammattoman ns. ”tavallisen” ihmisen on kuitenkin jollain tavalla helpompaa ymmärtää ja puolustaa esimerkiksi ihmisen sukupuolidysforian kokemusta, sekä ymmärtää tärkeäksi sellainen vapaus, jossa sukupuolidysforiaa kokevien kärsimystä pyritään lievittämään — kuin siis mitä kyetään samastumaan tai ymmärtämään fyysistä vammaisuutta, etnistä erilaisuutta tai vaikkapa lyhytkasvuisuudesta johtuvaa erilaisuutta, johon liittyen ystäväni julisti käyttävänsä edelleen loukkaavia nimityksiä, koska siinä suhteessa ei halua muuttaa suhtautumistaan. Eli transujen tunteiden loukkaamattomuuden puolesta kovastikin ystäväni puhui, muutta ”kääpiöt” ja ”neekerit” sitten sanoja, joista aiheutuva loukkaavuus tai kärsimys ei häntä kosketa kuten transsukupuolisen kokema henkinen kärsimys. Että sillä viissiin.
Muuta kiitos vielä Kyuu erinomaisesta avauksesta!
Ajatus hyvä, mutta tänä päivänä työhön halutaan vain parhaita ja se syrjäyttää. Paljon vaaditaan asennemuutosta.
Moni ihminen pärjäisi ilman hoivaa pidempään ellei häntä työnnettäisi syrjään ja samalla työttömyysluvut olisivat huomattavasti pienempiä.
Omalla kohdalla työnantaja halusi syrjäyttää meidät yli viisikymppiset vaikkemme olleet edes vammaisia.
No hyvällä asenteella 25 vuotta syrjäytettynä.
Kun ihminen syrjäytetään hänen asenteensa työnantajiin muuttuu ja heitä on vaikea saada takaisin työnlaitaan varsinkaan johonkin alipalkattuun toisarvoiseen…
Tässä on molemmat kommentoijat oikeassa että tietä on kuljettavana ja mutkia on matkalla.
Sanoisin että yksi mutka kerrallaan vaan käsiin ja korjataan. Ei tästä muuten pääse.
Eräs asiakasyritykseni on pitänyt pitkään linjaa että vajaatyökykyisiä palkataan aktiivisesti. Siihen auttaa se, että kyseinen kaupunki (ei ole Tampere) toimii aktiivisesti työnantajien ja -tekijöiden yhdistämisessä.
Tekemistä vaaditaan paljon. Tuloksia saadaan vielä enemmän.