Tekijä: Helsingin heppu

 

Politiikan tutkija Johanna Vuorelan  mukaan Suomessa on edessä tietynlainen ulkopoliittisen identiteetin uudelleenrakentaminen, johon vielä ei ole ryhdytty.

Itse asiassa ulkopoliittisen identiteetin uudelleenrakentaminen ei ole tarpeen. On vanha hyväksi koettu pohja jolle rakentaa. Tämän linjan syntysanat lausui presidentti Mannerheim loppuvuodesta 1944 ja hänen seuraajansa Paasikivi linjan loi ja seuraajat jatkoivat sitä. Eräs Paasikiven keskeinen ajatus  –  maksiimi  –  oli että Suomen politiikka ei enää koskaan saa mennä Venäjää vastaan. Suomen liittyminen Natoon ei ole sinänsä tämän kanssa ristiriidassa ellei Suomi omasta toimestaan  sellaiseen asioita johda. Tässä mielessä presidentti Niinistön peili-kielikuva ei ollut paras mahdollinen vaikka harmiton olikin. Tosiasioiden tunnustaminen on edelleenkin viisauden alku. Se ei Nato-ratkaisun jälkeenkään muutu miksikään naapuri-suurvallan serviiliksi myötäilyksi tai joidenkin sen kehon osien nuoleskeluksi.

Kuten Erkki Tuomioja  totesi maantiede (1300 km + merialueiden kulkuyhteys)  ja historia eivät muutu miksikään Suomen Nato-päätöksen myötä. Suomella on edessään vaikea tehtävä rakentaa Nato-jäsenenä niin hyvät ja toimivat suhteet Venäjään kuin se näissä olosuhteissa on mahdollista liittosuhdettaan ja lojaalisuuttaan Natoon mitenkään loukkaamatta. Siinä on luovan ulkopolitiikan vaativa paikka, mikä on ennenkin Suomelta onnistunut.

Historian ymmärtäminen tulevan luomisessa on tärkeää. Katse on ulotettava paljon kauemmas taaksepäin kuin Suomen itsenäistymiseen ja edeltäneisiin ”sortovuosiin”. Mikä ja millainen on Venäjä ja miksi se on sellainen. Venäjä syntyi  Bysantin valtakunnan vaikutuksessa ja sen omatekoisena seuraajana (omassa itseymmärryksessään ”kolmas Rooma”). Kehitys erosi lännestä kun Rooman valtakunta jakautui 395 jkr. Länsi-Rooma seuraajineen kulki läpi skolastiikan, renessanssin, valistuksen ja parlamentarismin. Venäjä jäi sivuun näistä kaikista kokien pitkän mongolimiehityksen ja sen vaikutuksesta despoottisen yksinvallan mikä jatkuu yhä.

Idän Venäjän pyrkimys lukea Suomi etupiiriinsä ja siitä vastavaikutuksena syntynyt Suomen päätös liittyä lännen Natoon on viimeisin näytös 1000-luvun alkupuolella Rooman ja Ruotsin contra Bysantin ja Novgorodin kilpailusta Suomen alueesta, minkä ensin mainittu voitti. Kilpailu ei liene päättynyt. Kun Uuno Kailas runoili että ”edessä Aasia, itä, takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä, hän ei suin surminkaan sälyttänyt kuvaannollisen vartijansa niskoille lännen ja euroopan suojelemista  –  vaan ainoastaan Suomen varjelemista lännen ja Euroopan oleellisena osana. Tämä varjeleminen on nyt edellyttänyt Suomen liittymistä Natoon ja edellyttää onnistuakseen jatkossa asiallisten ja toimivien suhteiden luomista ja ylläpitämistä Venäjään niissä rajoissa kuin se lojaalina länteen kuuluvana Nato-maana on mahdollista. Suomelle on elintärkeää säilyttää länsimainen identiteettinsä sekä myös tulla toimeen naapurisuurvalta Venäjän kanssa. Tämä kaikki ei ole mitenkään mahdotonta. 

 

Kommunistinen Neuvostoliitto nimettiin lännessä ”Pahan valtakunnaksi”. Kuitenkin Venäjää odotti vielä suurempi paha Vladimir Putiniin henkilöityneenä. Neuvostoliiton paremmuuden nykyiseen Putinin Venäjään voi tiivistää ja sisällyttää yhteen faktaan. Neuvostoliitossakin johtaja oli diktaattori, mutta hänen valtansa oli kuitenkin teoriassa ja aina joskus käytännössäkin rajoitettu puolueen politbyroon toimesta. Tämä saattaa tuntua vain näennäiseltä vallanjaolta mutta se poikkesi oleellisesti millään tavoin rajoittamattomasta Putinin yksinvallasta. Tähän eroavuuteen kaatuukin Putin, mutta ehtii vielä ennen sitä käyttää kontrolloimatonta ehdotonta yksinvaltaansa paljoon tuhoisaan. Politbyroo suitsi impulsiivisen Nikita Hruštšovin toimia mm. Kuuban ja Berliinin kriisien aikana ja lopulta erotti hänet. Putinia ei voi kukaan tai mikään erottaa. Siksi väistämätön ratkaisu tuleekin olemaan väkivaltainen. Oman kammottavan lisänsä Putinin toimintaan tuo hänen ilmeinen vakava sairautensa minkä  seurauksena on toteutunut hyökkäys Ukrainaan ja jo näköpiirissä oleva putinismin ”Götterdämmerung”. Tästä syystä hänet olisi demokraattisissa valtioissa ja jopa entisessä kommunistisessa Neuvostoliitossakin jo siirretty syrjään, mutta nyky Venäjällä se ei ole mahdollista.

Venäjä on väläytellyt mahdollisuutta mm. Saimaan kanavan vuokrasopimuksen irtisanomiseen mikäli Suomi liittyy Natoon. Tasavallan presidentti Kekkonen runnasi läpi sekä Suomen sisäisesti että Venäjään päin  Saimaan kanavan vuokraamisen 60-luvun alussa. Vastustusta oli molemmilla tahoilla. Kekkosen motiivina oli enemmän kuin kanavan taloudellinen hyöty tyydyttää vielä niinä aikoina maassa voimakkaasti esiintyneitä toiveita ja vaatimuksia luovutetun Karjalan saamisesta takaisin. Evakot olivat vielä voimissaan. Varsinkin Kekkosen puolueessa Maalaisliitossa heidän vaikutuksensa oli suuri. Kekkonen järkeili että kanavauoman lisäksi Suomi saisi vuokrata myös kanavan ja valtakunnan rajan välisen maakaistaleen sekä kanavan päätepisteen Viipurin ja siitä muodostuisi alku laajemmallekin Karjalan palautukselle. Mutta venäläiset eivät suostuneet kuin itse kanavaan. Tähän Kekkosen ja seuraajien Karjalan palauttamishankkeet hyytyivät. Vuosikymmenien mittaan vuokratusta kanavasta on muodostunut jonkinlainen yya-symbooli, itsetarkoitus.

Nyt evakot ja palautusjärjestöt ovat jo poissa (viimeisenä poistui Heikki A. Reenpään ProKarelia järjestörypäs). Karjalan Liitto voi hyvin ja jatkaa arvokasta työtään karjalaisen kulttuurin vaalimisessa. Se ei ole milloinkaan ollut mikään palautus- vaan kulttuurijärjestö ja tähän tyytymättöminä muutamat vielä voimissaan olleet Akateemisen Karjala Seuran (AKS) valajäsenet halusivat perustaa militantimman ProKarelian silloin kun Neuvostoliitto hajosi ja papparaiset uskalsivat ottaa nyrkin pois housun taskusta ja tulla esiin piiloistaan. Nyt sitten heidänkin junansa on lopullisesti mennyt.

Saimaan Kanavan taloudellinen merkitys on marginaalinen. Nostalgiamerkitystä ei enää ole, ei myöskään mitään ulkopoliittista ystävyysmerkitystä. Kanava olisi vallan hyvin korvattavissa uusin liikenneyhteyksin.  Nykyinen vuokrasopimus on voimassa vuoteen 2062 ja se on sanottavissa irti jomman kumman toimesta kesken sopimuskaudenkin määräaikaa noudattamalla. Mikäli Venäjä irtisanoisi vuokrasopimuksen,  ei Suomen kannattaisi panna vastaan. Mikäli Venäjä ei irtisanoisi,  kannattaisi Suomen tehdä se.

Eduskunnan tavan mukaan jokainen kansanedustaja kuuluu johonkin valiokuntaan. Puolustusvaliokunta oli muinoin, Kekkosen aikana ja vielä senkin jälkeen, jonkinlainen kaatopaikka, jonne sijoitettiin sellaisia kansanedustajia ”pois silmistä” joille ei katsottu voitavan uskoa tärkeämpiä tehtäviä. Sellainen edustaja oli vennamolaisten Tony Halme. Kansanedustajana Halme kyllä nautti asiallista kansanedustajalle kuuluvaa kohtelua. Puhemies Paavo Lipponen ja pääsihteeri Seppo Tiitinen pitivät siitä henkilökohtaisesti huolen kunnioituksesta eduskunta-, ja kansanedustaja-instituutiota kohtaan. Halme itsekin yritti olla tehtävänsä mittainen toisin kuin seuraajansa pelle-osastolla Ano Turtiainen, joka hänkin päätyi puolustusvaliokunnan varajäseneksi. Tästä jäsenyydestä hänet nyt yleisen edun nimissä (täysin parlamentarismin kirjainta ja henkeä noudattaen) poistettiin. Poliittinen kehitys on nostanut puolustusvaliokunnan merkityksen huipputärkeäksi kun kokoomuskin sijoittaa puheenjohtajansa sen johtoon. Puolustusministerikään ei ole enää sellainen valtioneuvoston hanttikakkonen ja jakojäännös kuin takavuosina.

 

Kerrotaan että marsalkka Mannerheim kieltäytyi osallistumasta jatkosodan kohtalonhetkinä sellaisiin hallituksen sisäpiirin kokouksiin joissa oli mukana ministeri Reinikka. Tämä kun tiettävästi raportoi suoraan saksalaisille kaikki mitä kokouksessa oli puhuttu ja päätetty. Luultavasti kansanedustaja Turtiaista ei juuri tällaisesta syystä enää valittu puolustusvaliokuntaan nyt Natoon hakeutumisen kriittisinä hetkinä. Häntähän ei sieltä erotettu vaan jätettiin valitsematta uudelleen.

Pohjimmiltaan Euroopan voimapolitiikan syvät rakenteet eivät ole muuttuneet. Ilman että kukaan sitä myöntäisi itselleenkään maanosan keskeiset suurvallat Venäjä ja Saksa ovat jälleen hiljaisesti käytännössä suuntautumassa Euroopan jakamiseen.  Eivät niinkään tietoisesti tähän pyrkien vaan tilanteen pakottamina.  Alueita Venäjälle ja alneellista etua, raaka-ainevaroja ja energiaa Saksalle. Tapahtumisen sisään kirjoitettu rautainen lainalaisuus johtaa automaattisesti tähän koska muu ei ole reaalimaailmassa mahdollista. Suut puhuvat toista, teot toista – julkilausumat ja filosofia ovat yhtä, valtioetu toista. Paremmin kuin tuhat sanaa tästä kertovat mainiot kuvat liitto­kansleri Olaf Scholzin kehonkielestä.

Molotov–Ribbentrop Pakti 1939 on tulkittu vain silmän lumeeksi ja kummankin osapuolen pyrkimykseksi pettää toista ja pelata aikaa. Kaikkea tätä siinä olikin  –  pinnalla. Mutta siinä oli pohjalla molemmilla aito pyrkimys tunnustaa tosiasiat – kummankin todellinen etu jakaa Eurooppaa. Pakti olisikin pitänyt ja maailmanhistoria mennyt toisin elleivät länsivallat olisi silloinkin olleet enemmän moraalisia kuin paktikumppanusten tapaan kyynisiä.

Kuinka on nyt? USA:n presidentti Biden on jo osoittanut rooseveltilaisuutta (mistä häntä on pilkattukin) ja Iso-Britannian pääministeri Johnson hieman piirteitä Churchillista. Ranska on yhtä lailla epävarma ja saamaton kuin silloinkin. Ja Yhdistyneet kansakunnat Kansainliiton tapaan voimaton

On jo käynyt selväksi että Ruotsi ei tule hakeutumaan NATOon. Ruotsi kokee kyllä uhkaa Putinin Venäjän taholta. Ruotsi katsoo kuitenkin perinteisen neutraalin Venäjän politiikkansa takaavan edelleen parhaiten oman valtioetunsa kuten se on tehnyt aina vuodesta 1812 saakka ( Kaarle Juhana Bernadotten ja Aleksanteri I:n sopimus) läpi aikakausien myrskyjen. Ruotsi katsoo nykyisenkin mega-myrskyn tyyntyvän auttavassa määrin ennen pitkää Putinin jälkeiseen aikaan, jolloin rauhanomainen rinnakkainelo Venäjänkin kanssa käy taas mahdolliseksi. Venäjän barbaarinen ja brutaali Ukrainan sota synnyttää tietenkin Ruotsissakin halua liittyä tässä ja nyt  NATOon mutta vuosisatojen kokemus valtapolitiikan sekä subjektina että objektina panevat painon pitkän tähtäimen valtioedulle.

 

Suomi puolestaan oman valtioetunsa tähden pyrkii saamaan Ruotsin liittymään NATOon samaan aikaan kun se itse aikoo liittyä. Sillä Suomen NATO-jäsenyydeltä putoaa sotilaallisen turvallisuuden merkitys jos ja kun Ruotsi kanssajäsenenä ei  liity ja Suomi jää sotilasmaantieteellisesti eristyneeksi irralliseksi saarekkeeksi vailla fyysistä yhteyttä muuhun NATO-alueeseen. Sotatilanteessa NATO ei vilpittömästä halustaan huolimatta voisi rekrytoida riittäviä maavoimia Suomen 1300 kilometrin itärajan, irrallisen suhteellisen vähän merkitsevän alueen,  puolustamiseen. Suomi joutuisi Venäjän sotatoimien kohteeksi ja jäisi sen armoille

 

Koska Ruotsi ei missään tapauksessa liity, ei Suomenkaan liittyminen NATOon, siis ilman Ruotsia, toisi mitään ratkaisevaa turvaa Suomelle. Tämän ongelman ratkaisuksi on siellä ja täällä herätelty ajatusta Ruotsin ja Suomen enemmän tai vähemmän kiinteästä yhteistyöstä kummankaan liittymättä NATOon. Mutta Ruotsi ei edellä mainituista syistä ole tähänkään halukas ja valmis koska se näkee valtioetunsa olevan vakiintuneen kaltaisessa liittoutumattomuudessa. Ei ole perusteita moittia Ruotsia tästä.

 

Paras  mahdollinen ratkaisu Suomelle olisi jatkaa Ruotsin tavoin liittoutumattomana luovaan ja ratkaisuja hakevaan  ulkopolitiikkaan panostaen ja lujittaa siteitään ja sitoutumistaan läntisiin poliittisiin orgaaneihin ja kulttuuriyhteisöön.