Tekijä: Helsingin heppu

Muinaisilla roomalaisilla oli  sääntö jonka mukaan valtion joutuessa äärimmäiseen ulkoiseen vaaraan senaatti saattoi nimittää yhden henkilön monisatapäisen senaatin asemesta määräaikaiseseksi johtajaksi kunnes tilanne olisi selvitetty. Vuonna 458 eaa Rooma joutui hätätilaan eekvien kanssa sotiessaan ja senaatti nimitti em. käytännön mukaisesti Lucius Quinctius Cincinnatuksen johtajaksi hoitamaan puolustusta. Cincinnatuksen johdolla Rooma pelastui. Suurimman jälkimaineensa Cincinnatus on saavuttanut sillä että tämän työnsä tehtyään palasi eleettömästi kyntämään peltoaan, josta tehtävästä senaatti oli hänet noutanut.

Suomen perustuslaki määräsi jo ennen talvisotaa että puolustusvoimien ylipäällikkö on tasavallan presidentti, joka sodan sattuessa luovuttaa ylipäällikkyyden sopivaksi katsomalleen henkilölle. Tämä on perusteltua ja ymmärrettävää sodankäynnin tehokkuuden kannalta. Niinpä talvisodan syttyessä presidentti Kallio määräsi armeijan ylipäälliköksi Mannerheimin.

Sodan päätyttyä ja maan siirryttyä de fakto rauhantilaan se ei siirtynytkään siihen de jure. Kallio oli seuraavina kuukausina vakavasti sairas ja ajoittain työkyvytön. Hänellä ei ollut voimia palauttaa armeijan ylipäällikkyyttä presidentille kuten Moskovan rauhan 1940 jälkeen perustuslaki olisi edellyttänyt vaan sotilastahot poliittisine myötäilijöineen  pitivät maan juridisesti sotatilassa ja  ylipäällikkyyden laittomasti Mannerheimilla joka ei halunnut palata auran varteen.

Tämän johdosta laittoman ylipäällikkö Mannerheimin vaikutusvalta kasvoi suuresti. Kun sitten autoritaaristi hallittu diktatuurivaltio Saksa alkoi suunnitella hyökkäystä Venäjälle se katsoi tarvitsevansa mm. Suomen, Suomen alueen, siihen mukaan. Tässä tarkoituksessa Saksa lähestyi Suomea  –  ei normaalia poliittista tietä vaan kaiken kontrollin ulkopuolella ollutta sotilastietä pitkin mahtavan ylipäällikkö Mannerheimin kautta  –  Saksa halutessaan neuvotella Suomen valtion kanssa suostui neuvottelemaan vain hänen kanssaan  –   joka saattoi täten asettaa Suomen demokraattiset valtioelimet vain tapahtuneen eteen.

Tässä Erkki Tuomioja näkee analogisuutta  –  tietenkin vain soveltuvin osin  –  , potentiaalista vaaraa sellaisesta, Nato-Suomeen. Suomessa tasavallan presidentti armeijan ylipäällikkönä on Naton kanssa kommunikoiva taho ja käytännössä vaikuttavin Naton päätösten toimeenpanija maassa. Valtio-oikeudellisena ongelmana tässä on se että tasavallan presidentti ei virkatoimissaan ole kenenkään tai minkään valtioelimen valvonnassa  –  hänen ei tarvitse nauttia maan korkeimman vallan eduskunnan luottamusta. Hän voi toimia miten hyväksi näkee minkään rajoittamatta samalla kun puolustusvoimain ylipäällikönä määrää ehdottomasti sen toiminnasta sotaväen rikoslain valtuuksin.

On tervetullutta että maassa on jo syntynyt liikehdintää tasavallan presidentin valtaoikeuksien tarkistamisesta tältä(kin) osin. Tämä ei mitenkään liity istuvan presidentin henkilöön eikä hänen seuraajaansakaan, vaan persoonattomasti presidentti-institutioon.

Eduskunnan istuntosalin istumajärjestys on oikealta vasemmalle  –  oikeistosta vasemmistoon  –  PS – KOK – KD – RKP – LIIK – KESK – VIHR – SDP – VAS.

Valitessaan hallitusneuvottelijat s.o. uuden hallituksen muodostajat Orpo on kategorisesti ottanut oikeasta laidasta lähtien järjestyksessä niin monta puoluetta että parlamentaarinen enemmistö tulee täyteen.

Neuvottelijoiden valintakriteeri oikeuttaa puhumisen äärioikeistolaisesta hallitushankkeesta  –  äärimmäisimmästä mitä maan poliittisesta elämästä voidaan panna kokoon. Valintakriteerin paljas automatiikka panee myös epäilemään onko valinta tehty vakavalla mielellä vai vain puhtaan luokkatunteen ohjaamana.

Suomen pitkäikäisin vähemmistöhallitus on ollut Kivimäen keskipuolueiden ja muutaman ammattiministerin vähemmistöhallitus vv 1932 – 1936. Se saattoi istua koska sai aina tarvittaessa parlamentaarisen tuen oikeistolta koska teki vastineeksi varsin oikeistolaista politiikkaa. Eipä olisi ihmeellistä vaikka kuninkaan tekijäksi valikoituneen kokoomuksen puheenjohtaja Orpon mielessä väikkyisi samanlainen ratkaisu. Hän voisi muodostaa kokoomuksen ja parin sirpalepuolueen vähemmistöhallituksen joka nauttisi pysyvästi hallituksen ulkopuolelta perussuomalaisten parlamentaarista tukea toteuttamalla riittävässä määrin perussuomalaisten ajamaa politiikkaa kuitenkaan virallisesti sitoutumatta tähän. Kokoomuksen ei tarvitsisi tahria käsiään kansainvälisesti ja kotimaassa älyllisesti ja emotionaalisesti tavoitteidensa vuoksi vieroksuttujen   perussuomalaisten hallituskumppanuuteen ja RKP:kin voisi olla hallituksessa tämän rasittamatta. Perussuomalaiset Orpo saisi suostumaan tähän järjestelyyn ilmoittamalla heille että se olisi heidän ainoa keinonsa saada äänensä kuuluviin ja vaikuttaa hallituksen politiikassa. Riski sisältyisi siihen pysyisikö perussuomalaiset yhtenäisenä. Tämä voitaisiin taata johtajaperiaatetta arvostavassa puolueessa, ei niinkään Purran, mutta Halla-ahon toimesta.

Kokoomus lienee jo hylännyt SDP-yhteistyön, vaikka hallitustunnustelut eivät ole vielä alkaneetkaan, mikä vain osoittaa miten keinotekoista teatteria tuollaiset hallitusneuvottelut lopulta ovat. Tunneperäiset luokkavaistot jyräävät. Ratkaisuksi tulee joko PS:n kanssa enemmistöhallitus (Sipilä II tosin ilman Berneriä) tai vähemmistöhallitus pienempien porvarillisten puolueiden kanssa (Kivimäki II, joka oli vv 1932 – 1936 maan pitkäikäisin hallitus aina 70-luvulle saakka). Kivimäen vähemmistöhallitus oli keskiryhmistä kokoonpantu ja saattoi istua ilman enemmistöasemaa koska sai aina oikeistosta tukea politiikalleen joka oli riittävän oikeistolaista. Saman varaan – PS:n hiljainen tuki – laskiksi myös Orpon mahdollinen vähemmistöhallitus. Itse asiassa vähemmistöhallitus olisi kokoomukselle siisti ratkaisu jossa sen ei tarvitsisi tahria käsiään hallitusyhteistyöhön PS:n kanssa. PS antaisi tarvittaessa parlamentaarista tukea kunhan saisi joitakin tavoitteitaan läpi.

Orpon ratkaistavaksi tulevia kysymyksiä on vain yksi suuri. Uskaltaako kokoomus muodostaa hallituksen PS:n kanssa? Mieli tekisi ja luokkatunne houkuttaisi kun parlamentaarinen tilanne on otollinen. Vastaan puhuisi se että kokoomus haluaa profiloitua modernina Eurooppa-myönteisenä dynaamisena puolueena ja PS olisi kaikelle tälle suuri kansainvälinen rasite. Oivaltavat kokoomuslaiset eivät myöskään aliarvioi kotimaisen ammattiyhdistysliikkeen voimaa mitä tulee talouspolitiikkaan. Suomen poliittisen elämän toimijoissa on myös älymystöä (vaikka. Pallen riimein, ei sitä tyhmempi heti huomaa) joka ei perussuomalaisuutta sulata. Myös kokoomuksessa on.

Yleisradio perinteisesti tukee kansanvaltaista menoa järjestämällä valtakunnallisten vaalien iltana vaalitulosta seuraavan ja kommentoivan tulospalvelulähetuksen kuten YLE:n tehtävä onkin. Lähetys on suurella ammattitaidolla ja vaivoja säästämättä tyylikkäästi kokoonpantu.  Tärkeimmän informaation katselija saa lähetyksen ensi minuuteilla kun ennakkoäänestyksen tulos ilmestyy kuvaruutuun. Jos lopettaa katselun tähän ei juurikaan menetä mitään oleellista. Mutta lähetyksen seuraaminen aina aamuyön päätöshetkille saakka on kiintoisaa muillekin kuin politiikan heavy usereille, joita tälläkin sivustolla riittää.  Tuloksia tulee reaaliaikaisesti ja kommentaattorit panelissa ovat asiantuntevia ja ehdottoman puolueettomia.

Lähetys on puoluepoliittisesti herännäisille formulakilpailuihin verrattavaa jännitystä ja meille muille leppoisaa viihdettä. Yksi suuri epäkohta iltaa häiritsee ja ärsyttää oikein pahan kerran. Vähän väliä lähetys siirretään tulosstudion asiallisesta ilmapiiristä eri puolueiden vaalivalvojaisiin. Nämä välähdykset ovat epä-älyllisyydessään tuskallista katsottavaa kokonaan puolueesta riippumatta. Lapsellista hillumista, huutamista ja hihkumista tai tappion koittaessa typerää selittelyä. Onhan se ymmärrettävää että tulospalvelun ohjaajalla on lähetyksen  mittaan  aika ajoin tyhjää aikaa ja on helppo ajantäyttökeino kuvata näitä puberteettisesti käyttäytyviä vaalivalvojaisia. Sama ongelma oli muinoin Pekka Tiilikaisella selostaessaan Holmenkollenin tai Salpausselän kisojen 50 km:n hiihtoa suorana lähetyksenä. Televisiota ei ollut ladun varrella ja radioyhteyskin oli kovin alkeellista. Pitkiin aikoihin ei kilpailusta ollut mitään kerrottavaa ja Pekka joutui pitkät tovit puhelemaan omiaan, vanhoja kisamuistoja yms.

Tässä olisikin oivallinen vihje nykyvaalien tulospalveluille. Tulosten kertomisen ja kommentoinnin lomaan näiden reaaliaikaisuudesta kuitenkaan  tinkimättä  kulttuuripainotteisia vaalien vaikutelmia ja muistumia jutustelun muodossa menneiltä ajoilta vanhemman polven asiantuntevilta edustajilta (historioitsijat, kirjailijat) mitään sanomattomien ja  samanlaisina aina toistuvien  teennäisesti remuavien vaalivalvojaisvälähdysten asemesta.

Mahdollisuus sille, että Suomi liittyy sotilasliitto Natoon ilman Ruotsia, on kasvanut, sanoo Ruotsin pääministeri  Ulf Kristersson.

Jos Suomi on Natossa ja Ruotsi ei, ei Nato-Suomi ole Nato-maiden ympäröimä. Itse asiassa Suomella ei ole ainoatakaan Nato.naapuria äärimmäistä pohjoisrajan pätkää lukuunottamatta. Sen sijaan Suomella, muusta Nato-alueesta irrallaan olevalla eteen työnnetyllä erillisellä Nato-alueella olisi edessään 1300 kilometrin Venäjän raja ja takanaan suojaton Itämeren osa ilman Nato-Ruotsia ja velvollisuutenaan osallistua Nato-Baltian puolustukseen. Suomella olisi edessään Aasia, itä ja takana länttä ja Eurooppaa ja tehtävänä varjella vartijana sitä.

Näissä olosuhteissa Suomen olisi turvatumpaa noudattaa Ruotsin tavoin puolueettomuutta ja liittoutumattomuutta, jota Ruotsi ilman muuta tulisi noudattamaan kahden maailmansodan kokemusten viisastamana. Ruotsi voisi edelleen turvata hämmästyttävän hyvin aikaa kestäneeseen Turun sopimukseen 1812, jossa Venäjän keisari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan tapaamisessa Turussa maat pääsivät yhteisymmärrykseen Itämeren politiikastaan.

Mutta todennäköisintä on kuitenkin että Ruotsi ja Suomi tulevat Nato jäseniksi lähitulevaisuudessa. Sitä ei voi pitää kummallekaan maalle huonona ratkaisuna.

Tasavallan presidentti Kyösti Kallion terveys ja suorituskyky romahtivat talvisodan päätyttyä. Ottaen huomioon silloiset presidentin laajat valtaoikeudet kyseessä oli maalle kohtalokas valtionpäämiehen sairaus minkä rinnalla Kekkosen virkakauden loppuaikojen kyvyttömyys oli vähäpätöinen pikkujuttu.

Jos Kallio olisi kesän ja syksyn 1940 aikana ollut voimissaan hän olisi talvisodan päätyttyä rauhansopimukseen perustuslain mukaisesti ottanut armeijan ylipäällikkyyden Mannerheimilta takaisin presidentille ja tähän liittyen lakkauttanut maan sotatilan. Kalliolla ei ollut enää voimia tähän, tosiasiallinen ulkopolitiikan määräysvalta luisui Mannerheimille joka valtansa perusteella saattoi sotilastietä tehdä avoimena valtakirjana toteutetun Saksan sotavoimien kauttakulkusopimuksen  –  Suomen sopimuksesta poiketen vastaavassa Ruotsin sopimuksessa oli tarkat yksityiskohtaiset ehdot joita valvottiin  –   yhteistoimin sairaan Kallion viransijaisena (mutta vain ajoittain) toimineen pääministeri Rytin kanssa.

Presidentti Kallio sivuutettiin kokonaan tästä kohtalokkaasta päätöksestä vaikka oli virassa oleva presidentti ja vain osan aikaa sairauden takia työkyvytön. Historiantutkimus on osoittanut että Kallio sai vasta jälkeen päin sivusta kuulla tästä päätöksestä ja järkyttyi tästä niin että sai uuden halvauskohtauksen. Sodan jälkeen kauttakulkusopimuksen, s.o. Saksaan liittoutumisen (kirjallisen liittosopimuksen korvasi niissä oloissa vielä tehokkaampi sotilastie), primus motor Mannerheim pesi tästä kätensä ja sälytti vastuun päätöksestä kokonaan Rytille.

Unkarilaisuudessa kytee voimakkaampi kauna, suorastaan vihamielisyys, länttä kohtaan kuin ehkä arvaammekaan. Pääselitys tähän on ensimmäisen maailmansodan silloisen Itävalta-Unkarin, siis nimenomaan Unkarin osalta päättänyt Trianonin rauhansopimus. Unkari soti hävinneellä keskusvaltain puolella ja joutui allekirjoittamaan pakkorauhan voimatta vaikuttaa sen ehtoihin. Onhan siitä jo sata vuotta kulunut, mutta niin on omasta sisällissodastammekin joka yhä herättää voimakkaita intohimoja. Ja Unkarin kokema nöyryytys silloin oli raju. Maa pilkottiin siten että se menetti kaksi kolmannesta alueestaan ja aseman taloudellisesti kehittyneenä ensi luokan valtiona. Budapestkin mainittiin ennen sotaa ”Itä-Euroopan Pariisina”, Manner-Euroopan ensimmäinen metrolinjakin siellä oli ollut. Silloisesta loistosta kertoo vieläkin Tonavan rannalla seisova suurvallan tarpeisiin rakennettu ylisuureksi jäänyt uljas parlamenttitalo. Oikeastaan koko pääkaupunki Budapest jäi täysin ylisuureksi Trianonin jälkeiseen Tynkä-Unkariin.

Trianonin rauhansopimuksessa Unkari menetti suurimman osan alueistaan silloin muodostetuille uusille kansallisvaltioille. Maailmansodan voittaneet ympärysvallat, jotka tämän Unkarille sanelivat, olivat juuri samoja lännen valtioita jotka nyt muodostavat määräävän kerrostuman läntisissä yhteisöissä, joihin Unkarikin kuuluu (EU, Nato) USA:n rooli Trianonin rauhan ehdoissa oli ratkaisevan suuri. Presidentti Wilson oli hieman naiivikin idealismissaan ja halussaan muodostaa Itä-Eurooppaan uusia kansallisuuspohjaisia valtioita. Tämä tapahtui nimenomaan Unkarin kustannuksella. Unkarilaisten katkeruus tästä ei ole sammunut, Revanssimielialoja esiintyy,

Unkarilaisten länsimaakaunaa käyttää nyt hyväkseen omiin diktatuuripyrkimyksiinsä häikäilemätön Orban. Hän kiukuttelee lännelle lähentymällä poliittisesti Venäjää. Tässä tarkoituksessa Unkari (Orban) mm. jarruttaa Ruotsin ja Suomen Natoon liittymisen ratifiointia. Venäjämielisyydestä ei ole niinkään kysymys vaan lännen ärsyttämisestä ja taloudellisten yms. myönnytysten kiristämisestä Venäjän avulla. Historallista Venäjäkaunaakin Unkarissa on, mutta katkeruus Trianonista on suurempi.  Venäjä kukisti verisesti Unkarin kapinat 1848 ja 1956.

SDP, vasemmistoliitto ja vihreät ovat ilmoittaneet että eivät mahdu samaan hallitukseen perussuomalaisten kanssa. Saman ilmoituksen on tehnyt todennäköisyysvarauksella  myös RKP. Mahdollinen kokoomuksen ja perussuomalaisten koalitio jäisi näin ollen keskustan, KD:n  ja  yhden miehen puolueiden  täydennyksen varaan. Tämä saattaisi riittää parlamentaariseen enemmistöön. Uskaltaisivatko kuitenkaan kokoomus ja perussuomalaiset  päästää keskustaa ratkaisevan vaaánkieliasemaan. Minkälainen pitelemätön iltalypsy siitä hallituspolitiikassa seuraisikaan. Sitäpaitsi olisi  hyvin kyseenalaista lähtisikö kuihtumisongelmasta kärsivä keskusta tähän mukaan lainkaan pahimman kilpailijansa perussuomalaisten apupuolueeksi. Sen sijaan kokoomuksen ja SDP:n koalitioon se kyllä lähtisi. Joka tapauksessa puheenjohtaja Marinin ilmoitus olla lähtemättä perussuomalaisten kanssa sulki lopullisesti joskus kaavaillun ruiskukka-punaruusu-ruskeapaita koalition mahdollisuuden viimeksi mainitun osalta..