Sopivan mansellismielinen blogialusta
Ote Suomen laillisen hallituksen julistuksesta 1.2.1918:
”Kaikki asestetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.”
——
Normaali rangaistus maanpetoksesta oli silloin kuolemanrangaistus.
Venäjä sulkee kansainvälisen ilmatilan Itämerellä ”laivastonsa ilmatorjuntaharjoituksen” vuoksi 4.-6. huhtikuuta. Harjoitusalue yltää 10 km etäisyydelle Ruotsin rannikosta.
Kuinka ollakaan alue on Venäjän Nordstream-kaasuputkien aluetta.
Alueen kautta lentävät normaalisti Virosta länteen lentävät siviilikoneet – nyt ei sitten saakaan lentää.
Välirauhan aikana Venäjä pisti Viron merialueen ja ilmatilan saartoon ja ampui alas suomalaisen matkustajalentokoneen Kaleva. Mitähän nyt tapahtuu?
Puola allekirjoitti tänään sopimuksen Patriot-ilmatorjuntaohjusjärjestelmän hankkimiseksi. Sillä voi tuhota myös ballistisia ohjuksia.
Kauppasopimuksen arvo on 3800 miljoonaa euroa ja sillä rahalla saa mm. 16 ohjusten ampuma-alustaa 4 tutkaa ja tulenjohtojärjestelmän.
—–
Hyvä Puola! Niin sitä pitää!
Suomi tarvitsisi vastaavan järjestelmän. Meiltä puuttuu kokonaan korkeatorjuntakyky, sekä ballististen ohjusten torjuntakyky.
Hämeen ryhmä hyökkää Tampereella – ”Verinen kiirastorstai”.
”Sekä päämajassa että molempien toimivien ryhmien esikunnissa itärintamalla katsottiin taisteluasema 27 p:n iltana semmoiseksi, ettei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että valkoiset joukot seuraavana aamuna tunkeutuisivat Tampereelle. Kalevankangasta pidettiin yleisesti kaupungin avaimena, mutta sehän oli saapuneiden tiedonantojen mukaan pääasiallisesti Wetzerin joukkojen käsissä. Tämän kautta kävisi eversti Wetzerille mahdolliseksi tykistön tukemana suunnata hyökkäyksensä suorastaan kaupungin itärajaa vastaan ja Wilkmanin ryhmä taas voisi nyt, kun hallitsevan harjun taholta uhannut vaara oli poistettu, uudistaa maaliskuun 26 p:nä torjutun hyökkäyksensä.
Toimittamalla paikalle reservejä oli ylipäällikkö huolehtinut siitä, että hyökkäys voitaisiin panna toimeen virkein voimin. Eversti Wilkmanin käytettävissä oli jo 27 p:n iltana jääkärirykmentti keräytyneenä Iidesjärven kaakkoispuolella olevalle alueelle. 28 p:n vastaisena yönä kuljetettiin Ruotsalainen prikaati Kangasalta Vehmaisiin ja asetettiin Wetzerin alaiseksi. Päämajassa ajateltiin, että näiden molempien joukko-osastojen tehtävänä tulisi olemaan toimia etujoukkona nyt tunkeuduttaessa itse kaupunkiin ja murtaa vastarinta taloissa ja barrikadeilla.
Tässä kohden oltiin samaa mieltä molempien ryhmien esikunnissa, joiden välille nyt oli saatu yhteys.
Eversti Wilkmanin tarkoitus oli antaa 2. jääkärirykmentin edetä Iidesjärven pohjoispuolitse seuraten Hämeen ryhmän vasenta sivustaa ja sen päästyä sairaalan kohdalle suorittaa ankara sivustahyökkäys niitä vihollisvoimia vastaan, jotka olivat asettuneet asemaan linjalle sairaala-Ratinanniemi. Tämä hyökkäys, niin luultiin saisi aikaan sen, että muut joukot voisivat suorittaa rintamahyökkäyksen yli Hatanpäätä ympäröivän avoimen maaston.
Yhdenmukaisesti tämän suunnitelman kanssa, josta annettiin tieto sekä päämajalle että Wetzerin ryhmän esikunnalle, oli ohjemääräykset 28 p:ksi laadittu. Pääpiirteissään ne sisälsivät seuraavaa:
Samalla kuin rakuunaeskadroona ja yksi komppania Procopén pataljoonasta saivat tehtäväkseen vartioida Pyhäjärven etelärantaa ja ylläpitää yhteyttä Linderin joukkojen kanssa, ja samalla kuin Procopén pataljoona – yllämainittua yhtä komppaniaa lukuunottamatta – jäi reserviksi, tuli jäljellejäävien neljän pataljoonan (O. Wilkman, Winge, Öberg, Stjernschantz) olla valmiit lähemmän käskyn saatuaan käydä hyökkäämään sairaalan ja Ratinan välillä olevia hiekkahautoja kohti. Tykistön tuli, kuten edellisenäkin päivänä, ahdistaa vihollisen tykistöä, mutta sen ohella myöskin pommittamalla Kalevankangasta osaltaan avustaa sen kokonaan valloittamista. Jotta tykistön toiminta saataisiin yhtenäiseksi, oli Wilkmanin ja Wetzerin tykistöpäällikköjen kesken sovittu yhteistyöstä. 2. jääkärirykmentin tuli klo 9 ap. olla valmiina aloittamaan Iidesjärven koillispuolella olevasta puronuomasta lähtien etenemisen Hämeen ryhmän vasemman sivustan takapuolelle.
Myöskin Hämeen ryhmän esikunnassa rakennettiin 28 p:n hyökkäyssuunnitelmat sille erheelliselle olettamukselle, että Kalevankangas jo olisi suurimmalta osaltaan ollut omien joukkojen hallussa.
Tästä todistaa seuraava klo puoli 2 ap. annettu taistelukäsky:
Hyökkäystä jatkettaessa huomattakoon:
Eversti Wetzer.
Tämä taistelukäsky oli täysin kohdistettu kaupunkiin murtautumiseen. Etumaasto katsottiin vallatuksi.
[Kurkistus punaisten puolelle, väliotsikko – jpu]
Jotta voisi paremmin ymmärtää niitä tapauksia, jotka sitten johtuivat molempien ryhmien tahoilla annettujen taistelumääräysten seuraamisesta, on tarpeen tutustua myöskin punaisten taholla vallitsevaan asemaan.
Tällöin on tärkeätä kiinnittää huomiota kahteen tekijään, jotka näyttävät voimakkaasti vaikuttaneen kaupungissa vallitsevaan mielialaan ja sen kautta myöskin punaiseen puolustusjohtoon. Toinen niistä oli etelästä odotettavan avun toivo, jonka oli sytyttänyt se kaupungissa tunnettu tosiasia, että Lempäälässä paraikaa kävi taistelu. Toinen ja varmastikin merkitykseltään tärkeämpi oli molempien edellisten päiväin kokemus.
26 p:n ottelujen täytyi ilmeisesti jättää puolustajiin jokseenkin suotuisa vaikutelma. Näköjään vaikeasta asemasta oli selviydytty kaikella kunnialla ja lopuksi oli hyökkääjät viskattu takaisin sekä lännen että etelän taholla. Vähäisen merkitsi tällöin, että idän puolella oli menetetty hiukkasen maastoa. Itäisellä rintamalla tosiasiallisesti paraikaa käyvä valkoisten rynnistys ei näy mainittavasti tehonneen punaiseen johtoon, ja siellä päin kamppailevat puolustusjoukothan olivat edellisenä iltana saavuttaneet vähän menestystäkin Aitolahden rannalla sekä ylipäänsä jaksaneet pitää asemansa.
Epäilemättä oltiin punaisellakin taholla aivan selvillä Kalevankankaan merkityksestä puolustuksen avainkohtana, ja tunnettua on, että harjun puolustusta illalla ja yön aikaan yhä vahvistettiin viemällä sinne varsinkin konekiväärejä. Kun sitten aamuyöstä harjulle ja Uudenkylän tien varrelle sijoitetut valkoiset linjat näyttivät hellittävän otettaan ja väistyvän taaksepäin, niin tuntuu punaisten itseluottamus siitä saaneen uutta virikettä. He uskoivat aivan varmasti 28 p:n aamulla, että heidän asemansa oli valloittamaton. He näyttävät kuitenkin tällöin kiinnittäneen huomionsa yksinomaan Kalevankankaaseen, missä yön aikaan valmistettiin useammassa kerroksessa ylenevä uusi puolustuslinja jokseenkin sen tiilitehtaan tasalle, joka sijaitsee harjun pohjoisessa metsänreunassa. Sinne ainakin oli sijoitettu melkoisia voimia. Sen sijaan oli puolustuslinja hyvin heikko Uudenkylän tien varrella ja Aitolahden etelärannalla. Edellisessä kohdassa, missä vastustustoimi oli sidottu kilpa-ajoradan kaakkoissivulla olevaan metsäkumpareeseen, ei liene ollut enempää kuin parisensataa miestä parin konekiväärin kera, ja pellavatehtaan kuivausmaalla tuskin oli niinkään paljon. Tämän etumaisen puolustuslinjan takana oli kuitenkin toinen taempi, joka kulki venäläisten kasarmien rintaa myöten sekä Lapinniemen kautta. Tämänpäiväisen taistelun jälkipuoliskolla näyttää sille kuitenkin asetetun vereksiä reservijoukkoja.
[Lähempi tarkastelu, väliotsikko – jpu]
Käydessämme sitten lähemmin tarkastamaan ja selostamaan hyökkäyssuunnitelmia huomaamme ensiksikin selvästi, että punaisten vastustuslinjoista omaksuttu väärä käsitys tuli välttämättä vaikuttamaan turmiokkaasti taistelun menoon.
Ensi sijassa tykistövalmisteluun nähden. Kun tykkituli aloitettiin klo 8 aikaan, kohdistettiin se pääasiassa hautausmaata ja venäläisiä kasarmeja vastaan. Vaikka siellä olisi tähän aikaan ollutkin ampumisen arvoisia maaleja, eivät ne kuitenkaan olisi olleet pahana esteenä jalkaväen etenemiselle. Mutta myöskin muita seikkoja on olemassa, jotka kukin osaltaan tekivät tykistöavustuksen tehottomaksi. I. raskaalta patterilta puuttui yhä edelleen ammuksia, ja muissakin pattereissa vaikeutti puhelinlaitteiden ja harjautuneen henkilökunnan puute suuresti tulenjohtoa. Tästä syystä oli ryhmän päällikön päiväkäskyssään mainitsema läheinen yhteistoiminta tykistön ja asianomaisen jalkaväenpäällikön välillä jäänyt suureksi osaksi saavuttamatta, jonka vuoksi ei myöskään ajoissa saatu selvitetyksi ja korjatuksi vihollislinjojen asemasta saatua erheellistä käsitystä. Lisäksi tuli, että tykistön täällä osakseen saama tehtävä oli teknillisesti jokseenkin vaikea, koska näet vihollisen jalkaväki oli sijoittunut itse metsään, minkä vuoksi oli miltei mahdotonta siihen nähden tehdä mitään havaintoja.
Kaikki nämä asianhaarat yhdessä saivat sitten aikaan, että kun jalkaväkihyökkäykset pääsivät alkamaan kohta klo 9 jälkeen, ei niitä oltukaan riittävästi tykkitulella valmisteltu, ja jalkaväki sai sitten etenemistään jatkaessaankin enimmäkseen tulla toimeen ilman tarpeellista tykistöavustusta.
Etulinjoilla oli sen lisäksi aamutunteina tapahtunut erinäisiä muutoksia, jotka tulivat odottamatta ja varsin epäsuotuisasti vaikuttamaan taistelun alkuun.
Kokon komppania, joka siitä hetkestä saakka, jolloin se astui Ekströmin pataljoonan tilalle Kalevankankaalle, oli ollut tuimassa taistelutuntumassa vihollisen kanssa, kadotti aamulla uljaan päällikkönsä. Johtajatta ei miehistö sitten kyennyt kauan pitämään puoliansa, vaan alkoi ½8 aikaan aamulla peräytyä kohti ratavahdin tuvan kohdalla olevaa notkelmaa.
Uudenkylän tien varrella oli Väinönheimon pataljoona yöllä hoitanut etuvartiopalvelusta metsänvahdin puustellin kohdalla, kun taas muut joukot – 5. 7. ja 8. vöyriläiskomppania, Kuleniuksen reservikomppania sekä Tiaisen pataljoona –olivat olleet sijoitettuna Uuteenkylään, Irjalaan ja Takahuhtiin. Luutnantti Väinönheimo oli aamuyöstä pyytänyt useampaan kertaan apua tai vapautusta pahasti rasittuneelle joukolleen, joka kaikkien ponnistelujen ja häviöiden jälkeen nyt oli aivan hajoamaisillaan. Helpotusta ei sille kuitenkaan kuulunut. Silloin katsoi päällikkö aamulla olevansa pakotettu luopumaan asemastaan ja vetäytymään takaisin suodakseen joukolleen levähdyksen tilaisuutta.
Hämeen ryhmän rintaman tärkeimmillä kohdilla luovuttiin siis siitä maastosta, mikä edellisenä päivänä oli vallattu, ja kun punaiset nopeasti käyttivät tätä hyväksensä työntäen eteenpäin linjojansa, muuttui se jo aikaisemminkin väärä kuva, mikä valkoisten taholla oli saatu asemasta tässä maastossa, juuri ratkaisevalla hetkellä, jolloin hyökkäyksen oli määrä alkaa, vielä enemmän vääräksi.”[i]
Putkisen kommentti
Alkuperäisessä esityksessä etsittiin aivan oikein syitä MIKSI hyökkäys ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, tai miksi jo suunnitelma oli kelvoton. Ammattiupseerin pitääkin selvittää virheet, ettei niitä toistettaisi tulevaisuudessa. Siellä ei etsitty syyllistä, mutta minulla on sekin mahdollisuus. Vastuussa siitä, että perustiedot olivat virheelliset eikä Väinönheimo saanut apua, on Hämeen ryhmän päällikkö eversti Wetzer, seuraava hierarkiassa alaspäin everstiluutnantti Renvald puolestaan Wetzerille.
Palataan kirjan tekstiin
”Toisen jääkärirykmentin ja Ruotsalaisen prikaatin ylösmarssi.
Juuri sillä hetkellä, kun Kokon komppania väistyi metsäasemastaan, alkoi 2. jääkärirykmentti eteenmarssinsa aiemmin mainitussa notkelmassa. Rykmentti oli lähtiessään sijoitusalueeltaan Hallilan tienoilta saanut vastaansa harjulta suunnattua konekivääritulta, joka oli jo aiheuttanut koko paljon mieshukkaa eräässä sen pataljoonassa. Tämä aivan odottamaton ja suunnitelmissa kokonaan laskematon ammunta sellaisella alueella, jota rykmentinkomentaja jääkärimajuri von Bonsdorff oli pitänyt täysin turvallisena, sai tämän suuresti epäilemään saamansa tilanneselvityksen luotettavuutta. Hän lähetti sen johdosta varuiksi kohta puronuomaan tultua etuvartioita lännen puolella olevaan metsänreunaan. Ennen kuin rykmentti vielä oli kokonaisuudessaan ennättänyt etenemismaaliinsa, voivat nämä etuvartiot tiedottaa, että omat joukot tekivät harjulta takaperoa, ja samanaikaisesti tiukkeni ammunta edessä olevasta metsästä. Tällöin lähetti v. Bonsdorff koko 1. komppanian sekä kolme vahvaa tiedustelupartiota suojaamaan rykmenttiä, palauttamaan yhteyttä niiden omien joukkojen kanssa, joiden arveltiin vallitsevan etumaastoa, sekä muutenkin tiedustelemaan maastoa. Näiden toimenpiteiden tuloksena saatiinkin sitten heti kohta täysi selvyys asemasta: 1. komppania joutui näet oitis taisteluun, ja aivan lähellä olevan vihollisen ja jääkärirykmentin välillä havaittiin olevan vain tuiki mitättömiä omia voimia. Nämä aivan odottamattomat uutiset pakottivat v. Bonsdorffin heti ryhmittämään rykmenttinsä taistelujärjestykseen. Hän asetti Hanellin ja Savoniuksen pataljoonat (IV ja XII) etulinjaan, jälkimmäisen oikealle taholle, palautti 1. komppanian sen emäpataljoonaan ja asetti Zilliacuksen pataljoonan reserviksi takapuolelle keskilinjaan. Tässä asemassa hän jäi odottamaan tapausten jatkuvaa kehitystä, kallistuen yhä enemmän siihen ajatukseen, että täällä täytyikin taistelulla valloittaa sama maasto, jonka saatu tiedotus oli ilmoittanut jo olevan omien joukkojen käsissä.
[Erehdys, erehdyksen perään, väliotsikko – jpu]
Rykmentti oli itse asiassa käsittämättömän erehdyksen kautta joutunut kulkemaan Hämeen ryhmän vasemman sivustan edessä eikä sen takana. Everstiluutnantti Renvald, jonka vastattavana oli Iidesjärven ja Uudenkylän tien välinen rintama kokonaisuudessaan ja jonka oli annettujen ohjeiden mukaan tällä rintamalohkolla alettava hyökkäys klo 9 ap., näyttää täysin väärinkäsittäneen tilanteen. Hän katsoi jääkärirykmentin etenemisen notkelman kohdalla merkitsevän vain miesten vaihtoa ja tyytyi sen johdosta vain hyökkäyksen toimeenpanoon Kalevankankaan ja Uudenkylän tien välisellä alueella. Käytettävissä olevista 13 komppaniasta pani hän tämän johdosta ainoastaan vasta tulleet kaksi ruotsalaista taisteluun.
Ruotsalaisen prikaatin päällikkö, kapteeni Frisell sai tällöin seuraavan taistelukäskyn:
»
Vihollinen pitää hallussaan Tampereen etumaastoa. Majuri Malmbergin joukot ovat Uudenkylän-Tampereen maantien pohjoispuolella päässeet keltaisen tornin [Tällä tarkoitetaan kilpa-ajoradan tornia. Tiedonanto oli täysin väärä.] kohdalle. Renvaldin ryhmään kuuluvat joukot ovat miehittäneet Messukylän ja Tampereen välisen harjun venäläisen kasarmin kohdalle saakka. Virkeät jääkärijoukot ovat siellä astuneet lopen väsyneen pataljoonan tilalle. Ruotsalaisen prikaatin tulee oitis lähteä etenemään täyttääkseen näiden molempien ryhmien välille jääneen aukon. Prikaatinpäällikön tulee oleskella minun esikunnassani sekä täkäläisten joukkojen välityksellä hankkia valloitettua konekiväärikalustoa konekiväärikomppanialle.
Everstiluutnantti Renvald.
»
[Voi veljet – Grrr…, jpu]
Molempain komppaniain välitön päällikkyys luovutettiin nyt luutnantti Bennich-Björkmanille, joka sai käskyn ryhmittää ne Uudenkylän-Tampereen tien ja tiiliruukin väliseen notkoon harjun pohjoispuolelle. Sieltä piti »prikaatin» vasta lähemmän käskyn saatuaan käydä hyökkäämään ajoradan ja venäläisen kasarmin välistä maastoa kohti. Erikoisesti teroitettiin, että etenemisen tuli tapahtua varovaisuutta noudattaen ja tarkkaa taistelutiedustelua ylläpitäen. Konekiväärikomppania, jonka ensin piti saada aseet, luvattiin lähettää vahvistukseksi kohta kun voitiin.
Samalla kuin nämä määräykset annettiin, lähetettiin eräs upseereista 2. jääkärirykmenttiin tiedustelemaan rykmentinkomentajalta tarkemmin, mitä ruotsalaiselle prikaatille annettu tehtävä oikeastaan sisälsi. Yhteysupseeri tavoitti majuri v. Bonsdorffin puronuomassa. Esitettyään tiedotuksensa, jossa ei kuitenkaan ilmoitettu »Ruotsalaisen prikaatin» todellista vahvuutta – minkä vuoksi jääkärirykmentin päällikkö sai aihetta uskoa, että hänen oikealla sivustallaan oli muka kokonainen prikaati valmiina etenemään – kysyi hän majurilta, aikoiko tämä omalla tahollaan käydä hyökkäämään. Bonsdorff päätti silloin antautua leikkiin ja vastasi, että hän aikoi aloittaa hyökkäyksensä kohta, kun hän näki ruotsalaisten etenevän. Tällä tapaa alkoi se rynnistys, josta kieltämättä tuli sitten vapaussodan samalla kertaa verisin ja kunniakkain aseleikki.
Taistelut Kalevankankaalla ja harjun pohjoispuolisessa maastossa.
Likipitäen klo 9 ap. aloitti luutnantti Björkman etenemisen, jonka tarkoituksena alkujaan ainoastaan oli miehittää se metsikkö, joka on harjunrinteellä sijaitsevan tiiliruukin itäpuolella. Wickströmin komppania kulki oikealla ja Runebergin komppania vasemmalla puolella; molemmissa komppanioissa tapahtui eteneminen puoliryhmittäin pitkin välimatkoin ja aukkopaikoin. Eteneminen sujui rivakasti ja vihollisen häiritsemättä, ja jo ennen puoli 10 ap. aikoihin alkoivat komppaniat uudelleen kokoontua yllämainitussa metsikössä.
Kun v. Bonsdorff näki ruotsalaisten etenevän puronuoman pohjoispuolella olevaa lakeutta pitkin, antoi hänkin puolestaan hyökkäyskäskyn. Rykmentinkomentaja seurasi itse perässä maantietä pitkin, ja sinne komennettiin myöskin reservipataljoona. Taistelu puhkesi sitten samassa siunaamassa ja hyvin raivokkaana. Eteneminen kävi kuitenkin aluksi sangen rivakasti, etenkin vasemmalla siivellä, mutta Savoniuksen pataljoona kohtasi omalla tahollaan piankin tiukkaa vastarintaa. Mitä sitkeimmin puolusti vihollinen jokaista jalanleveyttä maata, ja hyökkääjän kärsimä mieshukka oli jo alusta pitäen varsin tuntuva. Nuori rykmentti ei siitä kuitenkaan säikähtänyt, vaan hyökkäystä jatkettiin yhtä painoa, vaikkakin hitaammin. Askel askeleelta pakotettiin vihollinen perääntymään.
Tällä välin oli ruotsalaisen prikaatin taholla tilanne kehittynyt aivan odottamattomaan suuntaan. Koska tämä asiainkäänne kuitenkin riippui olojen kehityksestä Malmbergin taisteluryhmän taholla, on tarpeen ensin lyhyesti selvittää sitä.
Sittenkuin Väinönheimo lopen uupuneine pataljoonineen oli tullut pakotetuksi peräytymään Uuteenkylään, otti hän saamansa määräyksen mukaisesti johtoonsa kaikki siellä olevat joukot ja järjestäytyi hyökkäämään kilpa-ajoradan pohjoispuoliseen metsikköön.
Etulinjaan ryhmitettiin tällöin kaksi Vöyrin komppaniaa sekä Tiaisen pataljoonasta Könnin komppania tien pohjoispuolelle Uudenkylän kohdalle. Tämä ryhmitys vaati kuitenkin tuntuvasti aikaa, ja etenemisestä ei toistaiseksi tullut mitään.
Samaan aikaan, jolloin ruotsalaiset etenivät Uudenkylän lounaispuolitse ja odottivat tapaavansa omia, Malmbergin taisteluryhmään kuuluvia joukkoja ajoradan tienoilla, olivat sen vuoksi näiden kauemma eteenpäin työnnetyt osat itse asiassa vasta Uudenkylän kohdalla.
Kohta tiiliruukin itäpuolella sijaitsevaan metsikköön tultua lähetti luutnantti Bennich-Björkman oikealla kulkevasta komppaniasta yhden joukkueen ajoradan itäpuolella olevaa metsikköä kohti aikaansaamaan yhteyttä Malmbergin vasemman sivustan kanssa, jonka monesti mainitun tiedotuksen perusteella täytyi oleskella siellä päin. Sen sijaan luutnantti Karlbergin johtama joukkue yhdyttikin siellä vastassaan vihollisen. Tämä huomio selvitti nyt viimeinkin Malmbergin läntisen siiven asemaa koskevan erheellisen käsityksen. Jokseenkin samaan aikaan joutui päävoimakin taisteluun, kun se tunkeutuessaan tiiliruukin itäpuolella olevaan metsikköön kohtasi edessään vihollisen partioita. Nämä pakotettiin nopeasti perääntymään, mutta kohta kun molemmat komppaniat olivat päässeet länsipuolella olevaan metsänreunaan, saivat ne tulta niinhyvin ajoradan viereisestä metsiköstä kuin vasemmalla olevalta harjulta, missä taistelu oli tähän aikaan virinnyt aika kiivaaksi. Tämän kautta selveni myös vasenta siipeä koskeva erheellinen asematiedotus, ja pataljoonanpäällikkö voi havaita tilanteen äkkiä muuttuneen aivan toisenlaiseksi kuin oli odotettu. Paljon aikaisemmin, kuin oli arvattukaan, oli edessä yhdytetty vastustaja, joka harjulta kuuluvasta kiihkeästä ampumisesta päättäen teki tiukkaa vastarintaa jääkäreillekin kaukana hautausmaan itäpuolella. Malmbergin joukkojen olinpaikka oli tietymätön.
Pataljoonanpäällikkö pani nyt koko Wickströmin komppanian painamaan ajoradan metsikköä kohti ja seurasi itse sen mukana. Toiselle komppaniallensa lähetti hän määräyksen pysyä toistaiseksi tiiliruukkimetsikön läntisessä reunassa. Runebergin komppania tunkeutui kuitenkin pian eteenpäin, valtasi tiiliruukun ja joutui ennen pitkää tuhoisaan otteluun harjua hallitsevan vihollisen kanssa. Sen kautta joutui tämä komppania välittömästi avustamaan jääkärirykmentin hyökkäystä, mikä ei vielä ollut edistynyt niin pitkälle, ja se jäi vielä edelleenkin sidotuksi harjun suuntaan. Molempain komppaniain välinen yhteystuntu ja pataljoonan yhtenäinen johto kadotettiin tämän kautta tuntikausiksi.
Wickströmin komppanian onnistui pian murtaa vihollisen vastarinta ajoradan metsikössä ja valloittaa ennen pitkää pistinhyökkäyksellä sen länsireunalla oleva talo. Vihollinen lyötiin tuntuvin tappioin takaisin. Mutta kun nyt piti tunkeutua eteenpäin ja valloittaa myöskin ajorata, lisääntyivät vaikeudet, sillä nyt sai yksinäinen komppania vastaansa saartotulta. tarmokkaasti edeten ja tappioitaan säikkymättä onnistui ruotsalaisten kuitenkin ennenpitkää pureutua kiinni avaraan ajorataan, ja pienempi osa miehitti samanaikaisesti sen kaakkoislaidassa sijaitsevan tiiliruukin. Kello oli silloin suunnilleen puoli 12 ap. Vieläkään ei oltu päästy yhteyteen Malmbergin joukkojen kanssa. Osaksi etsiäkseen itse sitä, osaksi saadakseen selvyyttä oikean sivustan etualalla vallitsevasta asemasta, lähti Bennich-Björkman kahden miehen seuraamana pohjoiseen maantien poikki eräitä siellä olevia kunnaita kohti. Mutta niitä lähestyessään sai urhea upseeri vastaansa konekivääritulta aivan lyhyeltä matkalta ja kaatui yrittäessään valloittaa viholliselta tätä asetta.
[Väinönheimo etenee, väliotsikko – jpu]
Sillä välin oli myöskin Väinönheimo päässyt etenemään. Ryhmän esikunnan toimesta oli Malmberg saanut klo 10,55 ap. tiedon, että Ruotsalainen prikaati paraikaa hyökkäsi ajorataa vastaan, ja jo sitä ennen oli Uudestakylästä voitu havaita, että maantien eteläpuolella taistelu alkoi siirtyä eteenpäin. Klo 10 ja 11 välillä ap. aloitettiin sen johdosta hyökkäys myöskin maantien pohjoispuolella. Se sujui vihollisen häiritsemättä, mutta aaltoilevan maaston vuoksi hitaasti. Vähää ennen klo 12 päivällä joutui kuitenkin pitkin maantietä etenevä vasen sivusta ajorata-alueelle, ja silloin oli päästy kiinteään yhteyteen siellä olevan Wickströmin komppanian kanssa. Samanaikaisesti kuin Väinönheimo tunkeutui verkalleen yhä kauemmaksi maantieltä pohjoiseen ja koko ajan kamppaillen hajanaisten vihollisparvien kanssa pureutui vähitellen kiinni ajoradan ja keuhkotautisairaalan väliseen metsänreunaan, pyrki Wickström auttamaan tulellaan Kalevankankaalla olevia valkoisia joukkoja. Voitiin hyvin seurata, miten taistelu aaltoili edes ja takaisin, ja tuon tuosta sekaantua itsekin leikkiin.
[Jääkärirykmentti etenee Kalevankankaalla, väliotsikko – jpu]
Kalevankankaalla oli taistelu jatkunut heikentymättömän kiivaana. Lukuisien, hyvin sijoitettujen konekiväärien tukemana piti vihollinen, joka täällä oli pannut parhaat joukkonsa tuleen, kiukkuisesti puoliansa korkearunkoisessa harvassa honkametsässä. Vain askel askeleelta pääsivät 2. jääkärirykmentin ampumaketjut etenemään. Mutta piittaamatta joka silmänräpäys uusia uhreja vaativasta tulesta osoitti päällystö kaikissa arvoasteissaan loistavaa urheutta ollen tässä kohden suorastaan esikuvallinen aivan liian lyhyen aikaa kouluutetulle miehistöllensä. Synnyinmaan tulevaisuus ja jääkärinimen kunnia vaativat kernaasti luovutetun panoksen jaloa verta.
Puoli 12 aikaan olivat IV ja XII jääkäripataljoona päässeet hautausmaan itälaitaan, valloitettuaan väkirynnäköllä ja raskaita tappioita kärsien vihollisen vahvasti varustetun ensimmäisen puolustuslinjan mäenharjalta. Rykmentin reservi ei silloin vielä ollut lainkaan ottanut osaa taisteluun. Venäläisen kasarmin ja hautausmaan tasolla oli vihollinen asettunut uudestaan vastarintaan. Saadakseen sen murretuksi lähetti rykmentinkomentaja silloin reservipataljoonaan kuuluvan Sundmanin komppanian tekemään kaartavan hyökkäysliikkeen vasemmalla sivustalla. Tämä tarmokkaasti suoritettu hyökkäys pakotti puolustajat irtautumaan hautausmaan itäisestä, metsäisestä puoliskosta ja antoi samalla aiheen uuteen iskuun oikeallakin sivustalla. Klo 1 aikaan teki Savoniuksen pataljoona, jota seurasi osia Hanellin joukoista ynnä Runebergin komppania, väkirynnäkön venäläisiä kasarmeja vastaan. Hurraata huutaen kiipesivät raisut hyökkääjät rinnettä ylös ja vähän ennen klo 2 ip. oli avara kasarmialue puhdistettu vihollisista. Pahoja vaurioita kärsien paiskattiin vihollinen länttä kohti kaupungin suuntaan.
Hautausmaalla tekivät punaiset sitä vastoin vielä sitkeätä vastarintaa. Hautapatsaat tarjosivat oivallisen suojan, ja Hanellin pataljoona, jonka pääosa oli tänne ryhmittynyt, voi vain vähin erin voittaa maastoa, vaikka sen vasenta sivustaa oli vielä vahvistettu yhdellä reservikomppanialla. Eri osastot olivat nyt aivan sekaantuneet toisiinsa; upseereista ja alipäällystöstä olivat useimmat tulleet taistelukyvyttömiksi.
Rykmentinkomentaja, joka tiesi, että Wilkmanin ryhmän muut joukot olivat valmiit hyökkäämään ja odottivat vain sitä hetkeä, jolloin rynnistys olisi harjulla edistynyt sairaalan länsipuolella oleviin hiekkahautoihin saakka, päätti nyt johtaa ketjunsa siihen suuntaan. Luullen kapteeni Hanellin kaatuneen asetti hän kapteeni Sundmanin johdettavaksi kaikki rautatien ja maantien välisessä maastossa olevat joukot ja käski hänen, sittenkuin osastot oli saatu hät’hätää järjestetyiksi, ensi sijassa valloittamaan sairaalan ja sen eteläpuolella olevan hiekkahaudan.
Sundmanin joukon yhtenäisesti johdettu ja voimakkaasti suoritettu hyökkäys, jota Hamiltonin tykistö tehokkaasti avusti, mursi vihollisen vastustuksen. Yhdellä ainoalla syöksyllä tunkeutuivat ryntäysjoukot puheenaolevalle linjalle. Tämä voitto lienee saavutettu klo 3 ja 4 välillä ip.
Asema sittenkuin linja hippos-rata-sairaala oli saavutettu.
Tähän aikaan oli myöskin Wetzerin äärimmäisellä oikealla sivustalla hyökkäys saatu käyntiin. Pitkän viivytyksen jälkeen oli Huhtaantorpan tienoilla oleva Viljasen osasto – 4. ja 9. vöyriläiskomppania – klo 3 aikaan vastaanottanut 6. komppanian avukseen. Viljanen pani joukkonsa silloin oitis etenemään aikoen uudestaan hyökätä pellavatehtaan kuivausmaalla olevan vihollisaseman kimppuun, jonka hän tiedustelun kautta tiesi olevan edelleen miehitetyn. Noin klo 4 korvilla oli sitten tämä taisteluryhmä, jonka etumaista linjaa (4. ja 9. komppaniaa) johti luutnantti Erkko, matkalla kuivauskentälle.
Ajoradan kohdalla ei asema ollut puolipäivästä lähtien mainittavasti muuttunut. Sen pohjoislaidalla olevaan metsänreunaan olivat molemmat heikot 5. ja 8. vöyriläiskomppania kehittäytyneet lähimmä maantietä luutnantti Laakson johdolla; niiden pohjoispuolella oli Könnin komppania. Itse ajoradalla oli Ruotsalainen prikaati jälleen kokoontuneena sekä pienehköjä osastoja levittäytyneenä sen etulaitaan ynnä takana olevan tiiliruukin tienoille. Päällikkyyden oli ottanut luutnantti Sandberg. Konekiväärikomppania oli liittynyt pataljoonaan. Jääkärirykmentin oikea sivusta oli, kuten edellisestä jo käy ilmi, päässyt kasarmialueen länsirajalle. Täältä meni rykmentin etulinja maantietä pitkin sairaalan länsirajalle ja sen jälkeen suoraan alas rautatielle. Käyttämättömiä reservejä oli enää ainoastaan yksi komppania. Muutenkin oli rykmentin hyökkäysvoima miltei lopussa sen kärsimistä, varsinkin päällystön keskuudessa sattuneista ylen tuntuvista tappioista, sekä joukko-osastojen sekaantumisesta toisiinsa.
Wilkmanin muista joukoista oli Wingen pataljoona sijoitettu Hatanpään-Iidesjärven linjalle etuvartioksi, Öbergin, Stjernschantzin ja Wilkmanin pataljoonat seisoivat hyökkäysvalmius-asemassa juuri luetellussa järjestyksessä rautatien molemmilla puolilla Hatanpäänjoesta eteläänpäin, ja koko Procopén pataljoona oli saanut tehtäväkseen yhdessä rakuunaeskadroonan kanssa vartioida Pyhäjärven etelärantaa sekä ylläpitää yhteyttä Villilässä olevan Linderin oikean sivustan kanssa. Pääosa mainituista pataljoonista oleili Partolassa, mutta sen osastoja oli työnnetty m.m. Pyhäjärven saarille. Eskadroona oli puhdistanut Anian puoleisen rannan, missä päivän kuluessa oli esiytynyt punaisia parvia. Tykistö oli koko päivän pommittanut osaksi Pyynikille sijoitettua vihollistykistöä, osaksi Kalevankankaalle hyökkäilevää jalkaväkeä. Eversti Wilkmanin aikomuksena oli edelleenkin aloittaa hyökkäys kohta kun Iidesjärven pohjoispuolella olevat joukot olisivat päässeet rautatielle saakka.
Tarkasteltaessa tätä yleisasemaa huomaa, että huomioon ottaen käytettävissä olevat varajoukot vielä oli olemassa erinäisiä mahdollisuuksia jatkaa menestyksellä hyökkäystä kaupunkia vastaan. Oli kuitenkin ilmeistä, että tänä ajankohtana asema ei suinkaan osoittautunut yhtä valoisaksi asianomaisille ryhmien päälliköille itselleen. Nimenomaan Hämeen ryhmässä, jonka joukot ja esikunnat yleensä olivat löyhästi järjestetyt, oli miltei mahdotonta hankkia luotettavia tietoja omien osastojen vahvuudesta ja asemista, samoin kuin alituiseen sattui, että saatiin kerrassaan erehdyttäviä tiedotuksia etulinjain etenemisestä tai niiden kokeman vastarinnan vahvuudesta. Näin ollen oli määräävän johdon aina vaikea tehtävä vielä tavallistakin vaikeampi.”[ii]
Loppuselvitys tältä veriseltä päivältä
Myöhään iltapäivällä hyökkäiltiin vielä eri joukko-osastojen toimesta siellä täällä, mutta saavuttamatta erityistä menestystä.
Kello 4 aikaan Renvald lähetti Walleniuksen pataljoonan Jääkärirykmentin komentajan käytettäväksi ja tämä lähetti pataljoonan hyökkäämään Tammelaa kohti. Se hyökkäys päättyi kunnollisen ja ihaillun pataljoonankomentajan kaatumiseen vetäessään joukkoaan.
Eversti Wilkman taas lähetti virheellisen tiedon perusteella Öbergin pataljoonan aloittamaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan, vaikka Wetzerin joukot eivät olleet päässeet sovitulle rautatielinjalle. Siten se eristetty hyökkäys ei voinut menestyä.
Jääkärirykmentti oli suurista tappioista johtuen menettänyt vetonsa ja von Bonsdorff pyysi Renvaldilta, että jääkärirykmentti vedetään etulinjalta. Vihdoin klo 9 aikaan illalla saapui Ekström pataljoonansa kanssa vapauttamaan jääkärirykmentin. Ekström otti myös kaatuneen Walleniuksen pataljoonan komentoonsa.
Jääkärirykmentti ja ”Ruotsalainen prikaati” (todellisuudessa kaksi komppaniaa) olivat saavuttaneet päivän kuluessa merkittävän maastovoiton tulevia operaatioita varten, mutta suurin omin tappioin.
Jääkärirykmentin ”Savoniuksen pataljoonassa, johon aamulla hyökkäykseen lähdettäessä oli kuulunut 11 upseeria, 32 aliupseeria ja 513 miestä, oli taistelun jälkeen jäljellä ainoastaan 2 upseeria, 10 aliupseeria ja 208 miestä. Hanellin pataljoonan tappiot eivät olleet paljoakaan vähemmät ja myöskin Zilliacuksen pataljoona oli kutistunut pahasti kokoon.”[iii]
Illemmalla, kun taistelu oli muilla rintamilla jo vaiennut, sai Viljasen johtama Malmbergin oikea sivusta tärkeän voiton. 4., 6. ja 9. vöyriläiskomppania valtasivat Koukkuniemen ja koko Lapinniemen alueen. Se oli hyödyksi jatkosotatoimille.[iv]
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 389-394
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 394-404
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 406
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 407
Lopetin juuri kyseisen aivan erinomaisen dokumenttifilmin katsomisen – ties kuinka monetta kertaa.
Kun olin juuri ennen sen katsomista käyttänyt melkoisen osan tästä päivästä kirjoittaakseni huomista jaksoa sarjassa ”100 vuotta sitten Vapaussota”, niin tuli mieleen ajatus, että nimenomaan siitä yhdestä päivästä Vapaussotaa 28.3.1918 pitäisi tehdä dokumenttifilmi.
Se dokumenttifilmi olisi tragikoominen. Miten ihmeessä Suomen armeijan korkea johtoporras kykeni tekemään niin suuren määrän karkeita virheitä tiedustelussa, käskynannossa, johtamisessa, jne., jne.
Jotkut joukot taistelivat urhoollisesti kärsien aivan valtavia tappioita, jotkut pelkästään odottivat käskyä lähteä hyökkäämään, jotkut olivat aivan loppuun saakka väsyneitä, jne., jne.
Niin, poikkesin itse otsikon aiheesta – suosittelen lämpimästi kyseistä dokumenttielokuvaa.
Kävin eilen Prismassa ostoksilla ja törmäsin hyvään makkaratarjoukseen – olisikohan ollut uutuuden esittely, vai mikä lienee.
Tein heräteostoksen: Huhtahyvät, Konsta meetvurstia.
Tämä on tietysti mielipidekysymys ja makuasia, mutta minusta se Konsta on konstailemattoman hyvää. On maustettu minun mieleeni. Olen tehnyt siitä lämpimän voileivän (sipulia ja juustoa kaveriksi), kylmän voileivän, mutta parasta se on mielestäni ihan sellaisenaan naposteltuna. Siis meetvursti brutale.
Se on kylmäsavustettua, saatanpa ostaa toistekin.
Palataanpa Hämeen ryhmän tilanteeseen juuri ennen ”Veristä kiirastorstaita”.
Raudussa taistelu jatkui, mutta mitään ihmeempiä ei saatu aikaan, joten palaan tarkastelemaan mitä tapahtui eversti Wilkmanin ja kumppaneiden luona.
”Se huolestuttava asema, johon eversti Wilkmanin joukot erillisen hyökkäyksensä kautta olivat joutuneet, sai ylipäällikön maaliskuun 26 p:n iltana antamaan eversteille Wetzer ja Linder määräyksen käydä viimeistään päivän sarastaessa 27 p:nä tarmokkaasti hyökkäämään. Jatkuvan hyökkäyksen tukemiseksi päätettiin samalla siirtää rintamalle 2. jääkärirykmentti ja Ruotsalainen prikaati [komea nimitys, mutta käytännössä muutama komppania – jpu]. Laskettiin, että edellä mainittu voisi yön aikana tulla Vehmaisiin, minkä jälkeen se ylipäällikön reservinä sijoitettaisiin lähtövalmiina Iidesveden kaakkoispuolelle, t.s. Wilkmanin oikean sivustan taakse. Ruotsalainen prikaati sai aikaisin aamulla maaliskuun 27 p:nä Vilppulaan saapuessaan määräyksen jatkaa heti matkaa Kangasalan asemalle, minne myöskin ylipäällikkö päämajoitusmestarin ja operatiivisen osaston kera matkusti.
Jo yön aikaan, ennenkuin 2. jääkärirykmentti oli alkanut junanpurkamisen, oli osoittautunut välttämättömäksi asettaa rykmentti eversti Wilkmanin käytettäväksi. Täten toivottiin voitavan vielä pelastaa tilanne. Vasta aamulla ilmoitusten saapuessa Wilkmanin pakollisesta peräytymisestä kävi selväksi, että toiveet olivat olleet turhat. Osoittautui myöskin, että rykmentin kuljetus ja junasta purkaminen tuli viemään huomattavasti enemmän aikaa, kuin oli laskettu. Todellisuudessa saatiin junasta purkaminen loppuun saatetuksi vasta päivällä.
Myöhään saatu tieto aseman muutoksesta ei kuitenkaan voinut aiheuttaa Wetzerille ja Linderille annettujen hyökkäyskäskyjen peruuttamista. Vaikkapa Wilkmanin ryhmä ei kykenisikään päivän kuluessa uudistamaan hyökkäystään, oli muiden ryhmien jatkettava alkamiansa hyökkäysliikkeitä, Satakunnan ryhmän pidättääksensä vihollisryhmiä lännessä, Hämeen ryhmän ensi sijassa miehittääkseen Kalevankankaan ja Uudenkylän viereisen sekä siitä luoteeseen olevan maaston. Ennen tämän maaston valtaamista ei yleistä hyökkäystä voitaisi jatkaa.
Tämmöiset olivat maaliskuun 27 p:n taistelun edellytykset. Se muodostui pääasiallisesti taisteluksi rajoitettujen päämaalien saavuttamiseksi.”[i]
Hämeen ryhmä, eversti Wetzer
”Ryhmän päällikön selvästi ilmenevä pyrkimys saada määräyksensä oman ryhmänsä keskuudessa tarkemmin noudatetuiksi ei kuitenkaan silloisissa olosuhteissa voinut johtaa huomattavampiin tuloksiin. Kolmipäiväisten taukoamattomien taistelujen jälkeen olivat parhaatkin pataljoonat – Ekströmin, Vöyrin ja Väinönheimon – niin masennuksissa kärsimästään mieshukasta ja rasituksista, ettei niitä enää voitu nostattaa yhtenäisiin sotatoimiin. Muihin joukkoihin oli vähän luottamista. Edellisissä taisteluissa ne eivät olleet kertaakaan osoittautuneet pystyvänsä hyökkäysjoukoiksi, ja yövalvonta ja epäsäännöllinen muonitustoimi olivat nyt pahoin kuluttaneet niidenkin voimia. – –
Malmbergin ryhmän taholla käytiin yötaistelua Uudenkylän omistamisesta. Metsän halki yritetty kaarrostusliike oli tosin jo alusta pitäen epäonnistunut, mutta tulitaistelua pidettiin yllä, ja viimein onnistui jääkäriluutnantti Laakson urhean vöyriläiskomppaniansa kera – josta oli tuskin 50:kään miestä suorittaa se hyökkäysliike, jota toimeenpanemaan kaksi pataljoonaa oli määrätty. Kun hän klo 3 ajoissa aamusella, tehtyään vaivaloisen kiertoliikkeen luoteisesta käsin, avasi tulen Uuttakylää kohti, katsoivat punaiset asemansa menetetyksi ja rupesivat tyhjentämään kylää. Laakso miehitti sen vähitellen, ja päivän koittaessa voi Malmberg, lähettämällä sinne pari muuta Vöyrin komppaniaa ja Väinönheimon pataljoonan, saada sen kiinteästi haltuunsa. Tämän jälkeen olivat Malmbergin maantien vartta pitkin liikehtivät joukot kuitenkin siksi uuvuksissa tämän neljännen taisteluyön jälkeen, etteivät ne kyenneet enää yrittämään hyökkäystä.”[ii]
Muut joukot eivät saaneet mitään mainittavaa aikaan.
Satakunnan ryhmä, eversti Linder, sai suljettua Tampereen saarron lännessä
”Kääntyessämme nyt käsittelemään tapahtumia lännessä on ensiksi huomautettava siitä, että Satakunnan päällikkö oli käskenyt majuri Pellin kolonnan – noin kolme komppaniaa ja kaksi tykkiä – maaliskuun 27 p:nä edetä Siurosta Nokian kautta Villilään, jotta Tampere lännen puolelta saataisiin täysin saarretuksi.
Kun ylipäällikön määräys 27 p:n hyökkäyksestä tuli eversti Linderille Ylöjärvelle, asetti tämä sinne vasta saapuneen Oulun pataljoonan Hjalmarsonin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen päivän sarastaessa ryhtyä uudelleen hyökkäämään.
Että tämä hyökkäys ei voisi muodostua vakavammanluontoiseksi oli kuitenkin 26 p:n tuhoisien taisteluiden jälkeen selvä. Ryhmän päällikölle oli pääasiana se, että olot Hjalmarsonin taisteluryhmässä saavuttaisivat jälleen tarvittavan tasaantumisen ja ettei mitään epäedullista sattuisi. Vasta sitten kun Pell oli saavuttanut Villilän seudun, voi tulla kyseeseen Linderin hyökkäys kaupungin länsirintamaa vastaan, jonka varmoista ilmoituksista tiedettiin olevan vahvasti linnoitetun ja maastonäkökulmalta helposti puolustettavissa. Siis tuntien, että vähän oli aikaansaatavissa, annettiin hyökkäyskäsky tiedoksi, ja tästä saivat myöskin 27 p:n tapahtumat Tampereen länsirintamalla leimansa.
Hjalmarson ei uudistanut hyökkäystään muutoin, kuin että tykistö aamupäivällä hetkisen pommitti Epilänkukkulaa, ammunta, joka suuren ampumatarvepuutteen takia ryhmän päällikön määräyksestä 2 ajoissa kuitenkin lopetettiin. Päivä käytettiin se sijaan joukkojen ehdottomasti tarvitsemaan ja sangen tervetulleeseen lepoon. Hjalmarson suoritti alaistensa päälliköiden kanssa taistelukentän tarkan tiedustelun ja järjesti käskysuhteet. Vasemmalle siivelle muodostettiin erikoinen taisteluryhmä majuri Hultin käskyvallassa pataljoona Snellmanista ja jääkäripuolipatterista; sen tuli muun muassa vartioida Niemeä. Iltapäivällä vapautti Oulun pataljoona, joka näin ollen otti haltuunsa asemat harjanteella, kovia kokeneen Turun pataljoonan, jonka varsinainen päällikkö oli sairastunut ja korvattu ratsumestari von Essenillä. Pataljoona Hallström organisoitiin uudelleen siten, että sen pahimmin kärsinyt komppania hajoitettiin ja jaettiin muiden kolmen kesken.
Klo ½2 ajoissa saavuttivat Pellin joukot Pyhä- ja Tohloppijärvien välisen kannaksen. Pell oli, Lillerin hiihtäjät etujoukkonaan, klo 1 ap. lähtenyt liikkeelle Siurosta ja tapaamatta jälkeäkään vihollisesta saavuttanut Nokian. Täällä onnistui Lillierin yllättää ja ja lyhyen taistelun jälkeen vangita viitisenkymmentä aseistettua punakaartilaista. Kun sähkövirtajohto, joka Nokian voima-asemalta johtaa Tampereelle, oli leikattu poikki, jatkettiin etenemistä.
Pell oli varmasti odottanut vakavaa vastarintaa Pitkäniemen kohdalla, jossa oli vahvoja venäläisiä varustuksia, mutta ne huomattiin tyhjennetyiksi, ja vasta Villilän luona kohtasi Lillier vastarintaa. Se olikin sitä vakavampaa.
Molemmille puolille tietä kehitettyjen hiihtojoukkojen oli pakko ensin yksin kestää taistelu, ennenkuin Pellin päävoimat ehtivät paikalle, ja kun vihollinen sitten yllättäen hyökkäsi vasenta sivustaa vastaan panssarijunallaan, oli syntymässä pakokauhu. Ekin patteri ajoi junan takaisin ja rata tuli onnellisesti rikotuksi. Sitten vähitellen taisteltiin linjalla Rahola-kukkula Tohloppijärvestä lounaiseen; ottaen huomioon avoimen maaston ja vihollisen vahvat asemat Epilässä oli mahdotonta ajatella etenemistä. Punaiset saivat 4 ajoissa huomattavia apuvoimia, jotka tuotiin junassa Tampereelta ja lastattiin Epilän harjanteen suojassa. Näiden apuvoimien asettaminen tarkoitti kai lähinnä puolustautumista Pelliä vastaan. Mutta kun tämä sattui suunnilleen samoihin aikoihin, kun Oulun pataljoona valkeitten puolella otti täällä rintaman haltuunsa, saivat nämä molemmanpuoliset joukkoliikehtimiset aikaan vilkkaan tulitaistelun, joka jatkui myöhään yöhön. Klo 3,30 ip. voi Pell ilmoittaa, että hänen oli onnistunut täysin katkaista yhteydet Tampereelta länteen ja illalla tämä vielä varmistettiin sillä, että hän 10 ajoissa saavutti yhteyden Wilkmanin uloimpaan vasempaan siipeen, Partolassa olevaan von Platenin eskadroonaan.”[iii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 379-380
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 381-382
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 386-388
Ilmastonmuutosporukan mukaan ilmasto on lämmennyt peräti hälyttävästi. Niinpä pitänee kaivaa bikinit, uimahousut ja aurinkovoiteet esiin – sekä valmistautua pikaisesti siirtymään uimarannalle ottamaan aurinkoa ja välillä pulahtamaan uimassa kun tulee liian kuuma. (sarkasmia)
Täällä Varkaudessa oli aamulla 26.3.2018 noin -19 astetta ”lämmintä” ja virallisesti 68 cm lunta.
Suomen armeijan Karjalan ryhmän Raudun rintamalta tänään.
Hämeessäkin tapellaan edelleen, mutta emme saa unohtaa tärkeää Karjalan ryhmää. Joudun ennen varsinaisia 26.3. taisteluja luomaan pienen yleiskatsauksen tilanteeseen.
”Kun 1. rykmentin päälliköksi valittu ratsumestari Elfvengren maaliskuun 14 päivänä saapui Kiviniemeen ottaakseen komentoonsa Karjalan rintaman eteläisen sivustan, oli tilanne Raudussa omiaan herättämään vakavaa huolestumista. Sitä pientä kantajoukkoa jonka huolena puolustaminen ahdistavaa ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan oli alusta alkaen ollut, oli edellisinä viikkoina mitä suurimmassa kiireessä vahvistettu tavallista vähemmin harjoitetulla ja huonosti varustetulla miehistöllä harjoitusleireistä, ja harvalukuisella päällystöllä oli ollut ylivoimainen tehtävä koettaessaan yhtämittaisten taisteluiden, tykkitulen ja hälytysvalmiuden aikana saada aikaan lujaa järjestystä ja kuria.”[i]
Venäjän korkea sodanjohto valmistelee hyökkäystä Raudussa
”Sillä aikaa, kun valkoisten puolella kiinnitettiin kaikki huomio järjestelyyn, saapui usealta taholta viestejä, jotka tiesivät, että vihollinen valmisteli ratkaisevaa hyökkäystä päästäkseen ennen jäiden lähtöä Vuoksen ylikulkupaikalle Kiviniemessä. Valvoakseen valmistuksia oli Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev yhdessä kenraali Potapovin kanssa käynyt Raudussa, ja saatujen tietojen mukaan piti hyökkäykseen tarvittavien lisäjoukkojen siirron alkaa maaliskuun 26 päivänä. Tiedot vihollisen vahvuudesta vaihtelevat melkoisesti, mutta mikäli jäljestäpäin on voitu todeta, lienee se vähää ennen Raudun valtausta noussut lähes 2000 mieheen; aseistuksena oli toistakymmentä kanuunaa ja suuri joukko konekiväärejä. Suuri, ehkäpä suurinkin osa vihollisen joukoista oli venäläistä sotaväkeä, kuuluen ainakin osittain ent. Preobrashenskin kaartiin, mutta kun suomalaiset punaisetkin yleisesti esiintyivät venäläisessä univormussa, ei ole mahdollista tarkoin määritellä näiden ja venäläisten lukusuhteita. Sotilaallisesta johdosta huolehti sekä venäläinen että punainen esikunta, päällikköinä Grigorovskij ja H. Myllys, minkä ohella myöskin edellämainittu Jeremejev lienee ollut välittömästi johdossa mukana.
Tulossa oleva vihollisen hyökkäys näytti Raudun vähäväkisistä valkoisista puolustajista sangen uhkaavalta. Kun pyydettiin jotakin jääkärijoukkoa avuksi, tuli päämajasta maaliskuun 21 päivänä kieltävä vastaus ja samalla ilmoitettiin, että pahimmassa tapauksessa tämä äärimmäinen sivusta saisi peräytyä Vuoksen taakse. Se olisi merkinnyt luopumista kaikesta siitä alueesta, joka sitkeillä taisteluilla oli voitettu ja säilytetty ei ainoastaan Raudussa, vaan myöskin sekä Valkjärvellä että Metsäpirtissä, ja tulevan valkoisten yleisen hyökkäyksen lähtöasema olisi siten ratkaisevasti huonontunut. Mistään senlaatuisesta ei tahdottu keskustellakaan. Elfvengren valitsikin toisen tien selviytyäkseen pulasta. Sen sijaan, että hän olisi odottanut ylivoimaista hyökkäystä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi murtanut hänen joukkojensa vastustusvoiman, hän päättikin itse käydä hyökkäämään aikoen vallata Raudun. Tämä rohkea alote joka sittemmin johti loistavaan tulokseen, on ratsumestari Elfvengrenin ansiota, vaikka päätös tehtiinkin pääesikunnan suostumuksella.”[ii]
”Hyökkäykset Raasuliin ja rajan eteläpuolelle (25-26. III)
Lähtö tapahtui klo 3 ja 4 välillä maaliskuun 25 päivän aamuna. Matkan ensi osa Palkealasta etelään kuljettiin hevosilla, mutta sitten olivat nämät jätettävät turvaan osastojen jatkaessa matkaa suksilla metsien kautta kohti omia päämääriään.
Jääkäriluutnantti Lindberg saapui ensiksi joukkonsa kera Raasulin kylään aseman pohjoispuolelle. Hyökkäys tuli aivan odottamatta ja kylä vallattiin helposti. Hyökkääjät ottivat sen ohessa 18 vankia ja saivat haltuunsa m.m. kuorman kiväärejä, joukon ammuksia, sekalaista varastoa sekä punaisten kansliasta osan asiakirjoja, kun äkkiä tapahtui tilanteessa käänne, johtuen siitä, ettei hyökkäyksen alussa oltu katkaistu puhelin- ja sähkölennätinyhteyttä Rautuun. Yllätetyt punaiset olivat ennättäneet pyytää Raudussa olevilta omilta joukoiltaan apua ja äkkiä ilmestyi sieltä lähetetty panssarijuna, jonka konekiväärituli pakotti Lindbergin joukon vetäytymään avonaisesta kylästä lähimpään metsään. Punaiset miehittivät kylän uudelleen ja puolustivat sitä menestyksellä senkin jälkeen kun panssarijuna oli poistunut ottaakseen osaa taisteluun Raasulin asemasta. Vasta myöhään illalla luutnantti Lindberg keskeytti hyödyttömän taistelun.
Jääkärivänrikki Sainion yritys Raasulin asemaa vastaan ei myöskään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Ponnisteltuaan sangen epätasaisen ja karun metsämaaston kautta saapui monissa otteluissa koeteltu 1. komppania metsän laitaan juuri asema-alueen itäpuolella. Täälläkin tuli valkoisten ilmestyminen yllätyksenä, jonka vuoksi osa komppaniasta päällikön kera pääsi etenemään metsän reunasta sekä onnistui miehittämään osan asema-aluetta. Vasen siipi oli kuitenkin jäänyt jälkeen, ja se aiheutti osaltaan sen, että asiat saivat onnettoman käänteen, kun vihollisen panssarijuna täälläkin äkkiä tuli mukaan taisteluun. Tosin onnistuttiin, suuntaamalla tuli osittain panssaroimattomaan veturin hyttiin, pakottaa se vähäksi aikaa niin paljon perääntymään, ettei sen konekiväärituli yltänyt meikäläisiin, mutta eteentyönnetystä asemasta oli kuitenkin väistyttävä, ja niin pääsivät punaiset täälläkin tilanteen herroiksi. Kun lisäksi vänrikki Sainio oli vaikeasti haavoittunut eikä vielä iltapäivällä ollut kuulunut apua enempää Lindbergiltä pohjoisesta kuin Aschanilta etelästäkään, koska vihollinen sai junalla apua Raudusta, niin täytyi hyökkäys lopullisesti keskeyttää; klo 3,30 j.p.p. lähti jälkijoukko paluuretkelle. Hyökkääjien taistelussa kärsimät tappiot olivat 3 kaatunutta ja 4 haavoittunutta, minkä lisäksi yksi mies oli jätetty asema-alueelle joko haavoittuneena tai kaatuneena.
Hyökkäykset Venäjän puolella rajaa olevaa rautatietä vastaan suoritettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yhtenäisenä liikkeenä jääkäriluutnantti Aschanin johdolla ja päättyivät täydelliseen menestykseen. Marssi suunnattiin Viisjoen siltaa vastaan, joka ensiksi oli hävitettävä, ja sen jälkeen tulisi pohjoisempana olevan Sahajoen sillan vuoro. Viisjoen sillalla oleva 6 miehen vahvuinen vartiosto saatiin helposti yllätettyä ja tuhottiin. Silta räjäytettiin ja sytytettiin tuleen, ja sitten osasto jatkoi matkaansa etelään päin Lembolovan asemalle, missä hävitettiin vesitorni ja asemarakennus pistettiin tuleen. Sitä vastoin ei tällä kertaa voitu Sahajoella mitään toimittaa, sillä kun hyökkääjät lähestyivät siellä olevaa rautatiesiltaa, havaittiin vartiostot vahvistetuiksi ja panssarijuna ajeli edestakaisin sen läheisyydessä. Sen vuoksi osasto palasikin myöhään illalla Palkealaan, minne toiset osastot jo olivat saapuneet. Seuraavana, 26 päivän aamuna luutnantti Aschan teki uuden retken Sahajoen sillalle, ja tällä kertaa hänen onnistuikin miehittää se sekä hävittää se perin pohjin. Varmuuden vuoksi lähetettiin vielä Viisjoellekin partio, joka sytytti palamaan tämän sillan tähteet.
Myöskin Raasulin valtausyritys uudistettiin maaliskuun 26 päivänä luutnantti Lindbergin johdolla. Palkealan joukot olivat saaneet monien puhelinkeskustelujen jälkeen vähäisen lisävoiman, joka oli muodostettu eräällä keskityspaikalla vastatulleista asevelvollisista. Tälläkin kerralla suoritettiin matka aluksi hevosilla Niitjärvelle ja sieltä Koskijärven pohjoispuolitse asemaa kohti, joka oli hyökkäyksen ensimmäinen päämaali. Sillä aikaa kun I pataljoonan 1. komppania päällikkönsä Niilo Pellisen johdolla taaskin hyökkäsi idästäpäin, meni Lindberg joukkoineen rautatien yli ja hyökkäsi asema-aluetta vastaan lännestä päin. Huolimatta vihollisen tulesta 1. komppania eteni aivan rautatien viereen, mutta ei katsonut voivansa jatkaa toisella puolella rautatietä ilman vastaavaa hyötyä. Täällä oli luutnantti Lindberg haavoittunut vaikeasti. Koettaessaan innoissaan viedä hyökkäystä eteenpäin oli hän joutunut omien joukkojensa etupuolelle ja siinä paljastanut itsensä liiaksi. Kun vihollisen tuli kohdistui häneen ja hän haavoittui, syöksyivät muutamat hänen miehistään kuulasateessa eteenpäin pelastaakseen hänet, mutta hän käski heidän palata johtamaan hyökkäysketjua, itse hän aikoi käyttää revolveriaan vihollista vastaan niinkauankuin voimat riittävät ja säästää viimeisen kuulan oman ohimonsa varalle. Lähemmät yksityiskohdat tämän uljaan jääkärin lopusta ovat tuntemattomia – hänen silvottu ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, Raasulin valtauksen jälkeen. Johtajan menetys vaikutti täälläkin lamauttavasti joukon hyökkäysintoon: ensin vetäytyi läntinen osasto takaisin ja vähän sen jälkeen myöskin 1. komppania.
Melkein samaan aikaan myöskin toinen pataljoonanpäällikkö, luutnantti Aschan, tapasi kohtalonsa. Suoritettuaan hyvin työnsä Sahajoella hän oli joukkonsa etunenässä matkalla pohjoiseen päin ottaakseen osaa hyökkäykseen Raasulia vastaan, kun hän äkkiä kohtasi kaksi punaista. Hän komensi kädet ylös ja sitä toteltiinkin, mutta samassa pamahti laukaus, joka suisti hänet maahan läpiammutuin otsin. Masentuneena suuresta tappiostaan palasi joukko Palkealaan tuoden mukanaan rakastetun päällikkönsä tomun.
Nämä hyökkäysyritykset ja retket olivat näin tulleet valkoisille kalliiksi, vaikka eivät tappiot, jos pelkät luvut otetaan huomioon, olleetkaan suuret: molempien päivien aikana nousivat ne kaikkiaan 10 kaatuneeseen ja 23 haavoittuneeseen. Enempiä yrityksiä rautatien valtaamiseksi ei enää tehty, kun päälliköt olivat poissa eikä apujoukkoja ollut saatavissa. Sillatkin korjattiin väliaikaisesti sangen pian, mutta rautatien katkaiseminen vaikutti varmaan jonkun aikaa sekä moraalisesti että asiallisesti ja edisti huomattavasti voiton saavuttamista Raudussa.
Keskitetty hyökkäys asema-alueelle. (25-26. III)
Samaan aikaan kun tässä kerrotut yritykset tapahtuivat rajan takana, piti, niinkuin on jo mainittu, yleisen hyökkäyksen alkaa Raudussa. Se saatiinkin käyntiin, vaikka paljon myöhästyneenä. Kaikkien yritysten oli määrä alkaa yhtaikaa, klo 5 e.p.p. maaliskuun 25 päivänä, mutta Raudussa alkoi painostus pääasemia vastaan vaikuttaa vasta klo 10-11 ajoissa. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli pantu liikkeelle, lähtökohtina valkoisten miehittämät kylät, jotka kaarena ympäröivät asema-aluetta; hyökkäysliikettä johtivat jääkärivääpeli Siira Raudun kirkonkylässä, luutnantti Pekkanen Leinikkälässä sekä jääkärivänrikki Skogström Mäkrälässä ja Orjansaaressa (jääkärivänrikki Läheniemi oli saamansa haavan vuoksi estetty ottamasta osaa). Vihollisen etuvartio-osastot työnnettiin taaksepäin ja hyökkääjät lähestyivät taukoamattoman laukausten vaihdon kestäessä vähitellen punaisten varustuksia aseman luona, joiden ympärillä joka puolella paitsi lännessä ja lounaassa oli avoin maasto. Ennen pitkää sijaitsivat hyökkäyslinjat, jotka hevosenkengän muodossa – aukko eteläänpäin – ympäröivät vihollisen asemia, vain muutaman sadan metrin päässä näistä, vieläpä Orjansaaren puolella tuskin 100 m päässä. Vihollinen ylläpiti kiivasta tulta tykeillään ja konekivääreillään; varsinkin kirkonkylää ja Mäkrälää ampui tykistä ankarasti, suunnaten tulensa m.m. siihen rakennukseen, missä ratsumestari Elfvengrenin esikunta ja sidontapaikka sijaitsivat. Taistelua jatkui molemminpuolisen laukaustenvaihdon kestäessä myöhäiseen iltaan. Keskiyöllä poistettiin osa miehistöä tulilinjalta, jonne vain pienehkö osasto jätettiin ja korvattiin sekin myöhemmin yöllä levänneillä miehillä.
Seuraavana päivänä, maaliskuun 26:na, alkoi taistelu uudestaan kestäen varhaisesta aamusta aina puoliyöhön saakka. Jos tämä päivä valkoisille oli ankara kestävyyskoe, ei se sitä ollut vähemmän myöskään punaryssille, joita nyt kuten edellisenäkin päivänä ahdistettiin ja ammuttiin kolmelta suunnalta. Todellinen ristituli lakaisi koko asema-aluetta, missä liikkumismahdollisuudet pakostakin supistuivat äärimmäisen vähään, se, ettei tämä tuli käynyt vaaralliseksi hyökkääjille itselleen, johtuu siitä, että nuo kolme hyökkäyskohtaa olivat eri korkeudella – länsi- ja itäpuolella jonkun verran korkeammalla, pohjoispuolella taas joko asema-alueen tasalla tai sitä alempana. Tuleen vastattiin erittäin kiivaasti, etupäässä konekivääreillä, joita vihollisella oli suuri määrä, mutta myöskin kanuunoilla, joista ei vähemmän kuin 15 joutui myöhemmin valtauksessa valkoisten käsiin. Tälläkin kerralla olivat tykkitulen maaleina – kaikki 15 kanuunaa eivät näytä ottaneen osaa ammuntaan – ensi sijassa kirkonkylä ja Mäkrälä, missä tämän päivän pommituksen jälkeen tuskin oli ainoatakaan vahingoittumatonta taloa. Myöskin kirkko, joka oli jo aikaisemmin vahingoittunut, paloi nyt perustuksia myöten. Lähimmäksi tulleita ampumalinjoja vastaan käytti vihollinen sitäpaitsi kartesseja, erittäinkin läntisellä sivustalla, missä nuori metsä paikoin kaatui kuin niittäen konekivääri- ja kartessitulen tieltä.
Vihollisen tykkitulen hävitystä vastaan ei valkoisten ainoa pieni kanuuna voinut saada aikaan mitään mainittavaa. Se talo, missä punaisten esikunta sijaitsi, paloi tosin poroksi mutta ei tykkitulen ansiosta; eräässä koneessa oli käsitelty varomattomasti käsipommeja, niin että tapahtui räjähdys, jolloin muutamat punaiset menettivät henkensä. Monet yritykset päästä aseman luona rautatielle eivät menestyneet, ja yleensäkään ei edellisenä päivänä saavutettua linjaa voitu kuin muutamin paikoin aivan vähäisen siirtää eteenpäin. Huomioon ottaen vaikeat olosuhteet, vihollisen ylivoimainen tuli ja ankara pakkanen, on kuitenkin tunnustettava, että hyökkäysjoukot kestivät kunnialla päivän koetuksen. Lumessa maaten kestivät he taistelussa tunnin toisensa perään, sen iloisen taistelutunnelman elähyttämänä, joka johtui siitä, että tiedettiin vihollisen olevan puolustuskannalla ja sangen tukalassa asemassa. Vasta puoliyön aikaan saivat päivän taisteluista lopen väsyneet miehet palata takaisin, nälkäisinä ja kylmästä kohmettuneina, samalla kun heidän hallussaan olleet linjat miehitettiin harvakseen saatavilla olevalla varamiehistöllä. – Näiden kahden taistelupäivän – maaliskuun 25 ja 26 – tappiot nousivat 22 kaatuneeseen ja 94 haavoittuneeseen.
Ensimmäisinä päivinä Rautua vastaan suoritetuista hyökkäyksistä saadut kokemukset olivat enimmäkseen kielteistä laatua. Vihollinen ei ollut joutunutkaan pakokauhun valtaan, vaan päinvastoin asettunut päättävästi ja tarmokkaasti vastarintaan ilmeisesti luottaen siihen, että Pietarista tulisi apua; tällaisissa olosuhteissa oli mahdotonta saada käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisua aikaan. Joukot eivät riittäneet saartoketjun umpeen vetämiseen sekä samalla torjumaan avustusyrityksiä, ja kun tykistöä puuttui, näyttivät vihollisen asemat mahdottomilta vallata. Vaikka olisi luovuttu aikeesta vallata väkirynnäköllä niitä vihollisen varustuksia, jotka olivat suunnatut itä- ja pohjoispuolella olevaa avointa maastoa vastaan ja keskitetty kaikki voimat hyökkäykseen metsän peittämällä läntisellä sivustalla, täytyi lopputuloksen sittenkin näyttää sangen epävarmalta. Joka tapauksessa puuttui mahdollisuus tehokkaan tykistövalmistuksen suorittamiseen, joka olisi järkyttänyt vihollisen moraalista vastustuskykyä, ja kun lisäksi oltiin tekemisissä kiihkovimmaisen vihollisen kanssa, joka tuskin toivoi osakseen mitään sääliä ja sen vuoksi tulisi taistelemaan epätoivon rohkeudella viimeiseen saakka, ei tosiaankaan ollut olemassa mitään takeita, kuinka tulisi päättymään sellainen verinen ja miesluvun puolesta epätasainen taistelu ahtaalla alueella, johon hyökkäys pakosta johtaisi.”[iii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivu 92
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 93-94
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 96-103
Minä voin olla joidenkin mielestä historiafundamentalisti, tai jotakin muuta – olkoot minusta mitä mieltä hyvänsä.
Minun mielestäni sotahistoriasta pitäisi kirjoittaa tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta.
Sinä päivämääränä, mielellään myös kelloaikana, siinä paikassa, nimetty henkilö tai nimetty joukko, teki sitä ja sitä. Siitä seurasi sitä ja sitä.
Kertoa konkreettinen käsky mikä annettiin ja miten siinä käsketyssä tehtävässä sitten todellisuudessa homma oikein sujuikaan. Oliko käskyssä toivomisen varaa, oliko suorituksessa kiittämistä tai moittimista. Millaista sotasaalista mahdollisesti saatiin, millaiset olivat tappiot. Voitettiinko aluetta vai menetettiinkö aluetta.
Minun mielestäni kuulojuttujen levittäminen tai omien mielipiteiden kertominen ei ole historiankirjoitusta.
Tarkat lähdeviitteet ovat erittäin tärkeä asia. Mistä kirjasta, painovuosi, miltä sivulta, kyseinen tieto on peräisin.
Tämä on minun mielipiteeni, jollakin toisella voi olla asiasta toisenlainen mielipide. Minä kuitenkin kirjoitan sen oman vakaumukseni mukaisesti.