Kyseessä on tietysti vain romaaniin perustuva elokuva, mutta silti omasta puolestani joitakin hajahuomioita katsottuani elokuvan eilen illalla ensimmäisen kerran ja tänä iltana toisen kerran – tehden muistiinpanoja.
Oli hyvä ajatus lisätä elokuvaan katkelmia kotirintamalta – varsinkin Rokan perheen osalta.
Toinen hyvä ajatus oli esittää katkelma Jatkosodan alussa 26.6.1941 Tasavallan presidentti Risto Rytin radiopuheesta. Se puhe on aivan loistava tiivistelmä syystä Jatkosotaan. Minun mielestäni puheen kohdalla olisi kuitenkin pitänyt olla tekstitys: ”Tasavallan presidentti Risto Ryti puhuu 26.6.1941”
Sitten joudun menemään joihinkin kohtiin, jotka olisi pitänyt jättää tekemättä – vaikka on vain romaaniin perustuva elokuva:
1. Lottien häpäisy: esimerkiksi kohdassa 30:40 ”kenttähuora”, jatkoa kohdassa 1:41:07, vielä 2:31:30 ”Ei ole ennenkään sontaa ajettu” (kun Lotta pyysi surkeassa maastossa päästä polkupyöränsä kanssa ajoneuvon kyytiin), elokuvan lopussakin Lotta esitettiin istumassa sääret paljaana. Vielä alkupuolella Lotta tupakoimassa. Minusta tämä kokonaisuus on täysin anteeksiantamatonta ohjaajalle. Lotat tekivät valtavan hienon työn vapaaehtoisesti Suomen hyväksi – karkeasti 200 000 Lottaa minun mielestäni pelastivat urhealla ja uhrautuvalla antaumuksella Suomen itsenäisyyden, mm. vapauttamalla miehiä divisioonittain rintamalle. Usein heidän panoksensa Suomen hyväksi oli erittäin paljon sitäkin suurempi.
2. Kiroilua lisätty aivan kohtuuttomasti sinne sun tänne. Siellä oli todellisuudessa taisteluissa useimmiten sotilailla Jumala mielessä, eikä kiroileminen.
3. Kyseessä on tietysti lähinnä ”taiteellinen vaikutelma”, mutta minun mielestäni Lehdon itsemurhakohtauksesta ei olisi saanut jättää pois Lehdon repliikkiä, joka kuuluu suunnilleen seuraavasti: ”Saatanan vinosilmä, tähtää alemmas.”
—–
Molmbergin versio Tuntemattomasta on täysin ala-arvoinen. Sitä ei olisi mielestäni saanut ollenkaan tehdä. Alkuperäinen Edvin Laineen versio on mielestäni ehdottomasti paras, vaikka tässä Louhimiehen versiossa on paljon hyvääkin.
Eversti Hjalmarson joutui lähtemään Näsijärven itäpuolelta länsipuolelle auttamaan Satakunnan ryhmää (eversti Linder), Viljakkalaan, Kyröskoskelle.
23.3. tapahtui eri rintamilla paljonkin, minä seuraan artikkelissani nyt kuitenkin Hjalmarsonia. Linderin piti päästä eteenpäin katkaistakseen Porin ja Tampereen välisen yhteyden, ettei Porista pääsisi punaisia joukkoja apuun Tampereen punaisille.
Hjalmarsonin marssi Näsijärven ylitse kohti Viljakkalaa.
”Eversti Hjalmarson oli viimeiseen saakka toivonut, että ylipäällikkö, ottaen huomioon osaston ulkonevan aseman, muuttaisi lähtöä Viljakkalaan koskevan päätöksensä. Mutta maaliskuun 22 p:nä aamulla palasi luutnantti Gyllenberg Teiskoon ilmoittaen Orivedeltä puhelimitse turhaan esittäneensä asian yleisesikunnan päällikölle, eikä niin ollen ollut muuta tehtävissä kuin lähteä matkalle Näsijärven yli.
Jo klo 5 ap. kokoontuivat käskyjenhakijat osaston päällikön luo, ja tarpeelliset käskyt saatiin sen vuoksi nopeasti jaetuiksi.
Itäiselle rannalle jätetyt joukot – Heiskasen ja Väinönheimon pataljoonat sekä Leschin patteri – määrättiin majuri Malmbergi komennettaviksi. Ne joutuisivat nyt välittömästi Hämeen ryhmän päällikön alaisiksi.
klo 7 ap. lähti Hjalmarson jäljelläolevien joukkojen kanssa – niitä oli kaikkiaan seitsemän komppaniaa, kaksi tykkiä, lennätinosasto, räjäytyskomennuskunta, kenttäsairaala ja kuormasto – Teiskosta Pengonpohjaa kohden. Samalla jätti kapteeni Petersén osaston palatakseen päämajaan. Ratsumestari Rantzau astui hänen tilalleen esikuntapäälliköksi.
Marssi Näsijärven yli ei suinkaan ollut vaaraton, sillä jää oli jo paikoittain käynyt hauraaksi, mutta turmion uhkaa vähennettiin hajautumalla useihin kolonniin, joiden välille jätettiin pitkät välimatkat. Klo 10,30 ap. saavuttiin Pengonpohjaan.
Tänne oli Ylisen komppanian pääjoukko kokoontunut ja joukoille oli valmistettu ateria. Osaston levätessä ja aterioidessa lähetettiin adjutantti Åström edeltäpäin Viljakkalaan yrittämään päästä yhteyteen eversti Linderin kanssa. Åström ei kuitenkaan ehtinyt ratsastaa pitkälle, ennenkuin jo vihollisen partiot olivat estämässä matkan jatkamista. Hänen täytyi keskeyttää matkansa Koivistossa saamatta tehtäväänsä suoritetuksi.
Hjalmarson lähti Pengonpohjasta, Ylisen komppanian pääosan liityttyä osastoon keskipäivän tienoissa. Pieni osasto jätettiin vartioimaan yhteyslinjaa. Heti Koiviston sivuutettuaan joutui Snellmanin pataljoona, joka marssi etumaisena, taisteluun. Etenemistä päästiin sentään aluksi jatkamaan, sillä vihollinen peräytyi asemasta asemaan ryhtymättä vakavaan vastarintaan. Kun Snellman klo 4 ajoissa pääsi Rantalaan, ei hän enää, vaikka molemmat komppaniat kehittyivät taistelurintamaan, päässyt etenemään. Vihollinen, jolla oli käytettävissään lukuisia konekivääreitä, oli sijoittautunut vahvoihin asemiin Mattilan kahden puolen. Syntyi kiivas taistelu, ja kun pääjoukko kurjalla tiellä oli jäänyt kauas etujoukosta, täytyi Snellmanin piankin poistaa taistelusta pieniä osia komppanioistaan, jotta ei apua odotellessaan jäisi aivan reservittä.
Niin pian kuin olosuhteet sallivat, lähetti Hjalmarson yhden komppanian sekä konekiväärin Hallströmin pataljoonasta Snellmanin tueksi. Tämä tapahtui viime tingassa, sillä punaiset, joita nähtävästi ahdistettiin Ylöjärven tieltä käsin, olivat jo kiertämässä etujoukon vasenta sivustaa. Komppania sijoitettiin se vuoksi etujoukon vasemmalle puolelle, rintama lounaiseen päin. Täten vältettiin välitön vaara, ja taistelu kiteytyi klo 7 ajoissa yhteen paikkaan.
Hallström oli sillävälin etulinjan tueksi miehittänyt harjun Rantalasta itään yhdellä komppanialla ja kahdella konekiväärillä, antaen samalla pataljoonansa suorittaa eteenmarssin tien varrella.
Tilanne tuntui osaston päälliköstä erittäin epäselvältä. Kaikki yritykset päästä suoranaiseen yhteyteen eversti Linderin kanssa olivat epäonnistuneet, ja hänen oli tultava toimeen vain eversti Wetzerin [Hämeen ryhmä – jpu] antamin ohjein. Tämä oli annettu 24 tuntia sitten ja sen mukaan piti Linderin vasemman sivustan olla Viljakkalan luona, missä ohjetta annettaessa ratkaisemattomia taisteluja vielä oli jatkunut. Edettäessä oli lännestä kuulunut taistelunmelskettä, mutta suunnasta ei päästy yksimielisyyteen. Hjalmarson itse arveli melun kuuluvan Viljakkalan pohjoispuolelta Inkulan tienoilta, mutta toiset väittivät sen kuuluvan Kyröskosken taholta. Sen verran voitiin kuitenkin käsittää, ettei valkoisia joukkoja nyt voinut olla Viljakkalassa, koska vihollinen näin asettui osaston tielle.
Tästä päätteli Hjalmarson, ymmärrettävästi kyllä, mutta silti erehtyen, että Linderin joukot oli pakotettu peräytymään viimeisen ohjeen antamisen jälkeen.
Jo tämä vähensi osaston päällikön halua ryhtyä näin myöhään päivällä ratkaisevaan taisteluun taholla, joka lähemmin tutkittaessa ehkä osoittautuisi hyvinkin epäedulliseksi. Sen lisäksi uhkasi Ylöjärveltä, missä vihollisella täytyi otaksua olevan suuria voimia, saartovaara. Tältä suunnalta oli jo uhattu, ja vihollinen saattoi varsin hyvin tuottaa avukseen täydennysmiehistöä. Lisäksi joukotkin alkoivat jo saada kyllikseen päivän rasituksista.
Eversti Hjalmarson päätti kaiken tämän vuoksi koettaa keskeyttää taistelun ja antoi siitä klo 7,30 ip. määräyksensä. Snellmanin oli jäätävä valtaamalleen linjalle varmistukseksi tärkeimpään suuntaan, muitten joukkojen vetäytyessä Koivistoon. Upseeripartioita lähetettiin pohjoiseen johtaville teille ottamaan selkoa tieverkosta ja pyrkiäkseen Linderin kanssa yhteyteen. Ratsumestari Rantzau lähetettiin takaisin Pengonpohjaan yrittämään yhteyttä päämajan kanssa ja vihdoinkin saamaan selkoa tilanteesta. Hjalmarson otti huomioon, että seuraavana päivänä mahdollisesti olisi peräydyttävä pohjoisemmille teille, jotta päästäisiin yhteyteen Linderin kanssa.
Irroittautuminen vihollisesta ja majoittuminen ei kuitenkaan sujunut laskelmien mukaisesti. Sekä Snellman että Hallström olivat siksi tiukalla, ettei heitä ilman muuta voitu poistaa taistelusta. Kummastakin pataljoonankomentajasta näytti sitäpaitsi liian vaaralliselta jättää uupunutta etujoukkoa yksin vastustamaan vihollista, joka koko ajan oli osoittanut mitä suurinta aktiivisuutta ja jonka tuli koko ajan oli ollut ylivoimaista. Kun Hallström lisäksi oli vakuutettu siitä, että päivällä todettu taistelun ryske oli kuulunut Kyröskoskelta, päätti hän omalla vastuullaan jäädä paikalleen liittyneenä Snellmaniin, semminkin kun katsoi, että osaston olisi seuraavana päivänä jatkettava seuraamaansa suuntaan. Jo tulessa oleva komppania sai jäädä taistelulinjalle; muu osa sijoitettiin Rantalan itäpuolelle.
Ammunta jatkui kiihkeänä suurimman osan yötä. Mitään sanottavaa vahinkoa se tosin ei aikaansaanut, mutta joukoissa vallitsi hermostunut jännittyneisyys, eivätkä toisessakaan linjassa olevat komppaniat saaneet levätä. Lopulta, klo 2 seuduissa, taukosi taistelu ja pataljoonankomentajat saattoivat vuorottelemalla vetää taistelulinjoista pois osia komppanioista.
Vihollinen paiskataan takaisin ja Viljakkala vallataan (23. III)
Ne osaston joukot, jotka eivät olleet joutuneet mukaan taisteluun, oli jotenkuten majoitettu Koivistoon ja sen ympäristöllä oleviin taloihin. Ne pääsivät myöhään levolle ja saivat nousta jo varhain jalkeille. Eversti Hjalmarson, joka yhä edelleen kuvitteli Satakunnan ryhmän taistelevan hyvän matkan päässä pohjoiseen Viljakkalasta ja joka katsoi osaston joutuneen vaaralliseen umpikujaan, antoi klo 5 ap. käskyn palata Pengonpohjaa kohden.
Tämän käskyn täyttäminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Taistelu Rantalassa oli aamulla uudelleen kiihtynyt ja Hallström ilmoitti, että hän oli jälleen katsonut tarpeen vaatimaksi asettaa yhden komppanioistaan Snellmania tukemaan. Osaston päällikkö oli kylläkin tyytymätön tällaiseen itsevaltaisuuteen, mutta kun Rantzau vähän ennen klo 6 ap. palasi tuoden ohjeen ja määräyksiä, osoittautui, että Hallström oli ollut oikeassa. Esikuntapäällikön oli onnistunut päästä puhelinyhteyteen päämajan operatiivisen osaston kanssa, ja nyt hän toi mukanaan ohjeen, jonka eversti Linder oli pyytänyt toimittamaan perille. Satakunnan ryhmän päällikkö oli anonut, että Hjalmarsonille annettaisiin käsky vallata Viljakkala tunkeutuakseen sieltä edelleen Kyröskoskelle. Itse hän aikoi samalla työntyä tätä seutua kohti luoteesta käsin. Oli siis ilmeistä, että Linderin joukot olivat Kyrösjärven länsipuolella ja että Hjalmarsonin ensi tehtävä oli Viljakkalan valtaaminen.
Tästä aiheutuvat uudet määräykset annettiin nyt nopeasti. Patteri liittyi tuotapikaa taisteluun ja kuormastokolonnat käännettiin Ylisen ja Pelanderin komppaniain turvissa sekä jätettiin Koivistoon. Heti sen jälkeen sai Hallström käskyn kahdella vielä käyttämättömällä komppanialla lähteä hyökkäämään Viljakkalaan Mattilan pohjoispuolella olevan lahden yli.
Sillävälin kuin Hallström sijoitti Rannanjärven ja Pollarin komppaniat metsäiselle niemelle Mattilan pohjoispuolelle, asettui tykistö Rantalaan avaten tulen vihollisen tienhaarassa olevia ampumalinjoja vastaan. Tulen vaikutus oli tehokas ja punaiset alkoivat peräytyä. Osaston päällikön käskystä lähetti Hallström silloin kummankin aiemmin taisteluun panemansa komppanian hyökkäämään. Tykki- ja konekivääritulen suojassa edistyi hyökkäys nopeasti. Komppania Dahlman pääsi vaikeuksitta tienhaaraan ja vihollinen pakeni kirkonkylää kohden.
Punaiset eivät kuitenkaan ilman muuta hellittäneet otettaan, vaan asettuivat kerran toisensa jälkeen sopiviin leikkauksiin. Mainiossa yhteistoiminnassa tykistön ja Mattilasta pohjoiseen sijoitettujen konekiväärien kanssa tunkeutuivat nyt Dahlmanin ja Ahtiaisen komppaniat eteenpäin pitkin maantietä ja siitä vasemmalle. Niitä seurasi yksi Kauppisen konekiväärijoukkueista, joka täyttä vauhtia eteni tietä myöten. Lopulta määräsi Hallström myöskin Rannanjärven ja Pollarin liikkeelle niemestä, suoraan jään yli kirkkoa kohden.
Urhoollinen Virtain pataljoona eteni kuin harjoituskentällä, kokeneen komentajansa suureksi tyydytykseksi ja ihastukseksi. Tämä oli pataljoonan uljain taistelu vapaussodan aikana. Kirkonkylän eteläpuolella pysähtyi vihollinen viimeisen kerran, eikä etumaisena oleva Dahlman voinut tunkeutua edemmäksi. Silloin lähetettiin Ahtiaisen komppania rynnäkköön ja yhdellä ainoalla reippaalla otteella vallattiin vihollisen asema kylän syrjässä pistimin ja käsikranaatein. Yksi konekivääri saatiin saaliiksi ja vihollinen viskattiin suuria tappioita kärsittyään suinpäin länttä kohti. Tämä tapahtui n. klo ½ 12 aikaan.
Juuri ennen tätä viimeistä menestyksellistä hyökkäystä oli Hjalmarson saanut ensimmäisen tiedotuksen suoraan Satakunnan ryhmän päälliköltä. Se sisälsi selonteon tilanteesta Kyrösjärvestä länteen olevalla alueella sekä käskyn vallata Viljakkala ja sen jälkeen aikaansaada yhteys Osaran kautta.
Kun siis Hjalmarson tästä alkaen oli välittömästi Satakunnan ryhmän alainen, kerromme seuraavassa hänen osastonsa vaiheista Satakunnan ryhmän toiminnan yhteydessä.”[i]
Satakunnan ryhmän toimintaosuudesta: Viljakkalan seutu puhdistetaan.
”Tilanne Kyrösjärven itäpuolella oli nimittäin kaikkea muuta kuin selvä Hallströmin komppanian hyökätessä Viljakkalaan.
Punaiset joukot, jotka oli voitu arvioida 700 mieheksi lukuisine konekivääreineen tyhjensivät tosin itse kirkonkylän, mutta jäivät sen ympäristöille. Vaikka Hjalmarson heti valloitettuun kylään saavuttuaan oli vetänyt sinne tykistön, pataljoona Snellmanin ja kuormastokolonnansa, sekä alkanut järjestellä majoitusta, viipyi sentähden vielä monta tuntia, ennenkuin taistelu taukosi. Osa Snellmanin pataljoonaa lähetettiin pohjoiseen päin puhdistamaan Inkulaa, ja suurin osa pataljoona Hallströmiä oli pantava uudelleen hyökkäämään länteen- ja etelään päin tarkoituksenaan karkoittaa vihollisen voimat Kyrösjärven itärannan metsämaastosta. Vielä kun vahdit oli järjestetty, jatkui ammunta. Se seikka, että suhteellisen voimakkaita vihollisvoimia oli jäänyt Linderin päävoimien ja Hjalmarsonin osaston väliin, sekä samana päivänä vallinnut hirmumyrskyn voimainen kaakkoistuuli selittävät sen tosiseikan, että niin hyvin Linder kuin Hjalmarsonkin olivat aina iltaan asti suurin piirtein katsoen epätietoisia tilanteesta toistensa rintamalohkoissa.
Vastarinta Kyröskoskella murretaan.
5 ajoissa ip. alkoi [kapteeni – jpu] Pellin hyökkäys Järvenkylän järven eteläpuolella ilmetä kiivaasti yltyvänä ammuntana ja selvästi huomattavana levottomuutena vihollisen asemissa Nuutista lounaiseen.
Ryhmän päällikkö [eversti Linder – jpu] asetti silloin Oulun pataljoonan, paitsi yhtä komppaniaa, majuri von Gerichin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen vallata vihollisen asemat Nuutin kukkulalla. Hyvin valmistettuna ammunnalla vallitsevalta Mannamäen kukkulalta ja Turun pataljoonan reippaasti suorittamana saavutti tämä hyökkäys välittömän menestyksen.
Sillä välin Pell oli joutunut vakavaan ja tappioita tuottavaan taisteluun kyeten vain askel askeleelta taistellen etenemään. Mutta hänen kaarrostamisensa alkoi pian tehota, ja niinpä von Gerichin voimakkaan krenatöörikomppaniojen vahvistaman rintamahyökkäyksen painostuksen alaisena vihollinen tungettiin hitaasti mutta varmasti takaisin. Yltyvässä pimeydessä syntyi paikotellen erehdyksiä, niin että valkoisten eri taisteluryhmät ampuivat toisiaan, mistä aiheutui pysähdyksiä. Kun erehdys – joka kaikeksi onneksi ei vaatinut suurempia tappioita – oli korjattu, jatkui hyökkäys edelleen. Viimeisen vastarintayrityksen jälkeen, mikä tapahtui itse Kyröskoskella, pakotettiin vihollinen Turun- ja Oulunpataljoonien yhtyneillä hyökkäyksillä peräytymään. 1 ajoissa yöllä oli Kyröskoski valkeitten joukkojen hallussa.
Hyökkäyksen onnellisesti kehityttyä oli eversti Linder, saadakseen Hjalmarsonin yhteistoimintaan, määrännyt tämän jatkamaan hyökkäystään etelään ja silloin ensi sijassa valtaamaan Särkän. Tämä määräys saavutti Hjalmarsonin vasta klo 8 illalla, eikä kernaasti voinut aiheuttaa joukkojen hälyyttämistä öiseen marssiin. Ne olivat sillä haavaa juuri asettuneet levolle uudistuneen taistelukohtauksen jälkeen. 7 ajoissa oli nimittäin pari sataa punakaartilaista hyökännyt etuvartioiden kimppuun päätien varrella, ja vasta kun kaksi Hallströmin komppaniaa oli asetettu niitä vastaan, oli ne voitu karkoittaa.
Kun eversti Linder maaliskuun 24 p:nä voi luoda yleissilmäyksen tilanteeseen, kävi ilmi, että oli saavutettu todella huomattava menestys. Vihollinen oli, lukuunottamatta hajallisia partioita, jotka siellä täällä ryhtyivät vastarintaan, täydelleen tyhjentänyt koko Kyrösjärven seudun, ja pian tiedotettiin myöskin Hämeenkyrön olevan vapaan. Kaikesta päättäen oli peräytyminen tapahtunut täyden pakokauhun vallassa. Punaisten veriset tappiot olivat hyvin vakavia. Joskin heidän oli onnistunut pelastaa tykistönsä, olivat toiselta puolen melkein kaikki heidän konekiväärinsä, kaikkiaan 11 kappaletta, joutuneet valkoisten haltuun. Muutenkin saatiin kokoon suuri saalis. Oikea katastrofi oli kohdannut noin 3000 miehen vahvuisen voiman, joka oli saanut tehtäväkseen suojella Tampereen länsisivua. Tie Porinradalle ja Tampereelle näytti olevan avoinna.”[ii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 312-313
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 303-307
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 311-313
Wilkmanin hyökkäys Kangasala-Luopioisten linjalle, Vääksyn taistelu.
”Saamansa tehtävän mukaisesti ja päivän kuluessa suoritettujen liikkeiden perusteella päätti eversti Wilkman 21 p:n illalla hyökätä seuraavana aamuna Vääksyn kannaksella olevaa vihollisasemaa vastaan ja valloittaa Kangasalan ja sen monilukuiset tienristeykset.
Ollen epätietoisena Tervaniemellä vallitsevasta tilanteesta – siellä käydyn taistelun odottamattoman onnekkaasta päätöksestä tuli tiedotus vasta yöllä – voi ryhmän päällikkö tämäniltaisessa taistelukäskyssään kuitenkin ainoastaan lyhyesti selostaa asemaa ja aikeitaan sekä määrätä lähtöajat ja käskyjen toimittamisen. Joukkojen tuli olla marssivalmiit majoituspaikoillaan klo 9 ap. ja käskynsaajien saapua esikuntamajaan Pispalaan klo 8 ap.
Kun aamulla sitten kokoonnuttiin esikuntaan vastaanottamaan toimintakäskyt, oli jo ennätetty saada täysi varmuus Ahrenbergin osaston asemasta. Koska Ahrenberg oli Tervaniemen taistelusta tiedottaessaan maininnut vihollisen perääntyneen Sahalahdelle, oli välttämätöntä, että Vääksyyn hyökättäessä pidettiin tätäkin suuntaa silmällä. Otettaessa huomioon Vääksyn puolustusaseman luonnollinen vahvuus ei voitu olettaakaan, että sen läpi päästäisiin murtautumaan pelkällä rintamahyökkäyksellä. kaartoliikettä tuli sen vuoksi yrittää. Vihollisen edullinen tykistöasema Kangasalan Kirkolla, josta voitiin ampua miltei suoraa sivustatulta, pakotti samanaikaisesti valmistelemaan hyökkäystä huolellisella tykistötulella, ennenkuin jalkaväki pantiin ryntäämään. Näihin näkökantoihin pohjautui siis alkavan päivän taistelukäsky, joka annettiin Pispalassa kohta klo 8 ap. jälkeen. Se kuului seuraavasti:
Minun komentooni kuuluvat joukot etenevät tänään valtaamaan Kangasalan kirkon-Vääksyn-Leipin välisen maaston.
Seinäjoen pataljoona ja 2. patteri pysyvät majuri Aminoffin johdolla nykyisissä asemissaan tunnustellen edelleen vihollisen vahvuutta ja sen konekiväärien asemapaikkoja, joista heti selon saatua on tiedotettava haupitsidivisionalle [Wegeliuksen patteri].
Haupitsidivisiona käy heti asemaan vaimentaakseen tulellaan Kangasalan kirkon seudulle sijoitetun vihollistykistön sekä pakottaakseen Vihtiälässä olevan jalkaväen peräytymään.
Wingen pataljoona ryhmitetään salaa maantien eteläpuolelle Suomatkan kohdalle.
Wilkmanin pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Vahterpään-Kerppolan kautta sekä jäiden yli 3 km Heponiemen eteläpuolella olevaan tienhaaraan, tiedustellen seutua Heponiemen, Pälkäneen ja Kuhmalahden suuntaan sekä ollen valmiit etenemään Roineen poikki Tiihalaan.
Vaasan pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Pispalan-Tohkalan linjalta Sahalahden kautta Pakkalan tienhaaraan ratsumestari von Bornstedtin antamien lähempien määräysten mukaisesti.
Eskadroonan loppuosa tiedustelee alkaen klo 10 ap. Mutikosta lähtien Kangasalan kirkon pohjoispuolella olevaa maastoa sekä ylläpitää yhteyttä eversti Wetzerin läntisen kolonnan kanssa.
Sairaat ja haavoittuneet lähetetään Orivedelle, missä sijaitsee sairasjuna tai muunlainen etappisairaala.
Minä oleskelen alkaen klo 10 ap. Suomatkan kohdalla olevalla maantiellä.
Wilkman, osaston päällikkö.
Grafström.
– – [jätin välistä kappaleen pois – jpu]
Taistelu tuli siten saamaan täysin normaalin ja suunnitelman mukaisen kulun. Ensin kehittäytyi Aminoffin johtama vanha etujoukko ketjuun ja karkoitti lyhyen taistelun jälkeen vihollisen heikot vartio-osastot Vihtiälästä ja Vääksystä. Sen jälkeen kävi Palmen patteri tuliasemaan Vihtiälän talon pohjoispuolelle ja aloitti ampumisen puolustajan jalkaväkeä vastaan, samalla kuin Seinäjoen pataljoona ryhmitettiin hyökkäämään saman talon koillissivulla olevaan metsänreunaan. Samaan aikaan oli Hamiltonin ankarasti ponnistellen onnistunut saada puolet haupitsipatteria asemaan Suomatkan seudulle. Kapteeni Nordenfeltin johtaman tarmokkaan tiedustelun avulla – hän nelisti Vesijärven jäitten yli suoraan Kangasalan kirkonkylään – päästiin piankin selville kirkolle sijoitetun vihollistykistön asemasta, ja haupitsit voivat sitten kohta ruveta purkamaan tehokasta tulta pakottaakseen vihollisen tulikidat vaikenemaan. Kun tämä ensimmäinen tehtävä oli parituntisen taistelun jälkeen saatu ratkaistuksi – punainen patteri taukosi ampumasta ja vetäytyi taaksepäin – suunnattiin myöskin haupitsien tuli kannasta puolustavaa jalkaväkeä kohti. Samassa yhteydessä komennettiin myös Wingen pataljoona etenemään, ja sen ryhmityttyä Vihtiälän talon molemmille puolille pantiin jalkaväki hyökkäämään. Tykistön pitäessä vastustajaa aloillaan pääsivät ampumaketjut etenemään komeasti niinkuin harjoituskentällä vaihtelevin rynnäkkösyöksyin. Niiden kintereillä seurasi tiukasti Palmen patteri, joka siirtyi tykki tykiltä asemasta toiseen. Pianpa olivat molemmat pataljoonat päässeet purolle saakka. Punaiset eivät silloin jääneet enää odottelemaan rynnäkköä, vaan suoriutuivat kiireen vilkkaa pakoon osittain kirkonkylään, osittain Jokioisten kautta suoraan etelään. Kerroksittain järjestettyihin vihollisen puolustusasemiin jäi jäljelle kasoittain kaatuneita. Winge oli tuottanut rekensä rintamalle – hänen pataljoonallaan oli näitä ajoneuvoja edelleenkin puolta miehistöä varten – ja antoi karauttaa täyttä nelistä harjua pitkin kirkonkylään toivoen siellä tavoittavansa pakenijat, mutta turhaan. Kylä oli tyhjillään ja ainoa saalis oli kenttäkeittiö ja siinä poriseva hernerokka. Klo puoli 4 ip. oli Kangasalan kirkonkylä sitten kokonaisuudessaan Wilkmanin ryhmän hallussa, joka oli hyökkäyksessä kärsinyt vain aivan lievää mieshukkaa.
Molemmat erikseen lähetetyt pataljoonat eivät yhdyttäneet vihollisia missään. Punaisia joukkoja oli aamulla ollut Sahalahdella, mutta ne olivat lähteneet pakosalle Vaasan pataljoonan lähestyessä. Klo 1 ip. saapuivat vaasalaiset Pekkalaan, lepäilivät siellä klo puoli 4 ip. ja jatkoivat sitten matkaa Monikkalan tienoille, minne myöhään illalla yövyttiin. Ratsumestari Wilkmanin pataljoona kerkisi Heponiemeen klo puoli 2 ip. ja rupesi sieltä käsin tunnustelemaan seutua Pälkäneelle ja Tiihalaan päin. On mahdollista, että tämän pataljoonan eteneminen punaisten oikeaa siipeä vastaan joudutti näitä päästämään Vääksyn aseman käsistään. Varsinaiseen taisteluun ei pataljoona joutunut ottamaan osaa, ja se majoitettiin yöksi Heponiemeen.
Muut osat Wilkmanin ryhmästä leiriytyivät taistelun jälkeen Vääksyn kannaksen-Kangasalan kirkonkylän-Liuksialan-Joutsiniemen väliselle alueelle; Wingen pataljoona työnnettiin Ohtolaan saakka toimittamaan etuvartiopalvelusta Lempäälän suuntaan.
Luopioinen miehitetään.
Ahrenbergin osasto jatkoi tänä päivänä etenemistään ja pääsi iltapäivällä Luopioisiin kohtaamatta matkalla ollenkaan vihollisia. Paikkakuntalaisten kertoman mukaan olivat punaiset jo edellisenä yönä päätäpahkaisessa paossa hajonneet pitkin teitä ja tiukanneet itselleen vereksiä hevosia päästäkseen livistämään vieläkin joutuisammin. Luopioisten halki he olivat laskettaneet kertaakaan pysähtymättä. Kalmin osaston taholla ei ollut tapahtunut mainittavia. Osaston selkäpuolella siirrettiin päivän kuluessa Längelmäeltä Linsénin reservipataljoona ja luutnantti Bromanin komppaniat, edellinen Pohjaan, jälkimmäinen Orivedelle. Nämä joukot olivat kapteeni Ingelbergin toimesta saaneet edellisinä päivinä tarvitsemansa kuormaston, ja muussakin suhteessa oli niiden taisteluarvoa lisätty harjoituksilla, uudestijärjestelyillä ja varusteiden parannuksilla.”[i]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 293-298
Eversti Hjalmarsonin joukot etenevät Sorilaan – pettymys kun ei saanut jatkaa eteenpäin, vaikka tie Tampereelle tuntui olevan auki.
”Maaliskuun 21 p:nä oli Hjalmarsonin tehtävänä vallata sillat Kämmenniemen ja Värmälän luona. Mitään muita määräyksiä ei hän vielä 20 p:n iltana ollut saanut, ja kaikesta päättäen ei eversti Wetzerin määräys Nurmin valtaamisesta ylipäänsä koskaan tullut perille.
Tampereelta tulleiden pakolaisten kautta oli Hjalmason 20 p:n iltana saanut varsin selvän käsityksen siellä vallitsevista olosuhteista, ja osastossa oli pyritty lisäämään vastustajan leirissä vallitsevaa hermostuneisuutta puolittain leikillä sytyttämällä suuria tulia Näsijärven jäälle Teiskosta lounaaseen. Näiden toimenpiteiden kautta myös todella eneni jo ennestäänkin ankara levottomuus kaupungissa.
Maaliskuun 21 p:ksi annetut määräykset tähtäsivät Kämmenniemen ja Värmälän kannaksien valtaamisen, jotka saapuneiden tiedotusten mukaan olivat vihollisten miehittämät. Sen oli määrä tapahtua Heiskasen pataljoonan Kämmennientä vastaan kohdistuvan yöllisen hyökkäyksen kautta; muiden joukkojen oli oltava valmiina tukemaan tätä hyökkäystä.
Jo ennenkuin hyökkäys vielä oli alkanut, saatiin kuitenkin klo 2 ap. tieto, että vihollinen oli luopunut Kämmenniemestä ja peräytynyt. Odottamatta määräystä etenivät tällöin sekä Hallström että Heiskanen. Edellinen miehitti taistelutta Kämmenniemen jälkimmäisen jatkaessa matkaa ja vähäpätöisen laukausten vaihdon jälkeen miehittäessä Värmälän.
Saatuaan tästä tiedon lähti Hjalmarson tykistön upseerien ja tiedusteluhenkilökunnan seuraamana aikaisin aamulla Värmälään ja antoi siellä Heiskaselle määräyksen lähettää osaston valtaamaan Nurmin tärkeän tienhaaran. Mukana seurasi tykistöupseeripartio tarkoituksenaan tutkia, mitä mahdollisuuksia olisi Hirviniemen seudulta ampua Tamperetta.
Samalla kun muut joukot jo aikaisin illalla majoittuivat vasta vallatulle seudulle, lähetettiin näin ollen Vöyrin pataljoonasta kaksi komppaniaa jääkäriluutnantti Petreliuksen johdolla Nurmia kohti. Tätä joukkoa seurasi haupitsipatterin päällikkö jääkärikapteeni Lesch.
Kohtaamatta ainoatakaan vihollista saapui Petrelius 2 aikaan Sorilaan. Lähestyttäessä tätä kylää joutuivat hänen varmistusosastonsa venäläisen jalkaväen tulen alaisiksi. Sinne oli juuri Tampereelta saapunut komppania ryssiä turvaamaan Teiskon suuntaa, ja se ei vielä ollut ennättänyt järjestäytyä. Pikaisesti kehitti komppaniansa jääkäriluutnantti Kohonen ja hänen asiaan reippaasti tarttuessa paiskattiin vihollinen lähitaloista takaisin. Kun myöskin Holmqvistin komppania oli kehittäytynyt ja taistelua jatkunut muutamia tunteja, hellitti vihollinen otteensa ja peräytyi Nurmia kohden. Petrelius ei ajanut takaa, vaan sijoitti joukkonsa Sorilaan, missä venäläisten kokoomat elintarvikevarastot joutuivat hänen käsiinsä. Taistelun aiheuttamat tappiot olivat vähäiset; haavoittuneiden joukossa oli kapteeni Lesch.
[Osaston pitää muuttaa suuntaa – pettymys – väliotsikko – jpu]
Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli asemassa osaston esikunnassa Teiskossa kuitenkin tapahtunut huomattava muutos. Sinne oli saatu suotuisia tietoja Näsijärven läntiseltä rannalta, missä Ylisen komppania oli karkoittaen tiehensä verrattain voimakkaita vihollisjoukkoja päässyt Pengonpohjaan ja kärsimättömänä odotettiin määräystä marssia Tamperetta kohti, minne tie näytti olevan avoinna. Silloin saapui sen sijasta klo 2 ip. eversti Wetzerin aamulla aikaisin lähettämä käsky marssia kohti Viljakkalaa ja lähettää Vöyrin koulu takaisin.
Helppo on käsittää, että tämä käsky otettiin vastaan varsin sekavin tuntein sekä päällystön että miehistön taholla. Sen, jonka tarkattavana oli yksinomaan vain paikallinen asema, oli vaikea ymmärtää, mihin perustui päätös, johonka näytti sisältyvän jo käsin kosketeltavasta päämäärästä luopuminen. Näin oli laita erittäinkin Vöyrin pataljoonan. Sen riveissä ei nyt ollut huomattavissa jälkiäkään Kurun päivien väsymyksestä ja alakuloisuudesta, tiedettiin, että osasto oli Tampereen suunnalla ensimmäisenä, ja vallitsevana oli voitonvarman päättäväisyyden tunnelma. Pettymys oli se vuoksi suuri, kun saatiin tietää, että rintamapalvelus vaihtuisi koulunpenkkiin. Hjalmarsonin osasto ei voinut olla uskomatta, että päätös osaston siirtämisestä Näsijärven läntiselle puolelle perustui riittämättömään tietoon todellisesta asemasta näillä seuduilla, ja niinpä osaston päällikkö, ryhdyttyään kaikkiin välttämättömiin valmistelutoimiin voidakseen joka tapauksessa noudattaa vastaan ottamaansa käskyä, lähetti illalla adjutantti luutnantti Gyllenbergin Orivedelle selvittämään johdolle todellista asemaa ja koettamaan saada muutosta aikaan. Joka tapauksessa oli Gyllenbergin otettava tarkemmat tiedot eversti Linderin joukoista, joista siihen asti saadut tiedot näyttivät olevan liian horjuvia pantavaksi seuraavan päivän sotaliikkeiden perustaksi.
Odotellessaan vastausta näihin esityksiinsä antoi Hjalmarson vain valmiusmääräyksen joukoilleen. Niiden oli oltava marssivalmiina majapaikoissaan klo 5 ap. Minne sitten oli suunnattava kulku, oli vielä epävarmaa.
Myöhään illalla saapuivat Orivedeltä Väinönheimon pataljoona ja Snellmanin jääkäripuolipatteri vaivaloisen marssin jälkeen metsä- ja talviteitä. Patteri oli viimeksi kuluneiden 36 tunnin kuluessa katkaissut taivalta pyörein luvuin 90 km, suoritus, joka puhuu puolestansa.”[i]
Tykistön ammuspula karjuva
Jo Vapaussodassa oli valtava pula tykistön ammuksista – kuten sittemmin Talvisodassa. Ryssä hyökkäsi Karjalassa ja Tampereen vapautustaisteluihinkin olisi tarvittu ammuksia.
”Suuremman huomion vaativat Savosta ja Karjalasta tulleet tiedot. Ne eivät olleet ilahduttavia. Vihollinen kävi ilmeisellä tarmolla hyökkäykseen majuri Sihvon koko rintamalla [Karjala – jpu], ja vahvoja joukkoja tiedotettiin koottavan erikoisesti Savon ryhmän oikeata siipeä vastaan. Savossa oli yritys Heinolan kirkonkylää vastaan epäonnistunut ja Kalkkinen täytynyt luovuttaa. Molempien ryhmien päälliköt ilmoittivat ampumatarpeita puuttuvan; tämä puute oli Karjalan tykistössä täydellinen. Sihvo sanoi, ettei hän voi enää vastata rintamastaan, jos ei lisävoimia ja ampumatarpeita asetettaisi hänen käytettäväkseen.”[ii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 268-271
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 263
Punakaartilaiset raiskasivat ja murhasivat 100 vuotta sitten.
Joukko nuoria yritti paeta punakaartien hirmutekoja kapinallisten hallussa olevalta alueelta Suomen hallituksen valvomalle alueelle. He jäivät pakoreissullaan kiinni.
Joukossa olleet kaksi nuorta naista raiskattiin, kidutettiin ja murhattiin punakaartilaisten toimesta. Kahdeksan miestä kidutettiin ja murhattiin samoin punakaartilaisten toimesta. Jostakin syystä punakaartilaiset jakoivat vangit kahteen ryhmään, joista kaksi murhattiin 20.3.1918 ja loput kahdeksan 21.3.1918.
Nämä rikokset on kuvattu erittäin tarkasti kahdeksalla kirjan sivulla viitetietoineen. On kerrottu niin murhamiesten kuin murhattujen nimet ja samoin punapäällikön nimi, joka käski tappaa vangit.
Siis kylmiä faktoja, eikä kuten punaisten kertomat sepitykset.
”Takaa-ajajistaan tietämättä he ajoivat Savitaipaletta kohti. Ylitettyään Lennusjärven he tulivat Kaulion kylään, jossa väijyksiin asettuneet punaiset vangitsivat heidät ja veivät heidät Taavettin asemalle punakaartin esikunnan kuulusteltaviksi. Kuulustelun jälkeen punakaartilaiset ottivat heidän rahansa ja kellonsa ja kertoivat, että heidät viedään Savitaipaleelle. He telkesivät vankinsa kylmään rautatievaunuun odottamaan kuljetusta. Heille ei kerrottu, että punakaartin esikunta oli määrännyt heidät murhattavaksi matkalla.”[ii]
Väinö Uski oli kehunut, että ”hän yhdessä useamman muun punakaartilaisen kanssa oli kuljettanut yllämainitussa joukkueessa olleen Neiti Helmi Husgafvelin erääseen lehmäläävään, jossa olivat hänet raiskanneet ja kuumilla raudoilla polttaneet sekä sitten kiduttamalla tappaneet.”[iii]
——
[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 116
[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 110-111
[iii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 114
Hjalmarson valtaa Muroleen ja jatkaa matkaansa Pohjaan.
Edellisenä päivänä Hjalmarson oli lepuuttanut joukkojaan vastoin käskyä ja valmistautunut tukemaan hyökkäystään tykistöllä. Niinpä 19.3.1918 hän sitten menestyksellisesti tykistön tukemana valtasi Muroleen ja aloitti marssin Pohjaa vastaan. Pekkalassa Hjalmarson sai yhteyden Walleniuksen joukkojen kanssa ja Pohjassa Wallenius ja Hjalmarson tapasivat toisensa.[i]
Korkeakosken valtaus
Eversti Forsell eteni Korkeakoskelle rataa pitkin pohjoisesta, Ekström koukkasi lännen kautta ja Stjernscantz idän kautta. Lindhin eskadroona oli marssinut läpi yön Kavalasta ja lähti koukkaamaan idän kautta vieläkin kauemmas eteläpuolelle Korkeakoskea toivoen katkaisevansa vihollisen pakenemistien Korkeakoskelta.
Taistelussa Suomen armeijan joukot kärsivät kymmenkunnan miehen tappiot. Korkeakosken asemaa ympäröivältä alueelta laskettiin noin 70 kaatunutta vihollista, ja saaliiksi saatiin yksi konekivääri, kuusi etuvaunua, muutamia keittiövaunuja ja kymmenkunta hevosta. Vihollisen jälkijoukko oli täydellisesti hajotettu.[ii]
Kai Donner, et al- Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 201
Väinönheimo jatkoi etelään
”Väinönheimo sai etelään päin rynnätessään tiedon joukkoihinsa kuuluvalta, hiihtäjien seuraamalta ratsupartiolta, että vihollisosasto, joka arvioitiin noin 200 mieheksi ja jolla oli neljä konekivääriä, oli miehittänyt vahvan aseman Hirsilän pysäkille vievän sivutien varrella. Täällä kohtasi myöskin jalkaväen kärki eteenpäin marssiessaan tulta.
Kolonnan pysähdyttyä ja tiedusteltua ryhdyttiin klo 3 ajoissa ip. kaksinkertaiseen saartohyökkäykseen vihollisen asemaa vastaan. 6. komppanian joukkueen – vanhan kärjen – vahvistettuna jääkäriluutnantti Vähäpassin kolmella konekiväärillä pitäessä vihollista alhaalla rintamansuuntaisella tulella lähetettiin jääkäri Vuorisalo 6. komppanian jäännöksen kanssa maantien itäpuolitse järven rantaa myöten, missä muuan polveke teki salaisen siirtymisen mahdolliseksi, hyökkäämään vihollisen oikeaa sivustaa vastaan. Itse lähti kolonnan päällikkö 4. komppanian kanssa peitetyn maaston kautta tien länsipuolitse kiertämään vihollisen läntistä siipeä. Nämä liikkeet, jotka tehtiin suurella varovaisuudella ja jotka syvässä lumessa veivät huomattavasti aikaa, menestyivät kuitenkin täydellisesti. Molemmat saartavat ryhmät kävivät vähän jälkeen klo 5 ip. samanaikaisesti rynnäkköön, jolloin vihollinen lyötiin täydellisesti. Noin 30 miestä kaatui ja 70 vankia otettiin. Runsas saalis, jossa m.m. oli 2 konekivääriä, 10 hevosta, ambulanssivaunuja ja paljon kuormastoajoneuvoja, joutui voittajien haltuun. Väinönheimon omat tappiot olivat sangen pienet; ne laskettiin 1 kaatuneeksi ja 3 haavoittuneeksi.
Lyödyn vihollisjoukon jätteet pakenivat eteläiseen ja lounaiseen suuntaan.”[iii]
Ekström eteni länteen Ruovedelle päin
”Ekström oli sillä välin edennyt molempine komppanioineen Ruovedelle johtavaa tietä myöten. Jonkun matkaa kuljettuaan tapasi hän lännestä päin tulevan reen. Se pysäytettiin ja matkustajat, jotka havaittiin punaisiksi, otettiin vangiksi. Niiden joukossa oli m.m. muuan punaisten päällikkö, joka omien sanojensa mukaan oli matkalla Hyytiälästä hankkimaan vahvennusjoukkoja. Todellisuudessa lienee hän ollut pakomatkalla. Hänet pakotettiin nyt olemaan oppaana. Metsäkoululle johtavan poikkitien luona asetti Ekström joukkonsa väijytykseen. Hyytiälässä oli tuli nimittäin lakannut, ja oli odotettavissa, että vihollinen peräytyisi tätä tietä.
Ei kulunutkaan kauan, ennenkuin noin 150-miehinen joukko näyttäytyi tiellä. Sitä vaadittiin pysähtymään, ja Ekström meni tulkki mukanaan kohtaamaan vihollista, aikoen pakottaa osaston antautumaan. Silloin ammuttiin kuitenkin punaisten puolelta laukaus, ja tämä aiheutti sen, että Ekströmin ampumalinja avasi tulen. Tällöin kaatui suuri joukko punaisia, minkä jälkeen loput otettiin vangeiksi; yksi konekivääri vallattiin. Kun oli saavutettu yhteys Peltokankaan kanssa, joka oli asettunut Hyytiälään, palasi Ekström Korkeakoskelle. Paluumatkalla otettiin vankeja lisää, niin että niiden lukumäärä nousi 140. Joukko saapui Korkeakoskelle vasta klo 8 ajoissa illalla.”[iv]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 196-198
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 198-203
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 204-205
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 205
Hetkenä, jolloin Suomi pitkän, vaikean taistelun jälkeen on täysin riippumattomana valtakuntana ja ulkovaltojen tunnustamana astunut vapaitten valtioitten joukkoon, on Suomen vasta saavutettu itsenäisyys laajan valtiopetosyrityksen kautta joutunut mitä uhkaavimman vaaran alaiseksi.
Jo kauan salaa toimineet anarkistiset ainekset ovat järjettömässä rikollisuudessa katsoneet ajankohdan sopivaksi ase kädessä nousta laillista yhteiskuntajärjestystä ja korkeinta valtaa pitävää kansan eduskuntaa vastaan.
Helsingissä on sosialidemokratisen puolueen johto anarkististen punakaartilaisjärjestöjen kautta ryhtynyt mitä rikollisimpiin toimiin. Aseellisella väkivallalla on Suomen Eduskunta ja sen asettama hallitus estetty toimimasta. Väkivaltaista vallankaappausta yritetään. Kansakunnan itsemääräämisoikeus uhataan hävittää. Tämä teko suoritetaan maahamme sijoitetun venäläisen sotaväen avulla. Huolimatta yhä uudistetuista lupauksistaan lähteä maastamme ja olla sekaantumatta Suomen asioihin on tämä kuriton sotaväki päinvastoin ryhtynyt Suomen itsenäisyyttä syvästi loukkaaviin rikollisiin tekoihin.
Kansamme elämää uhataan. Tulevaisuutemme kansakuntana on vaarassa.
Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehoitamme täten kaikkia maan virkamiehiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin, joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.
Suomen kaikkien puolustusvoimien korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan, uskonut kenraali Gustaf Mannerheim’ille. Hänen käskyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava, niin kauan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.
Kansalliset suojeluskunnat, jotka muutaman päivän kuluessa ovat jalon isänmaallisen hengen elähyttäminä puhdistaneet suuren osan maata venäläisestä sotaväestä, tarkoittavat kansamme vapauden lopullista saavuttamista, kotien rauhan turvaamista sekä laillisen järjestyksen ja Eduskunnan oikeuksien entiselleen palauttamista.
Käskemme täten kaikkia viranomaisia tukemaan ja auttamaan näitä järjestöjä ja kehoitamme kaikkia isänmaataan ja sen vapautta rakastavia kansalaisia tekemään kaiken voitavansa suojeluskuntien, tämän vapaaehtoisen kansallisen puolustuslaitoksen työn helpottamiseksi.
Kaikki asestetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.
Samalla kun Hallitus täten kutsuu Suomen kansalaisia jaloon, uhrautuvaan taisteluun maamme ja kansamme vapauden puolesta, vakuutetaan jokaiselle lainkuuliaiselle kansalaiselle säätyyn tai puolueeseen katsomatta täysi lain turva.
Eversti Hjalmarson antoi joukkojensa pääosan levätä rikkoen saamaansa hyökkäyskäskyä.
Hjalmarsonin joukot olivat valloittaneet Kurun ja hän oli luvannut väsyneille joukoilleen lepopäivän. Saattoi hyvinkin olla oikea ratkaisu olla rikkomatta lupaustaan ja sen sijaan rikkoa saamaansa hyökkäyskäskyä. Toki Hjalmarson teetti valmisteluja, että Muroleeseen voidaan hyökätä täysin voimin 19.3.1918 aamulla. Siltä varalta, että vihollinen olisi poistunut Muroleesta tai vetäytyisi vapaaehtoisesti Malmbergin tykistön tykkitulen tieltä Hjalmarson lähetti Snellmanin kolmen johdossaan olevan komppanian kanssa Muroletta vastaan.
”Snellman hyökkäsi klo 1,30 ip. kolmine komppanioineen Karjulasta Muroletta vastaan. Johtaen henkilökohtaisesti etupartiota lähestyi hän hieman varomattomasti maastoa, missä vihollinen edellisenä iltana oli pysähdyttänyt Åströmin. Siellä laski vihollinen hänet aivan lähelle itseään ja avasi sitten äkkiä tulen. Snellman itse jäi vahingoittumattomaksi; muut partiossa olleet kaatuivat tai haavoittuivat. Vihollinen oli siis paikallaan, ja sen asema havaittiin erinomaisen vahvaksi. Sitä puolusti, mikä sittemmin kävi ilmi, 60 venäläistä kahden konekiväärin kera. Tätä asemaa vastaan ei Snellman, jolla ei ollut konekivääriä ja joka huonosti tunsi miehistönsä, katsonut voivansa mitään. Hän rajoitti sen vuoksi toimintansa tarmokkaaseen tiedusteluun ja sijoitti illan tullen pienen voimansa niin hyvin kuin taisi erääseen metsästyshuvilaan ja muutamiin muihin taloihin läheisyydessä.”[i]
”Walleniuksen ryhmässä ei maaliskuun 18 p:nä tapahtunut mitään mainittavaa. Kun Hjalmarson ei vallannut Muroletta, jatkoi Wallenius edelleen tiedustelutoimintaa eteläänpäin.”[ii]
Vilppulan ja Mäntän joukot valtaavat Lylyn
”Stjernchantzin ja Väinönheimon yhteisestä hyökkäyksestä Pynnöstä vastaan maaliskuun 18 p:nä tuli, koska punaiset yöllä olivat paenneet koko Lylyn pohjoispuolella olevalta alueelta, isku tyhjään ilmaan.
Kun Stjernchantz noin klo 7,30 ap., tapaamatta merkkiäkään vihollisesta, oli saapunut Pynnöseen, pysähtyi hän sinne odottamaan lähempiä määräyksiä. Samaan aikaan oli Väinönheimo edetessään etelästä käsin päässyt selville, että vihollisia ei ollut näillä seuduilla, kun sitävastoin Lylyä piti hallussaan 300-400 miestä, joilla oli useita konekivääreitä ja pari tykkiä. Kun hän oli tästä tiedottanut ryhmän päällikölle, teki hän täyskäännöksen ja marssi Lylyä vastaan. Täten suureni yhä enemmän välimatka näiden molempien, yhteistoimintaan toistensa kanssa osoitettujen osastojen välillä, ja kului tunteja, ennenkuin asema selvisi, niin että ryhmän päällikkö saattoi puuttua asiaan.
Klo 11 ap. antoi eversti Wetzer kuitenkin Stjernchantzille määräyksen etsiä Väinönheimo ja yhdessä tämän kanssa hyökätä Lylyä vastaan, joka oli valloitettava mitä pikimmin. Samanaikaisesti asetettiin 7. komppania, joka junalla lähetettiin Vilppulasta, Stjernchantzin käytettäväksi. Kun tämä sen johdosta oli pannut komppaniansa marssimaan maantietä pitkin ja antanut Ahlforsin patterin, joka oli seurannut etenemistä, asettua asemaan Sankilan luona, ratsasti hän edeltäpäin etsimään Väinönheimoa. Noin 4-5 km:n päässä Lylystä pohjoiseen kohtasivat molemmat päälliköt toisensa; täällä oli Väinönheimo pysähtynyt saadakseen yhteyden Ellilän komppanian kanssa, joka oli jätetty Kolokulmaan.
Stjernchantz otti nyt johdon, ja yhteinen suunnitelma hyökkäystä varten Lylyä vastaan laadittiin. Molemmat krenatöörikomppaniat saivat poiketa maantieltä ja edetä rataa pitkin, Väinönheimon molempien komppanioiden jatkaessa matkaa maanteitse; Ellilä lähetettiin Liesjärven yli Hulipasjärven itäpuolitse Autionmaata vastaan.
Klo 3 aikaan alkoi taistelu rautatienasemasta. Krenatöörien tunkiessa sinne suoraan rataa myöten kehitti Väinönheimo 6. komppaniansa sekä konekiväärin lännestä päin, valtasi työväenyhdistyksen talon noin klo 5,30 ip. Valkoisten tappiot olivat pienet. Asemalta otettiin huomattava saalis, m.m. yksi tykki.
Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, oli Väinönheimon 4. komppania lähetetty maantietä myöten Juupaa vastaan ja onnellisesti päässyt yhteistoimintaan Ellilän kanssa. Tämä oli Autionmaasta karkoittanut noin 80 punaista. Kun nämä nyt Hulipasjärven jäitse pakenivat länteen päin, joutuivat he suoraan 4. komppanian syliin. Pakenevien hevoset ammuttiin, kaksi konekivääriä vallattiin, ja vihollinen hajaantui suurin tappioin. Oli pilkkopimeä, ennenkuin taistelu päättyi.”[iii]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 187-190
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 191
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 192-194
Suomen armeija vapautti Länkipohjan 16. maaliskuuta 1918 Venäjän joukoista ja niiden punaisista apureista – alkusoittona Tampereen vapauttamiseksi. Suomen armeijan joukkojen vahvuudet tämän rintaman taisteluihin lähdettäessä näkyy tästä artikkelistani.
Lähtötilanne 15.3. illalla (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 134)
”Päivän taisteluista lähetettiin ylipäällikölle seuraava tiedotus:
Tuimien taistelujen jälkeen, joihin kaikki Länkipohjaa vastaan määrätyt kolonnat ovat ottaneet osaa, on Länkipohja valloitettu tänään klo 2,18 ip. Vaasan pataljoonasta on pataljoonanpäällikkö Öberg haavoittunut ja eräs joukkueenjohtaja kaatunut.
Molempain Lapuan komppaniain päälliköt, isä ja poika Laurila, ovat myöskin kaatuneet.
Vihollisen tappiot ovat hyvin suuret eikä niitä voida vielä lähimainkaan arvioida.
Kivääriä ja panoksia olemme saaneet paljon saaliiksemme; m.m. on 3 konekivääriä vallattu.
Meidän joukkomme ovat nyt majoitetut yöleiriin Länkipohjan-Västilän alueelle tunnustellen seutua Orivedelle, Eräjärvelle ja Pohjaan päin.
Kuhmoisissa on kaikki rauhallista. Eskadroonamme, joka lähti suljettuna joukkona Hallinpenkistä, on tiedottanut pienenlaisten vihollisvoimien liikehtimisestä monissa paikoin Kuoreveden ja Hallinpenkin-Länkipohjan teiden välillä. Oriveden eteläpuolella on rautatietä määräyksen mukaan rikottu.
Huomispäiväksi klo 9 ap. on etenemistä suunniteltu Talviaistaipaleen-Västilän linjalta Orivettä kohti.
Joukot ovat hyvin uuvuksissa syvässä lumessa suoritettujen pitkien siirtelyjen jälkeen.
Käskystä: Grafström ” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 221-222)
”Taistelun kovuudesta todistivat kärsityt tappiot noin 150 kuollutta ja haavoittunutta. Kuten aina esikoistaisteluissa oli päällystö nytkin saanut kärsiä kovimmat iskut. Yksi pataljoonanpäällikkö, kolme komppanianpäällikköä ja neljä joukkueenjohtajaa oli kaatunut tai haavoittunut, mikä merkitsi tuhoisata tappiota. Näin ollen oli voiton merkitys sitä suurempi joukkojen hyökkäyshengen säilyttämiseen nähden.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 222-223)
Taistelu 16.3. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 216-217)
Kerroin 3.3.2016 artikkelissani kuinka Suomen Vapaussodan molemmat osapuolet valmistautuivat hyökkäykseen. Venäläiset ja apurinsa punikit 10.3.1918 ja Suomen armeija 15.3.1918.
11.3.2018 artikkelissani on kerrottu miten punaisten hyökkäys sujui, oli vaikeuksia päästä aloittamaan aikataulussa.
Nyt ollaan siinä 15.3.1918 – 100 vuotta sitten, mutta Suomen armeijan hyökkäys ei päässyt vielä kunnolla käyntiin. Punaisten hyökkäykset olivat sitoneet, väsyttäneet ja kuluttaneet Suomen armeijan joukkoja, tieolot hidastivat tykistön keskittämistä, uusia joukkoja valmistui hitaasti, jne.
Mannerheimilla oli perustellut syyt siirtyä puolustuksesta hyökkäykseen mahdollisimman pian. Vielä maaliskuun 12. päivän illalla vahvistetussa päämajan käskyssä numero 593 sanottiin mm.:
”Tarkoitukseni on 15 p:nä päivän koittaessa ryhtyä linjalta Kuru-Ruovesi-Vippula-Mänttä-Jämsä hyökkäykseen Orivettä kohti. – –
3. Satakunnan ryhmän päällikön käskyssä n:o 400, kohta 1 määrätty rautatielinjan Karkku-Kulovesi y.m. valtaaminen on toimitettava maaliskuun 15 p:nä. – –
4. Hämeen ryhmän oikea sivusta (eversti Hjalmarson) etenee, työntäen tieltään Vaskivedellä olevat vihollisjoukot, Kuruun, jonka tulee olla vallattuna 14 p:n iltana.
5. Wilkmanin osasto on matkavalmiina 14 p:n iltana, jolloin voidaan odottaa oltavan selvillä tilanteesta.
Mannerheim” (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 106)
13.3.1918 lykättiin käskyssä 593 määrätyt liikkeet seuraavaan päivään.
”Huolimatta niistä sangen painavista syistä, joiden katsottiin puoltavan uudistettua lykkäystä, päätti ylipäällikkö antaa asian nyt mennä omaa kulkuaan.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 108)
Satakunnan ryhmän taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 41 komppaniaa, 4476 miestä, 36 konekivääriä ja 5 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 115)
Hjalmarsonin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 18 komppaniaa, 2303 miestä, 12 konekivääriä ja 8 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122)
Ryhmä Wetzerin taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 24 komppaniaa, 3375 miestä, 33 konekivääriä, 4 kranaatinheitintä ja 7 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 128)
Wilkmanin osaston taisteluvahvuus 15.3.1918 oli: 27 komppaniaa, 3749 miestä, 22 konekivääriä ja 9 tykkiä. (Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 132)
”Hjalmarson, joka maaliskuun 15 p:n aamulla ryhtyi etenemään Virtain Vaskivedeltä valloittaakseen Kurun, aloitti yleisen hyökkäyksen.”(Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 136)
