Tekijä: Kalle Pohjola

Muutama sana kalastuksesta.

Minulle tuo kalastus oli alkujaan poikavuosien harrastus, sitten yli puoli vuosisataa se on palvellut minua tapana hankkia kalaa ruokapöytääni, sekä vähän muidenkin pöytiin.

Kalastuksen monikerroksinen prosessi ennen ruokapöytää; kalan hankkiminen, joko pyytäen tai ostaen. Taidot pyytää kalaa, kertyvät vuosien myötä kalastamalla, kukaan ei ole synnynnäinen kalastaja.

Kalan ostaminenkin vaatii taitoa ja tietämystä. Pitää tunnistaa kelvollinen, tuore kala. Tuore kala tuoksuu raikkaalta, liha on kimmoisaa ja kidukset raikkaan punaiset. Kalan pinta ei saa olla limainen, eikä tuoreessa kalassa esiinny lautumia. Esimerkiksi muikun pitää olla kiinteä ja väriltään kirkas.

Kalan käsitteleminen; verestäminen jo veneessä, viilentäminen jäähileessä heti verestyksen jälkeen, on kalan laadun vuoksi ensiarvoisen tärkeätä. Tapanani on aina ollut myöskin  suolistaa kala jo veneessä.

Suomustaminen, fileeraaminen, nylkeminen ja tarvittaessa paloitteleminen, ovat perustaitoja, joskin vähän taitojakin vaativia. Muutamia kaloja ei aivan nostotuoreina voi valmistaa; hauki esim vaatii yön yli jäittämisen, muikku, kuore ja silakka ovat muutama tunti noston jälkeen vasta valmistuskelpoisia.

Made ei ”maistu mudalle” kesälläkään, jos se heti verestetään ja mielellään suolistetaan ja jäitetään.

Ruuaksi kalan valmistaminen; kaksi koulukuntaa, kalan kypsentäjät ja kalan herkuksi valmistajat. Jälkimmäisen oppii kokemuksen myötä.

Kalan halstraaminen lienee kaikkein yksinkertaisinta; kypsentämistä kunhan varoo polttamasta. Loimuttaminen, savustaminen, paistaminen ja uunikalan teko, vaativat jo hieman kokemustakin.

Kala ja varsinkin villikala; arvokasta herkkua ja kansantaloudellisesti hyödyllistä, sekä varsinkin itse pyydettynä myöskin edullista.

Tänään sitten valmistui projektini, ei mikään hätäisen miehen projekti, tein nimittäin suolalihaa naudan paistista.

Kuten mainitsin, ei mikään hätäisen miehen homma.

Alkaa siitä kun paisti umpisuolataan, siis peitetään täysin suolalla ja liha vieläpä suolan päällä. Tämä vaihe kestää n viikon , päivittäin paisti käännetään ja nesteet kaadetaan pois. Liha  kuivuu, siis jääkaapissa.

Viikon päästä liha huuhdellaan, kuivataan huolellisesti ja muokataan semmoiseksi pitkulaiseksi pötköksi, pippuroidaan. Runsaasti pippuriseosta.

Liha kääritään voipaperiin, siis ehdottomasti voipaperiin, ei leivinpaperiin. Sitten lihapaketti kääritään puhtaaseen pellavaliinaan, se imee vielä vähäisenkin veden lihasta. Paketti sidotaan, teurastajan solmu on hyvä osata.

Tässä paketissa liha lepäilee tuolla jääkaapissa puolitoista viikkoa.

Viimeinen viikko; lihaan hierreretään valkosipuli (tuore) murskeena. Tämä vaihe tulee tehdä erityisen perusteellisesti. Kääritään taas voipaperiin ja köytetään, takaisin jääkaappiin viikoksi.

Sitten se avaaminen, pari tuntia sitten sen tein. Ulkonäkö selkiää artikkelikuvasta, vaan se maku. En ole aikaisemmin tehnyt ja paketin avaus ja maistelu, sanoisinko lähes extreamia.

Alkuvaikutelma ei ollut alkuunkaan suolainen, pippuri ja valkosipuli kyllä maistuivat ansiokkaasti. Lihan rakenne oli kiinteä, voisinko verrata esim hyvään salamiin, saattaisi ollakkin. Ohuet maistiaispalat vaimolle ja itsellekkin.

Ei ole lisäaineita, ei E:tä, ei mitään.

Tuskin enää kaupan leikkeleisiin paljon kajoan, makkaraakin kun olen itse valmistanut mutta tämä kyllä onnistui yli kaikkien odotusten.

Eilen puolenpäivän aikoihin puhelimeni soi; tuolta runsaan kilometrin päästä tuttava soitti kanoistamme.

Onko teiltä kana hukassa kun täällä kuleksii ruskea kana, semmoisia kuin teilläkin on.

Asia tuntui heti mahdottomalta; poistuisivatko kanamme pihapiiristä? Selvää piti ottaa.

Lähdin ulos ja kanoja ei näkynyt missään; ei sinällään tavatonta. Olin jo lähtemässä kun sieltä ”viidakon” siimeksestä marssikin sitten koko katras esille. Siis se siitä.

Pointtina tässä kuitenkin siinä, että vieläkin pienessä kyläyhteisössä pidetään huolta toisistaan. Se on hieno juttu se.

Sattui sitten tänään vähän tulemaan tuota muikkua. Paistoin.

Söimme muikkuja kermaviilikastikkeen ja perunan kera. Oli muuten hyvää.

Moni vannoo voissa paistamisen nimiin, ei ihan toimi. Kun muikuista haluaa saada semmoisia rapeapintaisia, ne tulee paistaa öljy/voissa. Ensin pannulle oliiviöljyä ja kun öljy selkeästi on kuumaa, sitten voita. Kun voi lakkaa kuplimasta ja alkaa hieman ruskistua, pannu on  riittävän kuuma.

Muikut kieritellään ruisjauhossa, mausteeksi suolaa, valkopippuria ja valkosipulirouhetta, sitten pannulle.

Paistetut muikut lävikköön ja päälle ruohosipulia, annetaan isoimpien rasvojen valua pois ja  muikut vadille.

Laittakaahan joku muukin joskus ruokapuolen aikaansaannoksianne tänne, minä kyllä tiedän monenkin kokkaavan, vaan kuvia ei ole näkynyt.

Yksitoikkoiselta tuntuu kun monet kertovat mm pihvinpaistostaan, liekitetyistä lohistaan, vaan kuvia ei ole näkynyt.

Olisikohan se vaan sittenkin niin, että esim ”korpisoturin” arvolle se ei sovi, tai tuo ruuanlaitto ei muuten vaan imagoon sovi.

 

 

 

 

 

 

Minulla on, aivan luvallinen Nagant revolveri; varsin haluttu ase sota-aikana; tehokas, toimintavarma, vaan patruunat tahtoivat olla ongelma.

Revolverini olen hylsyttänyt .22 mg kaliperille; alkuperäistäkin oli ihan tehdastekoisena kal .22.

Artikkelikuvasta näkyy hyvin miten ylimenokartion suu on  lievästi kartio ja rullan panospesät taas vastaavasti koveria; tiiviys on hyvä eikä ulospuhallusta synny.

Revolveri on belgialaisen Leo Nagantin mestariluomus.