Kyuu Eturautti

11.10.2018

Mistä kaiken maailman dosentit ammentavat maineensa?

Kuuntelin Ylen uuden kolumnistin, ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkan kolumnin maailman pelastamisesta. Ensireaktioni oli että siinä meni viisi minuuttia elämääni jota en saa koskaan takaisin. Lopulta päätin käyttää vielä muutaman viisiminuuttisen asian pohdiskeluun.

Tälle sillalle ei aasikaan uskaltaudu

Totean ihan suoraan, että en edes tiennyt olevan semmoista humanismin alaa nimeltään ympäristöfilosofia. Aiheen taustoja pikaisesti vilkaistuani ounastelen, että Leena on epäilemättä opiskellut alaansa hyvin, enkä sano tätä kettuiluna. Suhtaudun skeptisesti siihen määrään rahaa mitä valtio laittaa tähän alaan, mutta on väärin kritisoida henkilöä siitä että hän haki ja pääsi alalle joka oli tarjolla ja mitä ilmeisimmin osaa aiheensa erinomaisesti. Ei kolumnista löydy pahaa tahtoa, mutta ei myöskään järjen hiventä tai logiikan vilaustakaan.

Ensin hän toteaa, että ei pitäisi hankkia lapsia, sillä ihmisten liikalisääntyminen on ongelma. Siinä hän on toki oikeassa. Montaa hengenvetoa ei kuitenkaan mene kun hän sanoo täysin päinvastoin, että lisää lapsia joille pitää opettaa luonnon arvoja. Melkoinen ristiriita, toisaalta nyt ei puhutakaan kylmästä tieteestä vaan humanistisesta maailmankuvasta jota ei kannata faktoin pilata. Ei tämäkään ihan huono ajatus ole. Luonnon opettaminen lapsille on hyvä asia. Mitä enemmän lapset (ja nuoret (ja aikuiset)) menevät metsään ja näkevät luonnon semmoisena kun se on, sitä parempi se on heille, muille ja maapallolle.

Mutta sitten hän ehdottaa keinoksi kalliita lemmikkieläimiä, juuri kun pääsi toteamasta että luonnon esineellistäminen ja materiaalistaminen on väärin. Nyt alkaa jo vakavasti sapettamaan. Lemmikkibisnes on maapallolle sairasta ja äärimmäisen saastuttavaa. Lisää lemmikkejä ei tee maailmasta parempaa. Eivätköhän nämä joskus cityvihreiksikin tituleeratut stereotyypit ole osoittaneet, että lemmikkien pitämisestä on valovuoden matka luonnon tuntemiseen. Luonto on aivan eri asia kuin eläin joka on jalostettu, kasvatettu ja vankina pidetty kaupunkilaisen ihmisen tylsyyden hoitajaksi.

Dosentilta dosentille

En edelleenkään moiti Leena Vilkasta kivoista irtoajatuksista ja uskon että hänellä oli positiivinen tahto sydämessä. Hän kuitenkin surullisella tasolla osoittaa ”kaiken maailman dosenttien” ongelman. Kun vuosikymmenen erikoistuu omaan kapeaan humanistiseen alaansa, ei altistu kokonaiselle maailmankuvalle, ei harjoita faktantarkistusta tai edes oikolukua, on turha odottaa hurraa-huutoja oman kontekstipiirinsä ulkopuolisilta tyhmiltä kansalaisilta. Jos kirjoittaa tekstiä lähinnä peilikuvalleen, on se merkki vaarallisen kapeasta maailmankuvasta.

Jos jutusta lukee valikoiden noin kolmasosan verran, siinä on hyvää asiaa joka tosin hukkuu sekavaan kokonaisuuteen. Luontokosketus on hyvä. Ihmisiä syntyy maailmassa liikaa. Luonnon monimuotoisuudesta pitää huolehtia. Toisaalta, se on vanha uutinen. Vielä kun löytyisi joku, joka saisi tämän uutisen myytyä myös skeptikoille. Päivän dosentti ei ole se henkilö.

3.10.2018

Älykkäät ja älyttömät kamerat

Tekniikka-artikkelien kestohitti jo vuosien ajan on asettaa järjestelmäkamera ja älypuhelin vastakkain. Saahan siitä jutun aikaan, mutta lopulta vertailussa on rinnakkain bussi ja pakettiauto. Molemmissa on moottori ja molemmilla kuljetaan, mutta käyttötarkoitus on kovin erilainen.

Älyä kuvaajassa, älyä kamerassa

Mielestäni merkittävin ero modernissa Huawein, Applen tai Samsungin älypuhelimessa verrattuna vaikkapa Nikonin tai Canonin järjestelmäkameraan on kameran älykkyys. Etenkin Huawei on pitkään ajanut kehityksen kärkeä kännykkäkameran keinoälyssä. Kamera tajuaa milloin kuvassa on ihminen, eläin, metsä tai omena ja tekee asetukset sen mukaan. Myös muilla tavoin keinoälyä käytetään apuna tunnistamaan mitä kuvataan ja sen myötä optimoimaan asetukset. Lopputulos toki perustuu kameralla napsittuun kuvaan, mutta kännykän ohjelmisto on säätänyt hurjasti asetuksia ja lisäksi muokannut kuvaa monin tavoin ennen sen näyttämistä käyttäjälle. Tuorein esimerkki on uuden iPhonen kamera, joka muokkaa kasvojen ihoa.

Järjestelmäkameralla toki voit ottaa kuvat enemmän tai vähemmän automaattisin perusasetuksin – suljinaika, aukko ja herkkyys – mutta kuva on lopulta näiden vuosisadan ikäisten asetusten ja kuvaajan taitojen summa. Kuvaaja ei ulkoista älyä kameralle, vaan kyse on kuvaajan taidoista, mahdollisesti yhdistettynä kameran pelkistettyyn automatiikkaan. Jos kuvasta haluaa jotain muuta kuin mitä tuli napsittua, työ on tehtävä jälkikäteen valokuvaohjelmistolla, joista tunnetuin lienee Adobe Lightroom. Valokuvaohjelmien uudet haastajat ovat tuomassa työhön myös älypuhelimista tuttua keinoälyajattelua, jolloin tavallaan kuljetaan täysi kierros. Harvat ovat kuitenkaan näistä sovelluksista vielä innostuneet.

Tylsien ”kännykkä vai kamera” -testien sijaan haluaisin tuoda esille tämän laitteiden merkittävän filosofisen eron. Toki toisena tulee myös selvä käytännöllinen ero: kännykkäkameroiden zoomit ovat huippumalleissakin hyvin rajallisia, kun järjestelmäkameraan saa melko edukkaastikin varsin pitkälle ulottuvan objektiivin. Jos kauas ei kuitenkaan tarvitse tiirailla, on siis merkittävin ero älyssä ja siinä, haluaako ”raakaa” vai ”pureskeltua” kuvaa. Se on oma mielenkiintoinen keskustelunsa. Moni pitää älypuhelimen rajusti muokkaamaa kuvaa miellyttävämpänä kuin teknisesti katsoen laadukasta ”aitoa” kuvaa. Makuasioistahan toki sopii kiistellä maailman tappiin asti, mutta niistä huolimatta ero on hyvä tiedostaa.

Mikä on valokuva?

Mikä on valokuvan määritelmä, mikä on aito kuva ja mikä muokkausta – mikä propagandaa? Onkohan kenties kielioppimme vähän jäljessä kun käytämme yhtä ja samaa sanaa kuvaamaan niin dokumentaarista kuvaa kuin taiteellista, valokuvaan pohjautuvaa johdannaistyötä? En osaa sanoa onko tällä maailmanrauhan kannalta juurikaan merkitystä. On hienoa, että olemme synnyttäneet uuden taiteen ja luovuuden muodon, mutta tuntuu pöhköltä analysoida sitä termein jotka on synnytetty aivan eri kontekstiin.

Taiteellisen luovuuden kehittymisen lisäksi hyvää on myös into kuvaamiseen. Kännyköillä kuvataan yhä enemmän, mutta myös järjestelmäkameroiden puolella menee hyvin. Valmistajat ovat tehneet huomattavia irtiottoja tuotekehityksessä ja pitkästä aikaa tuntuu että uudet mallit ravisuttavat pelikenttää. Juuri nyt on hyvä aika olla kameran äärellä.

2.10.2018

Pitäisiköhän erota yrittäjäjärjestöstä

Toimin useammassa pienessä firmassa, kaikki alle kymmenen henkeä ja erinäisten paineiden myötä kaikki Yrittäjien jäseniä. Viimeaikaiset poliittiset tempaukset ovat kuitenkin saaneet toisiin aatoksiin. Jos maksan Yrittäjien jäsenmaksun, maksanko sillä lähinnä Sipilän vaalikampanjaa tai maata repivän työriidan taisteluja? Pahimmillaan jäsenmaksullani vuodatetaan verta.

Huoli oikea, metodi väärä

En missään nimessä suvaitse AY:n uhkauksia käydä väkivaltaisesti käsiksi lakkorikkureihin. En hyväksy väkivaltaa, piste. En myöskään pidä millään muotoa järkevänä toteuttaa poliittista lakkoa tavalla, joka ei osu Sipilään lainkaan mutta tekee mittavaa vahinkoa kaikkein heikoimmille ja pienituloisimmille yhteiskunnassa. AY-liikkeen toiminta on sadistista, sairasta.

Sen sijaan ymmärrän erinomaisesti AY-liikkeen kritiikin aiheen. Sipilä on meidän mikroyrittäjien nimissä lanseeraamassa lakialoitetta jonka vaikutuksia ei ole oikeastaan yksikään puolueeton toimija voinut vahvistaa. Se ei ole lähelläkään niitä muutoksia mitä kankeat työmarkkinamme tarvitsevat. AY-liike on myös täysin oikeassa muistuttaessaan että se eriarvoistaa työntekijöitä. Se ei ole oikein. Heillä on vahvasti perusteltu syy kritiikille.

Yrittäjäjärjestö on juhlinut Sipilää messiaana joka pelastaa heidät pahasta. Samalla itse kentällä olevat yrittäjät ovat joutuneet herjausten kohteeksi teoista, joita he eivät halua, eivätkä monet edes hyväksy. En pyytänyt tätä. En kannattanut tätä. Minulta ei kysytty tästä. En taatusti hyväksynyt että minun nimissäni nyrkit kaivetaan esille, maan talous tuhotaan työtaisteluissa ja keskusteluilmapiiri muistuttaa enemmän kuin hitusen reilu sadan vuoden takaista tunnelmaa.

En liene yksin

Yle on uutisoinut useista muistakin yrittäjistä jotka eivät hyväksy nykymenoa. Radiossa heitä on kuultu useampiakin. Tässä taistelussa on vain häviäjiä. Lienee siis minunkin aika esittää parissa hallituksessa eroa järjestöstä joka sabotoi niin minua, yrityksilleni niin tärkeitä työntekijöitä kuin yhteiskuntarauhaakin.

AY-liikkeen vaihtoehto on Loimaan kassa, jos ei halua sotkea mukaan politiikkaa. Nyt tarvittaisiin myös yrittäjäjärjestölle kepusta vapaa vaihtoehto.

1.10.2018

Sipilä ja AY – kuin kaksi marjaa

Sipilä sotii urheasti työpaikkojen lisäämisen puolesta, vastustajanaan saavutettuja etuja puolustava lihava veronkiertäjä. Tai sama toisin päin: AY-liike sotii urheasti työntekijöiden tasavertaisten oikeuksien puolesta, vastustajanaan jo ennen poliittista uraa työntekijöitään vastaan sotinut ilkimys. Katin kontit sanon minä – kumpikin osapuoli iskee vyön alle, lyö heikkoa ja puolustuskyvytöntä ja molempien ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Lahdatkaa viattomat, pelastakaa syylliset

Kiitos aktiivisen kansan ja keskustelun, minun ei tarvitse kertoa millä perustein Sipilä nähdään heikompiosaisten kiusaajana. Hänellä on historia alempana olevien ihmisten kiusaamisesta joka alkoi jo hyvän aikaa ennen poliittista uraa. En tiedä onko se huomaamattomuutta vai järjestelmällistä vihaa, mutta tulos on selvää. Koska linja ei ole vuosien varrella muuttunut lukuisista virheistä huolimatta, oma arvaukseni kohdistuu jälkimmäiseen optioon. Se Sipilästä, mutta sen sijaan AY-liikkeen osalta tämä näkökulma ei nouse esille keskustelussa niin usein. Muutamat mediat ovat kuitenkin rohjenneet valaista näitä puolia joita on valitettavan monta.

Suorin vaikutus lienee monen pienituloisen ansioiden lasku, kun mahdollisuus ylitöiden tekoon poistuu. Monelle ylityöt eivät ole pakko, vaan mielekäs optio. Toki on aivan aiheellista keskustella siitä miten paljon yhteiskuntamme rakentuu ylitöiden varaan, mutta se on huoli jota ei yksikään poliittinen toimija ota vakavasti. Toinen näkökulma tulee vaikutuspuolelta. Kun bussit eivät kulje, porvari hyppää autoon mutta pienituloinen ei pääse töihin, liikuntaesteisen kyyti ei kulje, hoitoon ei pääse ja kuuleman mukaan kuoleminenkin on nyt kielletty kun hautajaisia ei saada järjestymään. Kaikki nämä vaikutukset osuvat lähes sataprosenttisesti alimpiin tuloryhmiin, eli vaikutukset ovat niin sanoakseni optimaalisesti sipilöidyt.

Sen sijaan en ole kuullut että edes yhden ensimmäistä mätää kananmunaa olisi nähty ilmalennossa Kesärannan tai Senaatintorin liepeillä. En ole kuullut viestintäkampanjasta Sipilää vastaan, en mielenosoituksesta eduskunnan portailla. Edes suoraa kritiikkiä eivät juuri kehtaa laukoa, vaan korostavat miten Sipilä – vähäosaisia kroonisesti vihaava – yhtäkkiä muuttaisi linjaansa kun AY-liike lisää toimiaan em. vähäosaisia vastaan. Minkälaisia sieniä pitää ihmisen syödä että saa tehtyä moisen oletuksen? Ei tähän valtakunnansovittelijan toimistoa tarvita vaan myrkytystietokeskus.

Jos nyt haluaisi tätä oravanpyörää vielä hieman pidemmälle katsoa, mitäpä ovat sitten Sipilän vastareaktiot AY-liikkeen tempauksiin? Kohdistaako hän vihaansa AY-liikkeen toimistoja ja pomoja kohtaan? Ehei, hän vastaa uhkailemalla työttömiä ja pienituloisia lisäsanktioilla.

Farssilla on farssin loppu

Glamouria taistoon luo molempien osapuolien täydellinen kilpikonnapuolustus. Ennen kriisin alkua, sen alussa tai sen nykyvaiheilla ei kukaan ole ollut halukas neuvotteluihin. Mistään ei voi jutella, mistään ei voi joustaa. Machomies Sipilä, machomies Rinne ja machomies Eloranta esittelevät ylpeinä hauiksiaan ja toteavat että perkule vie, minä olen suomalainen mies joka ei jousta. Mene ja tiedä näkevätkö he itsensä pyhinä sotureina vai ovatko vain ihan perinteisiä tunareita. Pää pensaassa, sormet korvissa ja absoluuttinen usko omaan ylivertaisuuteen ovat mahtava tapa päästä historiaan, joskaan ei mitenkään erityisen mairittelevassa kontekstissa.

Tragedian kruunaa se, että nyt ehdotetulla pykälällä ei todennäköisesti ole juuri merkitystä työllisyyteen. Toisaalta, ehdotus lienee perua sille että AY-liike vastusti vielä kahta verisemmin semmoisia toimia joilla merkitystä olisi. Juuri ennen esiripun laskeutumista tämän näytöksen lopussa kaikuvat entisen voittajan sanat: ”Jos minä en voita, ei voita kukaan muukaan!” Aplodeja lienee tuskin luvassa.

30.9.2018

Suomessa vihatut, Euroopassa rakastetut

Mikä yhdistää Alexander Stubbia, Erkki Liikasta ja Olli Rehniä? Kaikkia sovitellaan EU:n ja euroalueen huippuvirkoihin lähiaikoina. Kaikki ovat EU:n kabineteissa rakastettuja, mutta Suomesas he ovat hankkineet varsin huonon maineen. Onko EU-virkaan pako kenties yllättävänkin toimiva tapa karistaa vanhat ikävyydet jaloista ja hankkia uusi, puhtoinen maine?

Kiusaaja, keinottelija ja sadisti

Aloitetaan puoluekollega Alexander Stubbista. Hän edustaa aika lailla kaikkia niitä mielikuvituksen karikatyyrejä joilla vasemmistopuolueet porvareita mollaavat. Hän on koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja, kroonisen epäluotettava, kykenee valehtelemaan kirkkain silmin korkea-arvoisissa poliittisissa tehtävissä ja kykenee aina olemaan äärimmäisen ilkeä, jopa puhuessaan kiltisti. Hänet ovat hylänneet niin oma puolue, media kuin äänestäjätkin. Toisaalta, hän on etuoikeutetussa asemassa kasvanut, osaa kieliä, taitaa diplomatian temput (eli siis sen kauniin valehtelun) ja pystyy hurmaamaan. Jos hän ei koskaan edes kyennyt pyytämään anteeksi aiempia kiusaamisiaan vaan on aina jatkanut etsimään uusia uhreja, miten hän voisi EU-virassa toimia yhtään toisin? Suomalaisuuden maine voisi saada ihan uusia uria jos hän pääsee EU:n ruoriin. En ole ilahtunut ajatuksesta.

Erkki Liikanen on huomattava neutraalimpi tapaus ja melko suoraselkäinen. Muistamme kuitenkin aivan liian hyvin SPR:n taloussuhmuroinnit hänen valtakaudellaan. EU-viroissa hän on kerännyt kyseenalaista mainetta kaappaamalla valtaa joka ei hänelle kuulu. Hän on oikeastaan aika perinteinen rahamies: hän kerää kyseenalaisin, mutta laillisin keinoin omaisuutta itselleen ja lähipiirilleen, pröystäilee sillä toisessa lauseessa ja esittää köyhää seuraavassa. Hänessä nouseekin ehkä parhaiten esiin suomalaisuuden erikoispiirre. Me emme pidä rahalla pröystäilijöistä ja itseään muiden kurjuudella rikkaaksi tekevistä, kun taas vaikkapa USA:ssa ja Englannissa moinen on ihailtava hyve. Ehkäpä hän voisi virassaan tuoda esiin semmoista suomalaisuutta jolla maineemme jopa paranee.

Olli Rehn on vaarallinen mies. Hän kuritti laman uhreja 90-luvun alussa, auttaen Ahoa ajamaan tuhansia suomalaisia itsemurhaan. Saman vuosikymmenen jälkipuolella kun rahaa taas valtiolta löytyi, ehti hän sotkeentumaan urheilukorruptioon. Myöhemmin hän on heittänyt kapuloita Supon rattaisiin uhmaamalla riippumatonta poliisityötä. Hänen toimiaan EU-viroissa vuosina edeltäen Kreikan kriisiä on kritisoitu rankasti halki mantereen. Moni on valmis väittämään häntä jopa yhdeksi Kreikan kriisin pääsyyllisistä. Siellä hän aiheutti suuremmassa mittakaavassa kreikkalaisille sen mitä pari vuosikymmentä sitten omille maanmiehilleen. Hän on täydellinen vastakohta suomalaiselle ajatusmallille jossa ystävää autetaan hädässä. Hän ei ystävää auta vaan työntää junan alle. Häntä eivät isommatkaan veritahrat käsillä tunnu haittaavan, joten jokainen voipi pohtia mitä tulee kun sellaiselle miehelle annetaan valtaa.

Pyrkyrille suunnitelma B

Se ihmetys tässä on, että Suomessa on niin vasemmalla kuin oikealla myös erinomaisia poliitikkoja, joilla olisi sekä taito että asenne EU-luottamustoimissa selviämiseen. Heitä ei kuitenkaan kysytä, tarjota, eikä heitä oikeastaan kiinnostakaan. Tuntuukin hieman siltä kuin EU-viroissa pätisivät täysin eri säännöt kuin Suomessa – tai sen puoleen missään EU:n jäsenvaltiossa. EU:n huippuvirat ovat täynnä kotimaissaan ryvettyneitä, viroistaan potkittuja paskiaisia. Pitää melkein kysyä, onko pimeä menneisyys kenties vaatimus EU:n johtotehtäviin?

Ehkäpä tässä kohtaa on myös hyvä muistaa miten käy EU-pyrkyreille, kuten Paavo Lipposelle. Hän halusi jos johonkin korkeaan virkaan, mutta mihinkään ei kelvannut. Pian hän löysi itsensä lobbaamasta Putinin energiaprojekteja. Verrattuna korkeaan EU-virkaan, minun on vaikea sanoa onko tuo parempi vai pahempi kohtalo. Lukija päättäköön.

28.9.2018

Urkintalaki heikentää turvallisuutta

Vakoilulaki, urkintalaki, tiedustelulaki – monta nimeä mutta sama periaate. Ykkösaamussa toimittaja tivasi käytännön esimerkkiä miksi lakia tarvitaan, moneen kertaan vieläpä, mutta vastausta ei saatu. Yksin tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja, etenkin tulevat kustannukset huomioiden. Jos se ei kuitenkaan riitä, tarjoan lisää. Kannattaa lueskella myös Effin lausunto, jossa on osin samoja pointteja.

Koska kaverit haluavat

Poliitikot nostavat esille usein sen, että naapurimme vakoilevat ja me emme. Se johtaa siihen että Suomi saa tietoja kotimaan asioista ulkomailta ja siihen ettemme voi tarjota vastapalvelusta. Vastapalvelus tarkoittaa, että kun jokin kumppani sanoo ”vakoilkaa tuota” niin me vakoilemme. Suomen kansalaisia voi siis joutua vakoilun kohteeksi perustuen vaikkapa Trumpin tai Erdoganin tahtoon, sillä viestinvaihtoa on tarkoitus tehdä avoimesti Nato-maiden kanssa. Epäilemättä tarkistuksia tehdään, mutta tiedämme hyvin että emme saa vierailta mailta tarkkoja tietoja. Se on ymmärrettävää, he eivät voi noin vain luovuttaa salaisen tutkinnan tietoja muualle. Joten voimme vain luottaa siihen että diktaattorit ovat hyviä ihmisiä ja välittävät Suomen parhaasta. Eikä siihen aina diktaattoria tarvita, vaikkapa Ruotsissa ja Saksassa on vakoiltu oppositiopuolueita.

Vannon kautta kiven ja kannon

Laissa on tuomioistuin osapuolena varmistamassa vakoilun tarve. Se on de jure hyvä ratkaisu, mutta teknisesti mitätön. Järjestelmä on vapaasti viranomaisten käytettävissä, eikä siihen rakenneta mitään tuomarin hallittavissa olevaa teknistä estettä vaan valvonta on puhtaasti tahroja paperilla. Pahimpina vuosina poliisia vastaan nostetaan tässä maassa satoja syytteitä urkinnasta, heille kuulumattomien tietojen lukemisesta järjestelmistä, ym. Nyt näille tahoille annetaan oikeus vakoilla aivan kaikkea ja luotamme ettei houkutus kasva. Mitään toimia ei olla tekemässä aiempien ongelmien korjaamiseksi, annamme vain lisää leluja käyttöön. Tiukka valvonta de jure on mitätöntä, jos tekniikka ei sitä seuraa.

Ei ole kohdennettua vakoilua

Tässä kohtaa eduskunnan absoluuttinen tietotekninen osaamattomuus tulee vahvasti esille. Ei ole olemassa tapaa seurata vain yhtä tahoa. Seuraat aina siihen liittyviä tahoja lavealti. Esimerkiksi vakoilun kohteena voisi olla tietty verkkopalvelu jota epäillään ikävästä vaalivaikuttamisesta. Siten jokainen Facebookista linkkiä klikannut on nyt seurattavana. Vakoilun perusideana on tutkia kontaktiverkostoja, luoda sosiogrammeja, selvittää terveydentilaa, etnisyyttä, seksuaalista suuntautumista, ihmissuhteita, yms. profiloinnin muotoja. Lainkuuliaisimmillakin kansalaisilla on usein syytä huoleen jos heidän yksityisasiat paljastuvat. Viattomien kohtalo voi olla viranomaistyössä paljon syyllisiä ikävämpi – ja koska tieto on harvoin absoluuttista ja usein oletettua, johtopäätös voi olla väärä. Tästä on hurja määrä esimerkkejä Yhdysvaltojen vastaavasta vakoilujärjestelmästä. Ihminen voi menettää työnsä ja perheensä algoritmin toimesta, vaikkei olisi edes punaisia päin kävellyt.

Kallista

Valtion tietotekninen hallinto on surkeaa. Valtiontalouden tarkastusvirasto muistuttaa jatkuvasti jopa miljardiluokan hävikeistä. Julkinen sektori ei osaa ostaa tietoteknisiä palveluita. Olemme ulkoistaneet konsulteille myös hankinnan, emme vain tuotantoa. Se on oma keskustelunsa, mutta johtopäätös on sama: tästä tulee kallista. Hyvin kallista.

Portti on löysällä

Huonon tietotekniikan hankinnan toinen puoli on huono tulos. Reseptilääkkeitä väärille ihmisille, jatkuvia katkoksia tunnistuspalveluissa, verkkohyökkäyksiä jotka olisi voitu torjua amatööriosaamisella yksityisellä sektorilla. Poliisi heittää arkaluonteisia terveystietoja avoimeen roskikseen kadun varrelle, moniin järjestelmiin murtautudaan tiuhaan, poliisin nykyisiäkään urkintoja ei osata teknisesti estää, sairaaloissa potilastietojen hoito on retuperällä, yms. Tietoturvan ja tietosuojan taso on huono. Niistä lähtökohdista ei pitäisi lähteä tuomaan lisää arkaluonteista tietoa sisään, kun nykyisistäkään ei saada pidettyä huolta.

Aina on hyvis vallassa

Valvonta ja hallinta järjestelmässä on poliittista. Muutamme perustuslakia, eli toimenpide ei ole peruutettavissa ilman raskaita toimenpiteitä. Kysymys siis kuuluu, voimmeko luottaa siihen että Suomen hallitus on aina hyvä, vilpitön ja puhdas? Vaikka Sipilää ei hurjasti rakasteta, on hänellä kuitenkin suht. demokraattisesti toimiva hallitus ympärillään. Kauas ei Euroopassa tarvitse matkata että on käynyt toisin ja vallassa on tahoja joita eivät demokraattiset pelisäännöt kiinnosta. Entäpä jos jokin hallitus päättää että pahin uhka on vaikkapa AY-liike, jokin etninen vähemmistö tai tietyn puolueen kannattajat? Annamme heille tässä keinot ennennäkemättömään vihanpitoon. Ehkäpä äänestämme vastakin oikein, mutta jos toisin käy, emme voi enää mitään. Turkki on surullisen hyvä esimerkki miten käy kun valtaan äänestetään diktaattori ja hän ryhtyy etsimään kansan joukosta vihollisia vihamielisen tiedustelun avulla.

Terroristitkaan eivät (aina) ole idiootteja

Massavakoilu tai ei, tehokkaasti salakirjoitetut sisällöt eivät ole luettavissa. Jos rikollinen taho tekee työnsä todella hyvin, valtiollinen vakoilukoneisto on toimeton. On meidän onni että rikolliset tekevät typeriä virheitä ja siten paljastuvat, mutta ne virheet paljastuvat perinteisin keinoin. Nettivakoilulla saa kiinni pikkurikollisia, mutta harvemmin isoja tekijöitä.

Poliisityö on tärkeämpää

Yhdestä asiasta olen 100% samaa mieltä päättäjien kanssa: vakavien rikosten torjunta on tärkeää. Suomi on onnistunut erinomaisesti tässä ja jos viestit olisivat kulkeneet, olisi Turun iskukin estetty helposti, ilman laajamittaista nettivakoilua. Massavakoilua tekevät maat, kuten Ruotsi tai Saksa, ovat epäonnistuneet pahasti. USA:n kongressin tutkimuksessahan tätä setvittiin jo vuosia sitten: nettiurkinta vie hurjasti aikaa ja rahaa, ja se on lopulta pois perinteisestä poliisityöstä. Perinteinen poliisityö ja asioiden tutkiminen, se on yllättävän tehokasta. Nyt se on tulilinjalla. Jokaisessa maassa missä on siirretty painopistettä verkkovakoiluun, on poliisityö heikentynyt ja rikolliset juhlivat.

Tästä tulee otsikkoni pointti. Tietokone ei pysäytä rikollisia, sen tekee poliisi. Tietokone on vain työkalu. Kun ulkoistamme kansallisen turvallisuutemme huonosti hankitulle ja surkeasti hoidetulle työkalulle, kotimaan turvallisuus heikkenee. Se, ennen kaikkea muuta, pelottaa minua. Ostamme sadoilla miljoonilla kansan turvattomuutta. Se on huono diili.

25.9.2018

Koodi on huonoa

Pohjautuen Nikita Prokopovin erinomaiseen blogaukseen modernista tietokoneohjelmoinnista ja ohjelmistojen kehityksestä, nostan samaa kissaa pöydälle. Hän nostaa esille teknologian absoluuttista tehottomuutta ja hukkaan heitettyjä resursseja. Vaikka aihepiiri on kovin tekninen, itse asia on sangen kansankielinen.

Kuu lähellä, sähköposti kaukana

Olemme kaikki lukeneet miten pikkuriikkisellä laskentataholla saatiin lähetettyä ihminen kuuhun ja takaisin. Moni on ollut töissä 1980-luvun tietotekniikan kanssa ja oppi ymmärtämään mitä koneet tekevät pitääkseen tehtaan pyörimässä tai kirjanpidon kasassa. Tietotekniikka oli korutonta, ohjelmointi oli vaativaa. Käyttö oli toki usein myös turhan vaikeaa mutta sen kanssa tuli toimeen. 1990-luvulla modernit Macintosh- ja Windows-tietokoneet tekivät asioita helpommiksi. Värillinen, graafinen käyttöliittymä auttoi hahmottamaan asioita. Vuoden 1995 graafinen käyttöjärjestelmä vie 30 megatavua tilaa ja muistutti jo laajalti nykypäivän järjestelmiä. Tämän päivän käyttöjärjestelmä vie 133-kertaisen määrän tilaa. Satakolmekymmentäkolme. Nikita Prokopov kysyy onko se kaiken tämän kasvun väärtiä ja olen vastaukssta samaa mieltä: ei ole. Nykytietotekniikka on laajalti osin tuhlailevaa, paisunutta ja tehotonta.

Ei tietenkään ole haitaksi että moni ohjelmointiteknologia on tullut helpommaksi. Nykyään on tarjolla ns. rakennussarjoja (framework) monimutkaisiin ohjelmointeihin. Rakennussarja itsessään on ohjelmoitu modernilla, helpotetulla ns. korkean tason koodilla ja se perustuu laajoihin yleiskirjastoihin jotka yleensä perustuvat toisiin kirjastoihin. Tehokkuus on samaa luokkaa jos Ratinan kauppakeskukseen saisi mahtumaan vain 10 neliötä liiketilaa. Moderni rakentaminen on äärimmäisen tehokasta, kaikki tila otetaan käyttöön ja hukkaa ei katsota sen paremmin neliöissä kuin rakennusmateriaaleissakaan. Tietotekniikalta emme kuitenkaan edellytä tehokkuutta.

Olen nähnyt suomalaisen lääkärin ottaman videopätkän, jossa hän uusi reseptiä eräällä julkisen sektorin järjestelmällä. Pitkiä odotuksia, puolen tusinaa eri ikkunaa, hirmu määrä klikkailua ja naputtelua – ei sitä itkemättä voinut katsoa. Ei toki yksityinenkään sektori mitenkään viaton ole, olen päässyt tutustumaan liiankin moniin paikkoihin ja käytäntöihin, niin pienissä kuin isoissakin ohjelmistotaloissa missä ns. pohjatason koodaajia ei välttämättä talossa enää edes ole ja jos on, heitä on vähän. Tämä osin selittää pilvipalveluntarjonnan suosiota, kun on aivan liian helppoa vain ostaa lisää suorituskykykä kompensoimaan ala-arvoista koodia. Terveydenhuolto, maksuliikenne, kauppa, verotus, uutiset – joka alalla pääasiallinen ratkaisu on mennä sieltä mistä aita on matalin. ”Heitetään rahaa ongelman päälle” on yleinen sanonta. Miksi tehdä hyvää kun rahalla voidaan pyörittää huonoa? Ongelmia ei edes yritetä ratkaista.

Diginatiivi tunari

Nykypäivän yläkoulussa tapahtui taannoin niin, että oppilaiden piti hakea netistä kuvia, tallentaa ne koneelle ja ladata ne koulun sisäverkkoon. Vain yksi kymmenestä oppilaasta osasi sen tehdä. He kyllä osaavat käyttää tablettia ja mobiililaitteita, mutta itse tietotekniikan järjestelmien osaamista ei ole. En tietenkään syytä lapsia tästä, mutta tämä on hyvä esimerkki siitä miten tietotekniikka lisääntyy samalla kun sen osaaminen vähenee. Tällainen ”kyllä kone/järjestelmä/kirjasto/alusta/pilvitarjoaja hoitaa” -tyyppinen asenne on toki merkki siitä että koneet ovat helppoja, mutta myös tuhoisa. Tehokasta koodia pitäisi osata tehdä muuallakin kuin NASAn tai CSC:n kaltaisissa huippuyksiköissä.

Media murehtii täysin aiheellisesti diginatiivin kansan puutteellisista käytöstavoista verkossa. Ehdotan että eipä se diginatiivi välttämättä osaa verkossa paljoa muutakaan. On hyvin mahdollista että tässä maassa on kaltaisiani, aiheesta huolestuvia ihmisiä yksi bussilastillinen ja muiden mielestä tilanne on ihan jees. Katkerasti väitän kuitenkin seuraavaa: katsoi asiaa ympäristön, talouden tai elinikäisen oppimisen kannalta, mielestäni tämä tie ei vie voittoon.

20.9.2018

Opposition moraali herää hitaasti

Soinia grillataan abortin vastaisista toimista eikä hallituskaan pidä rivejään kasassa. Soinin toimet ovat sinänsä sataprosenttisesti vastaan maamme linjaa eivätkä ne kestä edes objektiivisen loogista tarkastelua, mutta eipä kestä opposition kampanjakaan. Tässä touhussa on hieman vaalikampanjan makua.

Kas, nyt herätään

Jos nyt asia tiivistetään, Soini on vuosien varrella tehnyt massiivisia ulostuloja jotka ovat räikeän homofobisia, naisvihamielisiä ja demokratian vastaisia, vain muutama mainitakseni. Niitä on ilmennyt myös ministeriaikana. Oppositio on kuitenkin tyytynyt lähinnä Hesarin mielipidekirjoituksiin. Edes vahvimman oppositioaikansa aikana Vihreät eivät yrittäneetkään tuoda epäluottamuslausetta peliin ja vasemmisto on tyytynyt ihailemaan peilistä omaa täydellisyyttään. Vaikkapa homofobia on ilmeisesti siis ihan okei niin kauan kun vaalit eivät ole nurkan takana.

Vaikken pidä hallituksen kaatamista hyvänä tavoitteena näin kylmän pragmaattisesti ajatellen, tunteellinen minäni nauttisi ajatuksesta että Soini kaadetaan lopullisesti ja häpeällisesti. Hän on ollut pölhöpopulismin ja vihapolitiikan kärkinimi jo pitkään. Olisi ilo nähdä hänen kaatuvan kivuliaasti pienen Sipilöinnin ja selkäänpuukotuksen jälkeen. Ihmisvihamielisen petturin kohtalon sietäisikin olla surkea. Hänen salonkikelpoinen syrjintä on pahempaa kuin mihin koko jäljelle jäänyt persujoukko pystyy yhdessä.

Hallitus tuskin kuitenkaan kaatuu jolloin jäljelle jää lähinnä pohdiskelua. Pohdiskelua siitä milloin ihmisoikeuksilla on väliä ja milloin ei. En ole Vihreiden kanssa samaa mieltä vihasta yrittäjiä kohtaan tai ydinvoimavastaisuudesta, mutta olen aina syvästi kunnioittanut ja kaivannut heidän kykyään puolustaa ihmisten oikeutta erilaisuuteen. Touko Aalto toteutti sitä lähes moitteettomasti, kun hän jätti edeltäjänsä tökerön populismihuutelun taakse. Vaan niin se kai lienee että vihreätkin on vain puolue ja puolueen on elettävä vaalidemokratian realiteeteissa: aatteen puolustaminen kannattaa vain vaalien lähestyessä, muuhun aikaan se on hyvien ammusten kuluttamista hukkaan.

Melkein kaikessa on jotain hyvää

Lähes joka poliitikossa ja puolueessa on jotain hyvää. Sinisiäkään en kykene summittain haukkumaan. Esimerkiksi Sampo Terho on ylivoimaisesti paras kulttuuriministerimme vuosikymmeniin, mutta hänen reipas asenne elämään hukkuu Soinin mielikuvitusnostalgian pohjattomaan kyynelteen saaviin. Soinista en pysty löytämään mitään hyvää. Hän on paha ystäville ja vihollisille. Hän pettää. Hän valehtelee. Hän vihaa kaikkea hyvää mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Hän kuuluu äärimmäisen lyhyeen listaani poliitikkoja jotka ovat tehneet vain pahaa pahan jälkeen.

Täten koen olevani dilemmassa. En tiedä mitä tämä tekee uskolleni ns. vihervasemmiston ihmisoikeusnäkemyksiin. En tiedä mitä haluaisin hallitukselle tapahtuvan. Tiedän että kepu pettää aina, mutta muilta osin en tiedä mihin uskoa. Kuulen jonkun koputtavan korvalehdelleni, kuiskaten: ”sitä kutsutaan länsimaiseksi demokratiaksi”. Noh… sille?

18.9.2018

Käyttökatko ja moderointihuomio

Kaksi pikaista asiaa.

1. Palvelussa oli käyttökatko klo 21.30 tienoilla. Eräs samalla alustalla pyörivä järjestelmä onnistui jumittamaan pahasti huonon määrityksen vuoksi. Pirkan blogit oli ns. sivustakärsijä tässä, mutta täällä ei sinänsä ollut mitään vialla.

2. Täysin ala-arvoisesta ja hyökkäävästä kielenkäytöstä on jaettu porttikielto.

13.9.2018

Sen mitä Juice lauloi…

Ollaan ihmisiksi. Noin, olette lukeneet koko tämän blogauksen sisällön.

Ihmisyyden perustat blogosfäärissä

Tämä ei ole viesti jota kaupallisen blogialustan ylläpito lähettäisi. Minulle tämä on kuitenkin harrastus. Olen pyörittänyt verkkoyhteisöjä 21 vuoden ajan, väitän osaavani sitä kohtuullisesti, mutta tämä ei ole minun elanto tai ego. Tämä on mukava harrastus ja siksi sitä teen. Pääosa touhusta on todella mukavaa. Se mikä ei ole mukavaa on opettaa aikuisia ihmisiä semmoisissa perustason käytösasioissa joita minulle opettiin jo päiväkoti-ikäisenä.

Hyvät ihmiset, voitaisiinko olla ihmisiksi? Voitaisiinko muistaa että toisia ihmisiä ei haukuta!. Tähän tiivistyy aika lailla 99 prosenttia palautteista ylläpitoon.

Muistutan: jos olisimme samaa mieltä asioista, meillä ei olisi mitään keskusteltavaa. Olisi tylsää. Se on hyvä että ihmisillä on täysin idioottimaisia mielipiteitä asioista. On ihmiskunnalle kriittisen tärkeää että kanssakeskustelija on täysi idiootti joka ei tajua mistään mitään. Älkää panikoiko vaan ilahtukaa! Muistakaa myös, että vastapuoli voi joskus ajatella sinusta samoin. Hänenkin silmissä voit olla tunareista tuhoisin. Sekin on hyvä asia.

Nyt kun tämä ymmärretään, voin vaikka kunnon agnostikkona siteerata herra J:tä ja muistuttaa siitä mitä haluatte toisten tekevän teille, tehkää tekin heille. Haluatteko että sinua haukutaan henkilökohtaisella tasolla niin että tulee suru? Haluatko pahan mielen loppupäiväksi? Tuskin. Käännä tämä siis toimintaohjeeksi.

Joku voi toki sanoa ”mutta tuo aloitti”. Ehkäpä näin. Tappelun aloittaminen on helppoa joten on aivan turha edes katsoa kuka aloitti. Parempi kysymys on: kuka lopettaa? Siihen vaaditaan jo selkärankaa. Vilkaisepa peiliin, sinultakin voi sellainen löytyä.

Aivan turhaan siteeraan yksittäistapauksia, sillä vastaus on aina sama: Ollaan ihmisiksi. Miten olisi?