Sinistä tulevaisuutta on puolueena haukuttu pettureiksi, selkäänpuukottajiksi, on puhuttu Soinin pohjattomasta himosta ministerisalkkuun ja ties mitä. On toki mahdollista, että kansa ei yksinkertaisesti halunnut nähdä petturin maineesta kärsivää puoluetta, mutta pohdin kuitenkin hetken voisiko rankan vaalihäviön tarinassa olla jotain muutakin kulmaa. Tämänkin puolueen takana oli kuitenkin ihmisiä ja ajatuksia joista hieman jutun juurta löytää.
Vihan teoria on vahva
Kun katsoo sitä määrää järkyttävää vihanpitoa joita pudonneita kohtaan on heitetty, väittäisin että vihan teorialle on vahvat perusteet. Häpeän todella suomalaisuutta tällaisina päivinä kun vaalitulos ei riitä, vaan pitää vielä uhkauksia lähteä latelemaan. Kaikessa kauheudessaan se kuitenkin osoittaa monen kansalaisen olleen äärimmäisen vihaisia sinisille ja heidän toimilleen. Siten kenties ainoa analyysi vaalimenestyksestä on kansakuntamme nuiva suhtautuminen pettureina pidettyihin. Yhtä kaikki, korostettakoon ihan varoiksi, että opetelkaa käyttäytymään! Uhkailuilla ja herjauksilla kylvää vain pahaa, myös itselleen. Puolue voi olla vaikka miten hirveä, mutta jonkin tason ihmisarvo kuuluu kaikille.
Toisaalta, siniset ulostulot olivat vaisuja. Iso lehdistötilaisuus jonka ainoana tarkoituksena oli näyttää todella halvan näköinen logo sekä kertoa että puolue on kehittyvä tai siis ei, kun konservatiivinen, tai siis ei, tai siis kyllä. Muutkin ulostulot olivat samaa tasoa. Oltiin duunareiden puolella mutta kovasti puolusteltiin pakkolakeja. Oltiin maahanmuuttokriittisiä mutta silti kovin -myönteisiä. Seassa oli sinänsä ihan fiksujakin ehdotuksia, mutta niitä tuli ja meni sieltä täältä. Ei ollut mitään selkeää keihäänkärkeä, heiteltiin vain lauseen puolikkaita ilmaan. Vaaliohjelman pitäisi olla terävä, parin avainasian selkeitä ja jämptejä. Pitää kuulla kansan huolia, etsiä niistä pari sopivaa ja muotoilla niihin helposti pureskeltava vastaus. Sinisten poliittiset linjanvedot olivat kädenlämpöisiä, niistä puuttui niin asian terävä kärki kuin myös tunteen palo. Parempi puolueen nimi olisi ollut Sininen virkamieskomitea.
Entäpä sitten henkilöt? Olen yhä sitä mieltä, että Sampo Terho oli leijonaosan ministeriajastaan yksi viime vuosien parhaita ministerejä. Itse en tunne sotilaspuolta mutta ymmärrän Jussi Niinistöllä olleen vankat kannattajansa. Muut ministerit jäivät ehkä vähän vaisummiksi, mutta näkyvyyttä oli heilläkin. Terho pesisi mennen tullen lattiaa vaikkapa LN:n Harkimolla, mutta toki jälkimmäisellä oli paitsi erään naapurivaltion tuki, myös ehkäpä tuhatkertainen vaalibudjetti. Terho myös teki saman virheen kuin puoluekin ulosantinsa osalta. Paljon oli ihan fiksujakin heittoja, mutta fokus oli hukassa. Hän sanoi kaikesta vähän.
Puolueen perustaminen on työtä
Puhun kokemuksen rintaäänellä kun totean miten vaikeaa on perustaa ja ylläpitää pienpuoluetta. Se on kovaa työtä joka on parhaimmillaan todella hyvää yhteishenkeä, pahimmillaan hemmetinmoista lillukanvarsiin takertumista. Toisaalta, ei politiikan pitäisikään olla vailla haastetta eli aivan turha valitella miten ankeaa ja vaikeaa sen tekeminen joskus on. Siniset pääsivät suoraan keskelle kovinta pelikenttää ja totta puhuen he eivät ihan hanskanneet tätä. Heillä oli hirveästi kivoja ideoita puolueen rakentamiseen, mutta ne jäivät lähes järjestäen ideatasolle. Ministereillä epäilemättä oli hyvä hallinnon osaaminen, mutta se on ihan eri homma tehdä kun apuna on virkamiehistö ja sihteerit. Nollan euron budjetilla pyörivän puolueen kanssa haaste on aivan erilainen.
En tiedä kuulemmeko sinisistä enää mitään. Kovasti heillä vielä ääntä on, mutta toisaalta se vähäkin ilmainen näkyvyys mistä he nauttivat eduskuntavaaleissa on nyt poissa. He ovat tyhjän päällä. Tietenkin heillä on mahdollisuuksia, mutta onnistuminen edellyttäisi täydellistä uudelleenajattelua. Jos he siihen pystyvät, olen aina ilahtunut nähdessäni uusia yrittäjiä demokratian kentälle. Jos voimat loppuvat, sekin on inhimillisesti hyvin ymmärrettävää.